Suomessa on joko hyväksyttävä, että kurjuus lisääntyy – tai sitten on jaettava julkisia resursseja uudelleen

Suomen Kuvalehti kokeilee uutta koneääntä. Jos haluat, voit antaa palautetta äänen laadusta täältä.

Teksti on julkaistu alun perin Kanava-lehden numerossa 4/2023. Suomen Kuvalehti julkaisee Kanavassa julkaistuja tekstejä verkossa.

RUNSAAT sata vuotta sitten Suomi ponnisti itsenäiseksi Venäjän vallan alta. Silloin joukko edistyksellisiä ihmisiä mietti, miten uutta valtiota hallittaisiin, miten maa vaurastuisi ja miten kansalaisille saataisiin säällinen elämä. Konflikteja koettiin, mutta tilannetajua oli: epäonnistuminen yhteishengen ja yhteiskunnan rakentamisessa tarkoittaisi ajautumista jälleen osaksi naapuria.

Suomesta tuli pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta, jossa luottamuspääoma oli korkea, kansantalous vahva, palvelut kattavia ja ihmiset onnellisia. Päättäjät ja kansa onnistuivat.

Suomi elää nyt toista vuosisataansa. Ihmeellistä on, että ennennäkemättömistä tiedollisista ja älyllisistä resursseista huolimatta emme ole yhteiskuntana asettaneet tavoitteita uudelle vuosisadalle.

Virastoissa, tutkijahuoneissa ja politiikan pöydissä ajattelu on sektoroitunutta ja kiinni jokapäiväisissä ongelmissa. Kukaan ei katso Suomea kokonaisuutena.

AAMUINEN matka raitiovaunulla Helsingin Munkkiniemestä keskustaan on avartava. Vauras, harmoninen kaupunginosa jää taakse ja puolivälissä reittiä kyytiin tulee nuoria vapisevia ihmisiä. Lääkkeitä ja lähikaupan siideriä tarvitaan, jotta olo helpottaa edes hetkeksi. Ulkomuoto ja alistunut katse kertovat, ettei elämä ole hyvää.

Riippuvuudet, ahdistus ja mielen sairaudet syövät suomalaisten voimavaroja. Hyvä sosio-
ekonominen asema auttaa elämässä, mutta pahoinvointia ja toivottomuutta on kaikissa väestöryhmissä.

Entistä nuoremmat ovat avun tarpeessa. Lastensuojeluilmoitusten ja huostaanottojen määrät ovat aivan toista kuin 1990-luvun alussa. Lasten kokema ja tekemä väkivalta on yleistynyt. Huumeet tappavat alle 25-vuotiaita enemmän kuin yhdessäkään muussa Euroopan maassa.

Palvelujen tarve ylittää räikeästi sen, mitä yhteiskunta tarjoaa. Näin on maassa, jossa syntyvyys laskee, väestö vanhenee ja työvoimasta on pula.

Tilannekuvaan on totuttu. Suomen annetaan liukua heikoksi yhteiskunnaksi, jossa muutama satatuhatta ihmistä saakin voida huonosti. Kustannuksista, kärsimyksistä ja menetetyistä työvuosista puhutaan, mutta ongelmien hintaa Suomelle ei tajuta.

Jos suuntaa ei käännetä, Munkkiniemikin näyttää toisenlaiselta tällä vuosisadalla. Koulut ovat rauhattomia ja onnekkaimmille järjestetään yksityistä opetusta. Vanhusten ja harhaisten heitteillejättö on arkea myös kauneimmissa kortteleissa. Rivitalojen pihoja synkentävät korkeat muurit, ja vartijat turvaavat koiranulkoiluttajien menoa. Viihtyisä yhteinen tila on menetetty ja hälytysajoneuvojen huutoon totuttu.

Suomi jaksoi ensimmäiset sata vuotta pyrkiä siihen, että kaikilla olisi hyvä elämä. Nyt hyvinvoinnin huippuvuodet ovat takana. Osa tippuu yhteisestä veneestä jo alaikäisenä, huono-osaisuus periytyy ja eliniänodote on entistä selvemmin riippuvainen tulotasosta.

Tässä tilanteessa on valittava jompikumpi. Joko on todettava, että kurjuus yleistyy juhlapuheista huolimatta, tai sitten on jaettava julkisia resursseja uudelleen ja tuettava kunnolla niitä, joilla menee kehnosti tai joilla on ilmeinen riski huono-osaisuuteen.

HYVÄÄ, tasapainoista tulevaisuutta rakennettaessa on katsottava ainakin neljää asiaa: kasvua, verotusta, sosiaaliturvaa ja julkisia palveluita.

