Syyriasta paennut perheenisä: ”En voi ajatella tappavani toista ihmistä”
Ruukin vastaanottokeskuksessa Emadia auttaa suomussalmelainen Juho-Matti.
Aurinkomatkojen Turkin-lento nousi ilmaan varhain aamulla. Jos Suomussalmelta Kainuusta halusi ehtiä ajoissa Helsinki-Vantaalle, piti matkaan lähteä jo yötä vasten. Ja niin kävi, että Juho-Matti Kovalainen, 19, nukkui elämänsä ensimmäisen lennon alusta loppuun.
Perillä Alanyassa loppukesän lämpö herätti Suomussalmen lukion yrittäjyyskurssilaiset. He olivat keränneet matkarahansa järjestelmällä kaupoissa hyllyjä. Abit aloittivat viimeisen vuotensa syksyllä 2013 tankkaamalla aurinkoa, ostoksia ja vähän historiaakin.
”Kyllä me parhaiten viihdyttiin hotellin altaalla”, Juho-Matti sanoo.
Paikalliset yrittäjät tekivät Juho-Mattiin erityisen vaikutuksen. ”He olivat tosi ystävällisiä, kun ensin tottui siihen tinkimiseen.”
Äidille, isälle ja pikkuveljelleen löytyi tuliaisiksi pieniä avaimenperiä ja koruja. Kertyi matkalaukkuun vaatteitakin.
Paluulennon Juho-Matti jo valvoi. ”Vähän siinä oli ilmakuoppia kun alettiin laskeutua. Muutaman kerran täräytti kunnolla, mutta ei niin että olisi pelottamaan ruvennut.”
Myös syyrialainen Emad Kahi, 31, teki vuotta myöhemmin ensimmäisen ulkomaanmatkansa Turkkiin. Eräänlainen seuramatka sekin.
Emadin kanssa Syyrian Aleppossa autoon pakkautuivat hänen vaimonsa Gunash, pariskunnan kolme lasta, Emadin kaksi pikkusiskoa, kaksi nuorempaa veljeä ja äiti.
Vajaan kolmen tunnin ajomatka Turkin rajalle oli hermoja raastava. Isis ja hallituksen joukot olivat ottaneet toistuvasti yhteen maantien varrella. Jos sattuisi samaan aikaan kohdalle, pakomatka loppuisi alkuunsa.
Suvun kotitalo Homsin kaupungin ulkopuolella oli enää kasa betonilohkareita ja vääntynyttä rautaa. Vuotta aiemmin pommi oli tullut taivaalta keskellä päivää. Kun pahoin loukkaantunut Emad sai raahauduttua raunioista, hän ei löytänyt isäänsä eikä veljeään. He olivat jääneet luhistuneen talon alle.
Emad itse sai vammoja alaselkärankaan, keuhkoihin ja jalkateräänsä.
Siitä päivästä alkaen Emad on ollut perheen pää. Isä ja pikkuveli Eieb haudattiin kotikylään. Äiti ja sisarukset muuttivat turvaan Emadin, tämän vaimon ja lasten luo Aleppoon. Heitä oli pienessä vuokra-asunnossa jo kymmenen.
Emadilla oli kuitenkin työnsä. Pahimmista vammoista toivuttuaan hän nilkutti joka aamu pimeyden läpi aleppolaiseen leipomoon, pyöritti jauhoisin käsin pyöreitä valkoisia vehnäleipiä, paistoi ne ja asetti myyntiin. Tuore tuoksuva leipä oli aleppolaisten harvoja iloja.
Mutta sota jakautuneessa kaupungissa jatkui. Pommituksia, öisiä ilmaiskuja, sala-ampujia. Sähköä sai vain muutaman tunnin päivässä. Kotona oli puute kaikesta muusta paitsi pelosta.
Jo yli 200 000 syyrialaista oli kuollut 2011 puhjenneessa sisällissodassa.
”Kesällä 2014 äitini, vaimoni ja minä päätimme, että näin ei voi jatkua. Me emme enää selviä. Pakkasimme ja lähdimme.”
Helpotus oli suuri, kun perhe käveli rajan yli Turkkiin Kilisin kaupunkiin.
Sinne oli tullut muitakin. Sadantuhannen asukkaan rajakaupunki majoitti jo yli 120 000 syyrialaista. Heitä asui kaikkialla: teltoissa, konteissa, parvekkeilla, takapihoilla.
Isisin tykkituli Syyrian puolelta ylsi jo kaupungin laitamille asti.
Emad löysi perheelleen pienen vuokra-asunnon. Sitten tuli tyhjyys.
”Mitään työtä ei ollut, en pystynyt elättämään perhettäni sielläkään”, Emad sanoo.
