Suomi vieritti sotatraumat sotilaiden omaksi syyksi - psyykkinen haavoittuminen oli heikkoutta

Puolustusvoimat julkaisi keväällä internetissä 170 000 SA-kuvaa ja alkuperäiset kuvatiedot: “Vetäytymistä Kivennavalle. Haavoittuneita tulee omin voimin ja talutettuna.”

Rintamalla puhuttiin “tärähtäneistä”. Se oli täsmällinen ilmaisu kahdestakin syystä. Pahimmillaan sotaneuroosi ilmeni kauhusta mykistyneen miehen ruumiillisena tärinänä. Sen aiheutti yleisemmin tykistökeskitys, koko silloisen läsnä olevan maailman kuolettava tärähtely.

Varsinaisen sotatyön, tappamiskokemusten, kanssa tultiin kyllä toimeen. Psykiatriseen hoitoon joutui harvemmin panssarivaunujenkaan takia. Mieli ei särkynyt yhdessä rytinässä, mutta tykistökeskitysten toistuminen saattoi lopulta täyttää sen välittömällä, äärimmäisellä kuoleman pelolla.

Kestääkö keskitys vielä puoli tuntia, tunnin vai kuolenko tähän seuraavien sekuntien aikana? Kuoleman pelko ja kokemus täydellisestä keinottomuudesta samanaikaisesti on ruhjovaa.

Ville Kivimäen väitöskirja, ensimmäinen lajissaan, Battled Nerves: Finnish Soldiers’ War Experience, Trauma, and Military Psychiatry 1941-44 tarkastettiin Åbo Akademissa 17.6.2013. Suomenkielinen versio ilmestyy elokuussa.

Kivimäki pitää tutkimustaan “yrityksenä tuoda sodassa mielensä rikkoneet suomalaiseen historiakirjoitukseen. Näitä miehiä on kohdeltu kaltoin.”

“Tykistöammunnasta räjähdyspilviä, lähimpänä olevat ryssän kranaateista, kauimpana metsän keskellä olevat pilvet oman tykistön.”

Jatkosodan päättymisestä on 68 vuotta. Puolustusvoimien psykiatrina toiminut Matti Ponteva selvitti 1977 väitöskirjassaan vuosien 1941-1944 psykiatristen sotilaspotilaiden kokonaislukumäärän ja päätyi noin 15 700 mieheen. Tähän tulevat päälle talvisodan potilaat, arviolta 2 500 miestä.

Kaikkia “tärähtäneitä” ei siirretty hoitoon. Lyhyttä lepoa pidettiin riittävänä, ja jos palauttaminen entisiin askareisiin ei onnistunutkaan, aina löytyi jokin apupalvelustehtävä rintama-alueella. Kesän 1944 torjuntataisteluissa lääkintähuolto oli äärimmilleen paineistettu. Mielen häiriöistä kärsineet jäivät usein kaiken avun ulkopuolelle. “He joko pysyivät yksiköissään tai liittyivät rintamalta paenneiden sotilaiden joukkoon”, kirjoittaa Kivimäki.

Hoitoon vuosina 1939-1945 joutuneiden määrä vastasi viittä täysvahvuista jalkaväkirykmenttiä. Kivimäki muistuttaa, että jokaista Mannerheim-ristin ritaria (191) kohden lähes sata sotilasta päätyi sotapsykiatriseen hoitoon.

Henkisestä vammautumisesta sodassa tuli stigma siihen kertomukseen, joka oli luotu kansallismieliseksi kohotukseksi. Se pohjasi Zachris Topeliuksen luomiin mielenmaisemiin ja Johan Ludvig Runebergin raudoittamaan eetokseen ja heroismiin.

“Kollektiivinen sotakertomus tulee ottaa tosissaan”, Kivimäki sanoo. “Traumaattiset sotakokemukset ovat sen vastakuva, mutta nekin kertomukset ovat totta.”

“Näin lähelle eversti Pajaria tuli ryssän kranaatti. Eversti par’aikaa hivuttautumassa turvallisimmille vesille.”

Tärähtäneen sotilaan paikka oli kertomuksen marginaalissa sodan aikana, ja sinne se myös jäi sodan historiaa kirjoitettaessa. “Sotilaskarkurilla saattoi olla mahdollisuus kokea olevansa aktiivinen toimija, sodanvastustaja. Hänellä oli kertomusmalli, jolla tukea identiteettiään, mielensä särkeneillä sitä ei ollut.”

“Sankarikuolema ja haavoittuminen nähtiin miehisen uhrivalmiuden ilmentymänä. Sodan väkivallalle annettiin kansakuntaa regeneroiva sisältö”, Kivimäki kirjoittaa.