Tällä vuosisadalla talouskasvua ja uutta jaettavaa voi syntyä, jos osataan tarttua vihreän siirtymän mahdollisuuksiin, panostaa tki-toimintaan ja huolehtia, että motivoitunutta, hyvinvoivaa työvoimaa riittää.

Sosiaaliturva on jättimäinen menokohde julkistaloudessa ja pääväylä, jota pitkin valtio tukee yksilöitä ja perheitä elämän eri vaiheissa. Koska Suomi sairastaa monien kriisien puristuksessa, tuttuja asioita on katsottava uusin silmin.

Yksi keino parantaa heikoimpien asemaa on sosiaalietuuksien porrastaminen entistä enemmän tulojen mukaan – silläkin uhalla, että se rikkoo pohjoismaisen hyvinvointivaltion ideaa. Näin voidaan tehdä, koska elintason nousun ansiosta isossa osassa perheitä etuudet eivät ole toimeentulon edellytys. Hyväosaisissa talouksissa hyödytään nimenomaan siitä, että luokkaerot eivät repeä, elämälle on miellyttävät, turvalliset puitteet ja maamme näkymät kannustavat kehittämään uutta, yrittämään ja investoimaan.

Etuuksien porrastuksella säästyvät varat – ja muut liikenevät veroeurot – kannattaa suunnata ahdingossa oleviin päiväkoteihin ja kouluihin sekä matalan kynnyksen sosiaali- ja terveyspalveluihin, jotta ongelmien kasautuminen ja kärjistyminen saadaan katkaistua. Peruskoulun tärkeys ei nouse vain tiedosta ja oppimisesta. Koulu on paikka, jossa oppilaat näkevät toistensa todellisuuksia ja rakentavat yhteistä kuvaa Suomesta ja maailmasta.

Suomalaisten tilannetaju kannattaa ottaa voimaksi muutoksissa. Ihmiset kuuntelevat jo nyt tuntikausia puhelinpalvelujen jonotusmusiikkia, yrittävät keskustella pulmistaan chattirobottien kanssa ja ahdistuvat hoitoon pääsyä odotellessaan. Päättäjien pitäisi sanoa ääneen se minkä kansalaiset tietävät: menneiden vuosikymmenten palvelulupauksista ei pystytä pitämään kiinni ja priorisointia on pakko tehdä, koska rahaa ja tekijöitä puuttuu.

Lasten ja nuorten elämän pitäisi olla erityisessä suojeluksessa – ja sen ohella pitäisi ratkaista, mitä palveluja ja etuuksia voidaan luvata kasvavalle vanhusväestölle. Suomessa pitää miettiä myös, mitä yksin kuoleminen tarkoittaa.

Sosiaali- ja terveysalalla on valtava määrä käytännön kokemusta ja tutkimustietoa. Viimeistään pakon edessä ne pitäisi ottaa käyttöön. Uudistaminen ei tarkoita, että pohjaksi otetaan kaikki entinen ja ajattelu kapeutuu edunvalvonnaksi. Järjestelmäkeskeisyyttä pitäisi purkaa ja katsoa avoimesti, mitä on saatavissa paremmalla yksityisen ja julkisen yhteistyöllä.

Sosiaaliturvan uudistaminen herättää ison keskustelun keskiluokassa. Universaaleja etuuksia on perusteltu sillä, että ne pitävät hyvin menestyvät lojaaleina hyvinvointivaltiolle. Sama on saavutettavissa viilaamalla verotusta kannustavammaksi, määrittelemällä siirtymäaikoja porrastuksiin ja lisäämällä ymmärrystä siitä, mitä seuraa, jos pahoinvointia ei saada alas, epätasa-arvo kasvaa ja Suomesta tulee rauhaton yhteiskunta.

Paljon saanut aikuinen voi olla uskollinen Suomelle ja ymmärtää ilman kipuilua, mikä hyvinvointivaltiossa on vanhentunutta ja mitä hyötyä on siitä, että julkisten resurssien jakoa muutetaan tämän vuosisadan tarpeisiin. Kun globaalit kriisit ahdistavat tarpeeksi, moni osaa antaa arvon sille, että huolikuorma kotimaassa kevenee, emmekä taannu.

VALTAKUNNALLISTA mielenterveyden kampanjaa mainostetaan sanoilla ”jokainen mieli on joskus solmussa”. Väheksymättä yhdenkään mielenterveysongelmaisen tilannetta, kampanjan ajatuksen voi kyseenalaistaa. Suomessa jokainen ei ole solmussa, eikä itseään tarvitse kokea kummalliseksi, jos on onnellinen, tasapainoinen ja levollinen elämässään. Pahoinvointi yksilöiden ja yhteiskunnan vakavana ongelmana ei tarkoita, että jokainen meistä voisi huonosti tai itseään pitäisi tarkkailla vikaa etsien.