”Pahinta kuitenkin on, että lapseni eivät pääse kouluun. Miten heistä voi koskaan tulla kunnollisia ihmisiä, jos me vain vuodesta toiseen odotamme, että Syyriaan tulee rauha. Entä jos sitä ei tule koskaan?”
Nyt Suomussalmen Juho-Matti Kovalainen ja Syyrian Emad Kahi istuvat vaitonaisina Pohjois-Pohjanmaalla Ruukin vastaanottokeskuksen keittiössä. Ympärillä aukeavat syvänvihreät pellot. Aurinko paistaa viistosti sisään likaisesta ikkunasta.
Kaksi vanhaa liettä on asetettu vastakkaisille seinille. Kaikki muu on keittiössä kulunutta paitsi sininen harja- ja rikkalapiosetti.
Eteisen hattuhyllyllä kuivuu kolme paria vastapestyjä lenkkareita.
Emad sekoittaa kolhiintuneisiin mukeihin monta lusikallista sokeria ja pikakahvia ennen kuin kaataa vettä päälle. Muovipussin päältä saa repiä Emadin eilen leipomaa leipää. Se on pehmeää ja maukasta.
Eldoradon vehnäjauhopussi sivupöydällä on enää puolillaan.
Vielä kaksi viikkoa sitten kummankin miehen elämä oli kovin toisin. Juho-Matti istui kotonaan, viritteli Harley-Davidsoniaan ja mietti, mitä tehdä. Lukio oli takana, armeija päättyi juhannuksena.
Kovalaisen nimi oli lisätty kortistoon 692 muun työttömän suomussalmelaisen nimen jatkoksi. Kunnan työikäisistä yli 19 prosenttia oli vailla työtä.
Emad puolestaan piileskeli rekan perävaunussa suurten muovisten laatikoiden välissä jossain päin keskistä Eurooppaa. Jalat olivat verillä kymmenien kilometrien kävelyn jäljiltä. Päällään hänellä oli yhdet ja samat kesävaatteet, kassissa nippu papereita.
Salakuljettajien rekkojen ja pakettiautojen uumenissa häntä ja muutamaa irakilaismiestä kyydittiin halki Saksan, Tanskan ja Ruotsin. Haaparannan kohdalla Emad kaivautui yhä syvemmälle pakettiautoon kasattujen vaatteiden alle.
Kun ovi viisi tuntia myöhemmin avattiin, kuljettaja käski ulos. Tämä on Pietarsaari. 34 päivän ja 3 000 euron matka päättyisi tähän. Poliisiasema on muutama kilometriä tuonnepäin, kuski ilmoitti.
Emad käveli taas. Poliisilaitoksen tiskillä hän kaivoi kassistaan henkilöpapereita, vihkitodistuksen, lasten syntymädokumentteja ja sanoi ”assylum”, turvapaikka.
Vielä samana iltana hän katseli Ruukin vastaanottokeskuksessa, kuinka aurinko laski oudon, tummanvihreän metsän taakse. Sitten hän nukahti.
Itse asiassa kummallekin miehelle on käynyt melko hyvin. Ainakin toistaiseksi.
Emad selvisi matkasta, josta moni ei selvinnyt. Kun Gunash-vaimo hyvästeli hänet kyynelsilmin Kilisin bussiasemalla heinäkuun 15. päivänä, he eivät tienneet, näkisivätkö enää koskaan.
Yön pimeydessä matka jatkui Bodrumin satamakaupungista kohti Kosin saarta Kreikassa. Aallot löivät täpötäyden kumiveneen laitoja. 53 aikuisen keskelle oli istutettu kymmenen pelokasta lasta. Emadin oli vaikea edes katsoa heitä. Hän mietti omia pieniä lapsiaan, Ragatia, Leilaa ja Bessamia, jotka nukkuivat turvassa äitinsä vieressä.
Juho-Matti puolestaan sai elokuun lopulla puhelun sukulaiseltaan. Tämä oli kuullut, että Ruukin vastaanottokeskus avattaisiin uudelleen, koska turvapaikanhakijoiden määrä kasvoi kasvamistaan. Sinne tarvittiin pikaisesti ennakkoluulottomia työntekijöitä. Soita. Heti.
Päivää myöhemmin Juho-Matti oli jo töissä pakolaisohjaajana. Hän kuljettaa asukkaita viiden kilometrin päähän kylälle kauppaan, opastaa ostosten teossa, auttaa muutenkin arjessa.
”Ainakin vuoden loppuun on nyt töitä”, Juho-Matti sanoo hyvillään. ”Äiti ja porukat oli tästä tosi mielissään.”
Emad seurailee suomenkielistä keskustelua uteliaana ja näplää valkoista Samsungiaan. Hän on ladannut siihen suomi–arabia-sanankirjan ja yrittää poimia puheesta sanoja. Lapsi, äiti, työ.