Kansalliskristillisessä “koti, uskonto, isänmaa” -ideologiassa sotilaan uhraukset liittyivät historialliseen jatkumoon: uudet sukupolvet ovat aina uudestaan valmiita antamaan uhrinsa lunastaakseen isänmaan tulevaisuuden.

Se oli Ateenalaisten laulun viestin (jo vuodesta 1889) mukaista: “Kaunis on kuolla, kun joukkosi eessä urhona kaadut. Taistellen puolesta maas, puolesta heimosikin.”

Ajatus uhrista ja tulevaisuuden lunastamisesta antoi sodalle vahvan yhteisen merkityksen.

“On ymmärrettävä”, Kivimäki sanoo, “millaisia nämä merkitykset olivat, jotta voi ymmärtää, mikä traumatisoituneiden miesten kohdalla murtui.”

“Psyykkiset murtumiset jäivät sodan väkivallan tyhjiksi symboleiksi, joilla ei ollut muuta sisältöä kuin itse mielettömyys. Mieleltään järkkyneet sotilaat olivat tässä mielessä historiattomia: he olivat kuin väkivaltaisia merkityskatkoksia kansakunnan eheässä lineaarisessa historiassa”, kirjoittaa Kivimäki.

Moraalisesti paheksuttava, häpeällinen psyykkinen häiriö pyrittiin kieltämään ja erottamaan itse sotakokemuksesta. “Jos olisi hyväksytty se, että normaali mies voi murtua”, Kivimäki sanoo, “olisi Pandoran lipas voinut avautua.”

“Miten sotia käydään, jos kuka tahansa voi murtua? Miehenä olemisen mittatikku oli sota. Eheä sankari ei kuitenkaan ole realismia.”

“Haavoittunut (ponttoonilla ylikuljetettu samana aamuna ryssän ampuessa). Kuvaa otettaessa tulee pieni keskitys. Mies kumartuu vaistomaisesti.”

Traumat tulivat pintaan viiveellä. Talvisodan veteraanit kärsivät ankarista hermoromahduksista, kun uusi sota kesäkuussa 1941 syttyi. Hyökkäysvaiheesta näennäisen hyvin selvinneet alkoivat ilmestyä sairaaloihin asemasodan aikana.

Kivimäen mukaan talvisodassa psyykkisten häiriöiden hoitoon ei ollut varauduttu juuri lainkaan. Vuoden 1941 hyökkäysvaiheen psyykkiset haavoittumiset olivat arvioitua suurempia, ja sotasairaaloiden psykiatrista kapasiteettia jouduttiin laajentamaan nopeasti 2,5-kertaiseksi alkuperäisestä.

Laajimmillaan, loppukesästä 1944, sotasairaaloissa oli 15 psykiatrista osastoa, lähes 1 800 hoitopaikkaa. Sotasairaaloihin saakka päätyneiden oireet olivat lähes aina jo hyvin vakavia.

Suurimmat potilasmäärät sijoittuvat vuosien 1941 ja 1944 taisteluvaiheisiin. Kivimäen selvityksen mukaan asemasodan tasaisesta potilasvirrasta kuitenkin seurasi, että sinä aikana päätyi psykiatriseen hoitoon enemmän potilaita kuin taisteluvaiheista yhteensä.

“Jos kokemus väkivallasta oli lyhytaikainen, siitä saattoi selvitä. Jatkuessaan ja kertautuessaan se muuttui jäytäväksi, hitaaksi, tylsistyttäväksi, masentavaksi, ihmistä kuluttavaksi”, Kivimäki sanoo.

“Psykiatriset potilaat olivat läpi koko jatkosodan huomattavasti asevelvollisia vanhempia. Yksittäisiä järkytyskokemuksia selvemmin psykiatrisissa sairaskertomuksissa näkyi pitkittyneen taistelustressin ja raskaiden rintamaelämysten kumuloituminen. Toisaalta miesten integroituminen sotilasyhteisöönsä ja rintamaolosuhteisiin oli merkittävä tekijä: psykiatristen potilaiden joukossa oli runsaasti pikaisesti taisteluihin lähetettyjä täydennysmiehiä sekä myös sotilaita, jotka näyttävät jääneen pienyhteisönsä reunamille tai ulkopuolelle”, todetaan väitöskirjassa.

“Haavoittuneen hoitoa Joukkosidontapaikassa Atslemilla.”

Asevelvolliset ja nuoremmat reserviläiset vastaanottivat paremmin heille annetun maanpuolustustehtävän siirtymäriittinä pojista aikuisiksi miehiksi.

Suurin osa etulinjasotilaista oli parikymppisiä, rippikoulu muutaman vuoden takana, monet ensimmäistä kertaa kotipitäjän ulkopuolella, aviosta ja ammatista vasta haaveiltiin.