Sen rinnalla, että poimimme Suomen isot ongelmat ja suuntaamme niiden korjaamiseen enemmän voimavaroja, meidän pitää varoa ylilyöviä yleistyksiä ja vahvistaa asioita, jotka ovat hyvin.

Suomi on muutamassa vuodessa pystynyt parantamaan turvallisuuspoliittista asemaansa. Nato-jäsenyys ja miljardien panostus puolustukseen saavat suomalaisten selkeän enemmistön tuen. Ratkaisuilla on monta puolta: ne kuvaavat sekä päätöksentekokykyä että suomalaisten näkemyksiä turvallisuuden merkityksestä. Samalla ne antavat toivoa – muissakin isänmaan avainkysymyksissä päättäjät ja kansan enemmistö voivat olla samalla puolella, ripeitä ja määrätietoisia.

Tällä vuosisadalla yhteistyötä tarvitaan hyvinvointivaltion korjaamisen lisäksi demokratian ja kansansivistyksen turvaamisessa. Salaliittoajattelu, valheilla kyllästetyt poliittiset puheet, asiantuntijatiedon vääristely ja journalistisen median kyseenalaistaminen ovat vakavia merkkejä. Jos hybridiuhkien aikana vallan kamareihin pääsee ihmisiä, jotka eivät pidä kiinni perustuslaista ja demokratian muista kulmakivistä, valtio on helposti heitteillä.

Hyväosaisten – ja varsinkin niiden, joilla on vastuu julkisista varoista – on vaalittava korkeaa moraalia ja varottava kohtuuttomia henkilökohtaisia etuja. Yksittäisetkin ylilyönnit syövät kansalaisten luottamusta ja vahvistavat kokemusta siitä, että Suomi on epäreilu. Jos arviot oikeudenmukaisuudesta ja tasa-arvosta romuttuvat, ihmisiä on vaikea saada käyttämään voimiaan työelämän ja yhteiskunnan hyväksi, vaikeuksissa venymisestä puhumattakaan. Jos railo eliitin ja kansan välillä repeää, Suomea ei pystytä uudistamaan.

Hyvä tulevaisuus edellyttää myös kansainvälisyyttä – sitä, että haemme eri sektoreilla yhteistyötä maamme rajojen ulkopuolelta ja avaamme Suomea uusille ihmisille. Tämän perusvalinnan lisäksi on puhuttava siitä, mitä kansainvälistymisellä käytännössä tavoitellaan ja minkä halutaan pysyvän entisellään.

KIRJOITUS Suomesta tuntui aluksi kouluaineen kokoiselta tehtävältä. Yritän kuitenkin tällä tekstillä herätellä keskustelua siitä, mitä maallemme pitäisi tehdä, ketkä pystyvät suunnittelemaan muutoksia, keillä on velvollisuus tehdä päätöksiä ja miten suomalaiset pysyvät mukana ja alkavat vaalia isänmaata jälleen yhdessä. Suomi on pilattavissa, jos ajattelu ja teot laiminlyödään.

Olemme tottuneet analysoimaan ja rakentamaan Suomea siltä pohjalta, että demokratia on ikiaikainen, nykyisyys on historian jatkumoa ja ihmisten käyttäytymistä ohjaavat yhteiset periaatteet ja vähintäänkin nilkuttava johdonmukaisuus.

Tälläkin vuosisadalla pitäisi varata hetki sen ymmärtämiselle, että itsenäisen valtion rakenteita ja toimintaa voivat uhata epäjatkuvuudesta kertovat isot muutokset ja yllätykset. Sota ja ydinaseiden olemassaolo tunnistetaan jo Suomessakin. Luonnon ja ilmaston kriisiytymisen seurauksista puhutaan, mutta asia on todellinen vain harvalle. Ihmisten murtuminen on kolmas asia, joka kannattaa muistaa vaihtoehtona – ainakin yhteiskunnissa, joissa on taipumus vauhtisokeuteen.

Karina Jutila on yhteiskuntatieteiden tohtori ja E2 Tutkimuksen johtaja.

Teksti on julkaistu ensi kertaa Kanavassa 4/2023. Kanavan voit tilata täältä. Suomen Kuvalehti ja Kanava kuuluvat samaan mediaperheeseen Otavamediassa ja niillä on yhteinen päätoimittaja.