Kännykässä ovat myös kuvia. Ensimmäisessä 7-vuotiaan Ragatin kiharat hiukset on palmikoitu kahdelle pitkälle letille. 5-vuotias Eila on vetänyt päälleen aniliinipunaisen paidan ja farkkusortsit. Käsi lantiolla hän hymyilee isälleen keimailevasti.
Toisessa kuvassa vuoden vanha poika Bessam ponnistelee lappuhaalareissaan seisomaan kaidetta vasten.
Sitten on monta kuvaa 27-vuotiaasta vaimosta Gunashista. Punaiseen puuvillapaitaan ja valkoiseen villatakkiin pukeutunut Gunash on peittänyt päänsä mustavalkoruudullisella huivilla. Silmät ovat lempeät, sylissä hänellä on suuri valkoinen käsilaukku.
Emad unohtuu katsomaan kännykkäänsä ja nieleskelee.
Vahva parrankasvu, tummat hiukset, lihaksikas vartalo, täyteläiset huulet. Päällä tummansininen t-paita ja harmaat kangashousut.
Emad on juuri sen näköinen mies, joka ärsyttää osaa suomalaisista. Kuten Ruukin Salessa oluttölkkejä pulloautomaattiin survovaa, krapulaisen oloista vanhempaa miestä. Hän tietää, että paremman elintason perässä ne vain tulevat. ”Nuoria miehiä, mikseivät jää maataan puolustamaan.”
Myös kaksi moottoripyöriinsä nojailevaa poikaa kaupan ulkopuolella ihmettelee, miksi nuoria miehiä on niin paljon. ”Miksi me ei oteta enemmän naisia ja lapsia?”
Kun Emad kuulee, että kaikki eivät suinkaan toivota heitä tervetulleeksi ja että eri puolilla maata on osoitettu mieltä vastaanottokeskusten avaamista vastaan, hän hiljenee. Hän on hiljaa pitkään.
”En tiennyt siitä.”
”En tullut tekemään kenellekään mitään pahaa. Ja tulin yksin, koska en ikinä olisi voinut ottaa riskiä, että lapsilleni olisi tapahtunut matkalla jotain.”
”Haluan ainoastaan, että perheeni voisi tulla tänne ja elää rauhassa.”
Emad kertoo, että koska hän on perheen vanhin lapsi, oli itsestään selvää, että juuri hänen tehtävänsä on löytää turvallinen paikka muulle perheelle.
”Kuulin, että teillä Suomessa on hyvät koulut lapsille ja että täällä on turvallista. Siksi suuntaisin tänne.”
Entä se sota? Miten Syyriaan koskaan tulee rauha, jos kaikki lähtevät?
”Kenen riveissä minun siellä pitäisi taistella?”, Emad kysyy hämmentyneenä. ”En minä halua kantaa asetta, en voi edes ajatella tappavani toista ihmistä. Minä olen leipuri. Ei minua kiinnosta politiikka.”
Emad on uupunut. Hänen silmänsä ovat jo puolittain kiinni, pää painuu alas.
”Haluan vain tehdä työtäni ja kasvattaa lapsistani hyviä ihmisiä. Voiko se olla niin väärin?”
Sodat ovat askarruttaneet myös armeijasta päässyttä Juho-Mattia. Raatteen tien maisemissa kasvaneelle nuorelle miehelle kuusi kuukautta kasarmilla oli sopiva aika.
”Vähän minusta tuntuu, että meidän mielessämme sotia käydään vielä talvisodan maisemissa. Että on kaksi osapuolta, yksi hyökkää, toinen puolustaa”, hän pohtii. ”En minä ole ihan selvillä, mitä siellä Syyriassa tapahtuu. Tiedän kyllä Isikset ja muut, mutta olisihan se paha paikka, jos olisi monta sotivaa osapuolta eikä tuntisi niistä mitään omakseen.”
Juho-Matti arvelee, että lähtisi pakoon itsekin ”jos siihen ristituleen joutuisi”.
Ruukin kylässä valtatie 807:n varrella on nähty kävelemässä monen näköistä ihmistä jo liki pari vuosikymmentä. Suomen Punainen Risti avasi vastaanottokeskuksen 1990-luvun alussa entisen työsiirtolan tiloissa. Kahdesti paikka on jo ehditty sulkea.
Kun keskus nyt elokuussa taas avattiin, pedit täyttyivät heti. Kaksisataa ihmistä on nyt majoitettu 150 ihmiselle tarkoitettuihin tiloihin.
Parintuhannen asukkaan kylän keskustassa pienissä rivitalokolmioissa asuu kolme irakilaisperhettä kussakin. Vastaanottokeskuksen pihakeinuilla vuoroaan odottavat irakilaiset, somalialaiset ja afganistanilaiset lapset.