Heillä oli enemmän valmiutta sopeutua ja ottaa vastaan mitä tarjotaan, enemmän kuin vanhemmilla miehillä, jotka olivat jo ehtineet tehdä omiakin kiinnityksiä elämäänsä.

“Psyykkinen selviäminen”, Kivimäki sanoo, “edellytti identiteettimuutosta. Minän päälle iskostettiin rintamajermun suojakerros. Pienryhmä tarjosi henkistä tukea. Se ilmeni erityisessä slangissa, huumorissa, käytöksessä ja ulkoisissa tunnusmerkeissä.”

Mentaalisia selviytysmiskeinoja olivat rukoilu, fatalismi, yksilölliset rituaalit, alkoholi. Ja erityisesti äitien kirjeet.

“Hikinen korpitaistelija Ilomantsin maastossa.”

Yleisemmin sotapsykiatria tarjosi lepoa, rauhoittavaa lääkitystä, kannustamista sotilaallisuuteen sekä naishoitajien hoivaa ja rohkaisua.

Siviilien hoidossa oli hiljan otettu käyttöön sokkihoidot insuliinilla, Cardiazol-lääkkeellä ja sähköllä. Niitä käytettiin myös sotaneuroosien lannistamiseen.

Hoidon ideologista perustärähdystä ei kuitenkaan ratkaistu antamalla sokkeja. Psyykkinen nyrjähtäminen oli hyväksyttävissä, jos sen syy oli todistettavissa aivovammalla.

Sotasairaaloista lähetettiin keväästä 1942 alkaen hermotoipilaita Lahden tarkkailukomppaniaan. Heidät alistettiin voimisteluohjelmaan, jonka tavoitteena oli synnyttää toipilaissa “pako terveyteen.” Käytännössä kyseessä oli fyysinen simputus.

Kun omaa kokemusta ei ollut, opit lainattiin saksalaisesta sotapsykiatriasta. Sen johtoajatus oli siirtää häiriöt miesten omien vikojen ja psyykkisten heikkouksien syyksi: Matala älykkyys tai perimä. Heikko tai sairas luonne.

Se oli riittävä peruste sille, että psyykkisesti haavoittuneet sotilaat ja veteraanit eivät saaneet sotainvalidikorvauksia. Linja on jatkunut tiukkana. Vielä 1990-luvulla hyväksyttyjä hakemuksia oli vain toistasataa, hylättyjen hakemusten määrä oli kolmin-nelinkertainen. Veteraaneille kynnys hakea korvausta psyykkisistä syistä on ollut erityisen korkea.

“Oman tykistön kranaatit nostavat hienohiekkaisesta kummusta valtavat pöly- ja savupatsaat. Rinteessä näkyy vihollisen kk-pesäke.”

Psykiatristen hoitopaikkojen määrää pienennettiin jatkuvasti joulukuusta 1944 lähtien. Kesäkuussa 1945 käytössä oli vain 60 paikkaa. Potilaat katosivat samalla hetkellä, kun heidät kirjoitettiin ulos sairaaloista. Hoidon tarve ei kuitenkaan pienentynyt samaa vauhtia.

Sotilaspiirin lääkärit saivat Pääesikunnan Lääkintäosalta hermotautipotilaita koskevat ohjeet toukokuussa 1946: “Kun sotatoimien loppumisesta itärajalla on kulunut jo runsaasti yli puolitoista vuotta ja Lapin sotatoimien päättymisestä lähes vuosi, on lääketieteellisesti sangen vähän todennäköistä, että ko. sairaudet olisivat syy-yhteydessä sotapalveluun. Tämän vuoksi sotilaspiirien lääkäreitä kehoitetaan noudattamaan tarkkaa harkintaa, ennen kuin entisiä sotilaita sotilaspiirin esikunnan toimesta passitetaan hoidettaviksi sotavamma- tai muuhun sairaalaan.”

Vajaa kolmannes jatkosodan psykiatrisista potilaista joutui hakeutumaan johonkin psykiatriseen hoitoon vuosina 1945-1971.

Tulevien sotakoitosten suurimpana ongelmana pidettiin varusmiesten olematonta psykologista ennakkokarsintaa. Tämä oli johdonmukainen huoli sen jälkeen, kun sotaneuroosien selittämisessä oli korostettu matalan älykkyyden merkitystä.

Sotilaspsykologiset soveltuvuustutkimukset aloitettiin ilmavoimissa 1947, ja ne laajenivat koskemaan kaikkia asevelvollisia 1955.

Sota oli käynyt käsiksi muihinkin kuin siviiliin paluuta yrittäviin hermotoipilaisiin. Avioerojen määrä oli kasvussa, tehoja kaivattiin lisää alkoholistihuoltoon ja rikollisuuden vastustamiseen.

