Tähti tekee joukkueen eli yksilöt tärkeämpiä kuin yhteispeli
Joukkueen voima. Mikael Granlund yllätti Venäjän maalivahdin Konstantin Barulinin jääkiekon MM-kisojen semifinaalissa 13. toukokuuta. Kuva Michal Kamaryt / Lehtikuva.
Parhaat yksilöt ovat joukkueurheilussa ratkaisevan tärkeitä, heitä ei korvaa loistavakaan yhteispeli.
Kun Suomen jääkiekkomaajoukkue pelasi viime toukokuussa Slovakian MM-kisoissa välieräottelua Venäjää vastaan, jäällä kohtasi kaksi pelaajamateriaaliltaan ja peluuttamistaktiikaltaan aivan erilaista joukkuetta.
Venäjällä oli joukko maailman aivan parhaimmistoon kuuluvia tähtiä, jotka näyttivät olevan melkein koko ajan jäällä. Suomi peluutti materiaaliltaan tasaista joukkuettaan viisikoita vuorotellen, kunnes Venäjän tähdet väsyivät. Suomi voitti välierän 3-0.
Sillä kertaa joukkuehenki otti niskalenkin materiasta. Valmentajat ja tähtipelaajat itse rakastavatkin puhua siitä, miten jokainen yksilö pelaa joukkueen hyväksi, ja ettei voitto ole kiinni tähdistä, vaan koko joukkueesta.
Taloustieteilijä Tobias J. Moskowitz ja Sports Illustratedin urheilutoimittaja Jon Wertheim päättivät selvittää, pitävätkö valmentajien, urheilutoimittajien ja selostajien usein toistamat latteudet paikkansa. Voiko joukkue todella voittaa ilman supertähtiä? Ovatko voitto- ja häviöputket satunnaisia, vai ruokkivatko ne itseään? Onko puolustuspeli hyökkäyspeliä ratkaisevampaa?
Koripallo paljastaa
Moskowitz ja Wertheim kokosivat valtavan määrän tilastodataa eri urheilulajeista eri puolilta maailmaa. Analyysin tulokset he kokosivat tänä vuonna ilmestyneeseen kirjaansa Scorecasting: The Hidden Influences Behind How Sports Are Played and Games Are Won.
Joukkueen ja yhteispelin merkitystä yli tähtipelaajien korostetaan erityisen paljon amerikkalaisessa koripallokulttuurissa. Kuitenkin kuluneiden 20 vuoden aikana kuudesta NBA:n tähtipelaajasta – Michael Jordan, Kobe Bryant, Tim Duncan, Shaquille O’Neal, Hakeem Olajuwon ja LeBron James – aina vähintään yksi on ollut mukana NBA:n finaalissa.
Jos yksittäisillä tähdillä ei olisi merkitystä, miksi tasaisen laadukkaat joukkueet eivät näytä pärjäävän?
Moskowitzillä ja Wertheimilla on vakuuttavaa näyttöä siitä, että menestyvissä joukkueissa on tähtiä. Mitattiin huippuyksilöiden kykyä sitten vuosipalkassa tai asiantuntija-arvioin, joukkueella ilman tähtiä ei ole juuri mahdollisuuksia.
Jos joukkueessa ei ole yhtään NBA:n All Stars -joukkueeseen valittua pelaajaa, sen mahdollisuus voittaa mestaruus on lähes olematon, 0,9 prosenttia. Yhden tähden joukkueella on 7,1 prosentin mahdollisuus voittaa mestaruus ja kahden tähden joukkueella jo 25 prosentin todennäköisyys voittoon ja 37 prosentin todennäköisyys päästä finaaliin.
Tasoeroilla voittoon
Ei tietenkään ole yllättävää, että parhaissa joukkueissa on myös tähtipelaajia. Rikkaimmilla seuroilla on eniten resursseja houkutella kirkkaimpia tähtiä, mutta niiden loputkin pelaajat ovat erinomaisia. Huippujoukkueilla on huippuvalmentajat, jotka saavat parhaasta mahdollisesta pelaajamateriaalista kaiken irti.
Mutta tilastojen tarkempi analyysi osoittaa, että tähtipelaajien merkitys on suurempi kuin ensin näyttää. Vaikka otetaan huomioon joukkueen menestys runkosarjassa, tähtipelaaja lisää playoffs-vaiheessa 12 prosentilla joukkueen mahdollisuutta voittaa mestaruus.
Tämä on ironista, koska juuri playoffs-vaiheessa valmentajat ja media erityisesti korostavat joukkuepelaamisen tärkeyttä.
Joukkuekeskeisen ajattelutavan mukaan viisi hyvää pelaajaa muodostaa paremman joukkueen kuin viisikko, jossa on yksi supertähti ja neljä häntä tukevaa keskinkertaista pelaajaa. Pelaajien tason mittaamiseen ei ole mitään objektiivista mittaria, mutta paras likiarvo on palkka. Joukkuehenkeä korostavan ajattelutavan mukaan sellaisten joukkueiden tulisi menestyä parhaiten, joiden pelaajien palkkahaitari on kapein.
Tilastot kuitenkin puhuvat tätä vastaan, Moskowitz ja Wertheim toteavat. Joukkueet, joissa tasoerot ovat suuret, pääsevät todennäköisemmin finaaliin ja voittavat mestaruuden kuin joukkueet, joiden keskipalkkataso on sama, mutta tasaisemmin jakautunut.
Putki ei ruoki itseään
Jos joukkue on voittanut kaksi erää tai ottelua peräkkäin, se on ilmeisesti ollut hyvässä vireessä. Onnistumiset ruokkivat itseluottamusta ja parantavat todennäköisyyttä voittaa seuraavakin ottelu tai erä – tai niin ainakin usein ajatellaan.
Mitään tällaista itseään toteuttavaa putkea tai ”momentumia” Moskowitz ja Wertheim eivät kuitenkaan urheilutilastoista löytäneet.
Päinvastoin esimerkiksi NBA-koripallossa näytti vallitsevan päinvastainen lainalaisuus. Joukkue, joka oli tehnyt paljon pisteitä edellisten minuuttien aikana, heikensi suoritustaan, kun taas huonosti pelannut joukkue otti itseään niskasta kiinni ja paransi peliään.
Teoria voittoputkista ei tilastojen valossa pätenyt otteluiden välillä sen enempää kuin otteluiden sisälläkään.
Usein ajatellaan, että jatkoajan voittaisi todennäköisemmin se joukkue, joka varsinaisen peliajan viime minuuteilla tulee alakynnestä tasoihin. Tällekään ei löytynyt ainakaan NBA-koripallotilastoista mitään näyttöä.