Keskustorin reunalta löytyvät niin Siwa, K-kauppa kuin Sale. Se mitä täältä ei löydy pitää hakea 65 kilometrin päästä Oulusta.
Torin takana on Merita Pizza-Kebab, jota pitää Kosovosta Suomeen paennut Basri Gashi. Hän sanoo, että Ruukissa on hyvä asua. Siitäkin huolimatta, että joku poltti hänen pizzeriansa maan tasalle vuonna 2009. Gashi ei antanut periksi vaan rakensi ravintolan uudelleen.
Kylän raitilla moni toivottavat pakolaiset tervetulleiksi. ”Kyllä tänne mahtuu”, iäkäs rouva kaupan leipätiskillä hän tuumaa. ”Me olemme heihin jo tottuneet.”
Tavalliset ruukkilaiset ovat kantaneet keskukseen vaatteita, leluja, mattoja ja verhoja. He tietävät, että pulaa on kaikesta.
Vain runsas sata vuotta on kulunut siitä, kun moni ruukkilainen itse joutui lähtemään. 1800-luvun katovuodet koettelivat, ja alueen asukkaista melkein joka kymmenes päätteli, että meren toisella puolella asiat olisivat paremmin – ja lähti Amerikkaan.
Tavallinen lähtijä oli parikymppinen naimaton mies, jota odotti kutsunnat Venäjän armeijaan. Tai aviomies, jonka vaimo ja lapset jäivät kotiin odottelemaan postia. Sitä ei aina tullut. Moni jätti vaimonsa ja lapsensa köyhyyteen, käytännössä kunnan elätettäväksi.
Emadin kännykästä kajahtaa minareetin kutsu rukoukseen. Myös Mekan suunta löytyy kännykän kompassista. Ikean vihreä lakana levitetään lattialle, Emad painaa päänsä maahan.
Rukouksen päätyttyä Emadin huonetoveri jemeniläinen Khaled, 23, pudottaa suureen kiehuvaan vesikattilaan kolme jäistä lihanpalaa. Siitä riittää myös saman huoneen muille miehille, syyrialaiselle Shabanille, 54, sekä irakilaiselle Zaidille, 25. Emad avaa tonnikalapurkkia.
Kaikilla paitsi nuorella Khaledilla odottaa Emadin tavoin vaimo lasten kanssa Turkissa tai Irakissa. Jokaisen toive on saada perhe luokseen. Tekstiviesteillä ja chatillä torjutaan ikävää.
Emad on muiden tavoin saanut talon puolesta liinavaatteet, siivousvälineet ja astiat. Muu on hankittava itse. Päiväraha on 10 euroa.
Jos keskuksen arki olisi normaali, iltapäivä menisi suomenkielen opinnoissa ja puhdetöissä. Nyt on vain siivousta ja kokkausta. Kellään ei toimistolla ole vielä ollut aikaa järjestää kielenopetusta. Uusien nukkumapaikkojen löytäminen on etusijalla.
Juho-Matti allekirjoitti eilen vuokrasopimuksen yksiöstä Oulun keskustassa. Ylihuomenna tulevat äiti ja isä muuttokuorman kanssa tuomaan ainakin sängyn ja tietokonepöydän 250 kilometrin päästä kotoa Suomussalmelta.
”On tämä minulle iso askel. Mutta melkein kaikki meidän suvun nuoret ovat jo muuttaneet Ouluun.”
Juho-Matti ei ole juuri pohtinut sitä, onko maahanmuutto jotenkin hyvä vai huono asia. ”Ei näitä asioita Suomussalmella tule mietittyä, kun ei ole noita ulkomaalaisiakaan. Eivätkä ne minun kaveritkaan näistä asioista puhu.”
Joidenkin mielestä Emadin kaltaiset miehet vievät suomalaismiehiltä naiset ja työt, mutta Juho-Matin on vaikea ymmärtää, miksi asioista pitää niin meuhkata.
”Saahan sitä ihmiset olla eri mieltä. Luulen kyllä, että enempi siinä on takana ennakkoluuloja ja tietämättömyyttä. Jos ei ole itsellä mitään kokemusta, niin saattaahan tuo pelottaa.”
Kevään eduskuntavaaleissa Juho-Matti ei edes äänestänyt.
”Politiikka ei ole minun juttujani”, Juho-Matti sanoo. ”Enempi tykkään soittaa kitaraa ja rumpuja.”
Maailma ja ihmiset häntä kuitenkin kiinnostavat.
”Olishan se hienoa joskus tehdä sellainen reppureissu. Ostaisi vain menolipun ja lähtisi.”
Tämä oli ilmaisnäyte SK:n maksullisesta sisällöstä
Tilaa Suomen Kuvalehti ja hanki luettavaksi koko sisältö ja arkisto
Tilaa