Heti sodan jälkeen sotapsykiatri Sven E. Donner sanoi, että sodan psyykkiset vaikutukset eivät tule olemaan niin vakavia kuin oli pelätty. Donnerin mielestä, tulevaisuutta ajatellen, pitäisi pontevasti ehkäistä degeneroituneiden yksilöiden lisääntyminen soveltamalla tiukemmin vuoden 1935 sterilisointilakia.

Toisin kävi. Kodeissa huudettiin toistuvien painajaisten kauhua ja saatettiin alulle suuria ikäluokkia.

“Vetäytymistä Kivennavalle. Loppuun uupunut mies nukkuu suojakuopassa.”

Suomessa onnistuttiin välttämään “korvausneuroosiepidemia”, johon Saksassa oli jouduttu ensimmäisen maailmansodan jälkeen.

Jo 1943 lääkintäkapteeni Hannes Salmenkallio laati yleisohjeen eri vammojen ja sairauksien suhteesta sotapalvelukseen. Samalla määriteltiin oikea korvauspolitiikka.

Psyykkisten häiriöiden syysuhteet sotaan kiellettiin. Korvauskysymykseen luotiin selvät perusteet.

“Kun korvauskysymyksissä yleensä on katsottu, että rajatapauksissa ratkaisu tulee mieluummin potilaan hyväksi - koska korvaus rakentuu huoltoperiaatteelle eikä vakuutusperiaatteelle - niin neurooseissa ja psykogeenisissa reaktioissa on ratkaisu potilaan hyväksi sellainen, jossa korvausta ei myönnetä. Asiantila on tosiaan näin paradoksaalinen; jos nämä potilaat saavat korvausta, niin heidän paranemisensa viivästyy tai he jäävät kokonaan paranematta”, Salmenkallio linjasi.

Korvaushakemusten arvioinnissa ainoana lähteenä olivat psykiatriset sairauskertomukset, joita on ollut käytettävissä vain harvoilla. Nekin näyttäytyvät Kivimäelle ongelmallisina.

“Jos mies suhtautui vastahakoisesti lääkäriin ja armeijaan, se saattoi riittää sairasmielisyysdiagnoosiin. Synnynnäisiä, rakenteellisia tekijöitä havaittiin hyvinkin herkästi, kun älykkyyskokeita tehtiin vielä tolaltaan oleville miehille. Tuoreisiin rintamakokemuksiin ei kiinnitetty riittävästi huomiota. Miesten, joita pahimmillaan pidettiin loisina ja miehen irvikuvina, kohtelu sotavuosina oli ankaraa ja nykynäkökulmasta halventavaa.”

Aika asioita muuttaa, ei aina asenteita. Kun psyykkisesti haavoittuneiden korvauksista käytiin keskustelua 1990-luvun puolivälissä, hyljeksiviä mielipiteitä löytyi niin Sotainvalidien Veljesliitosta kuin tapaturmaviraston lääkäreidenkin käsityksistä. Psyykkiset häiriöt saatettiin edelleen liittää pelkuruuteen tai psyykkiseen poikkeavuuteen.

Ville Kivimäen mielestä on korkea aika “hylätä psyykkisiin sotavammoihin liitetyt epänormaaliuden, pelkuruuden tai heikkouden stigmat. Nämä miehet ja heidän läheisensä ovat jo kärsineet riittävästi”.

“Kaatuneita ja haavoittuneita nostetaan junaan.”

Väitöstilaisuudessa tutkimuksestaan puhunut Kivimäki esitti myös laajemman kysymyksen koskien eurooppalaista 1900-lukua. “Entä jos siinä asetelmassa, jossa vanhojen miesten johtamat kansakunnat kilvan lähettivät kokonaiset ikäluokat nuoria poikia ja miehiä teurastamaan toisiaan, olikin itsessään jotain mielipuolista? Entä jos psyykkinen häiriö olikin normaali reaktio?”

Sodasta palanneiden pojat kasvoivat “suurten puiden varjoissa”. Jälleenrakennustyöhön palanneiden miesten suoritukset olivat ylivertaisia, miehuuden mittapuu saavuttamattoman korkealla.

“Ehkä psyykkisten järkytysten ja murtumisten”, Kivimäki kysyi, “ymmärtäminen hieman pehmentää näiden suurten puiden jyrkkiä varjoja? Nuoret miehet rintamalla pelkäsivät - kaikki heistä, yleensä yksin ja pelkoaan häveten. Eikö olisi jo aika lopettaa pelkäämästä tuota pelkoa?”

Kuvat SA-kuva-arkisto.

Juttu on julkaistu ensimmäistä kertaa Suomen Kuvalehden numerossa 27.