Jussarön hampaiden salaisuus
Suomenlahden laivaloukku on vienyt ihmishenkiä ja Pietarin hovin silkkisukat. Siksikö, että kompassi näyttää alueella mitä sattuu?
Kadonnut: musta samettitakki. Omistaja Paavali I, Venäjän keisarinna Katariina II Suuren kruununperillinen. Nähty viimeksi 25.10.1777.
Jossain tuolla se on. Tässä kohtaa vesi on 26 metriä syvää. Horisontti lepää laventelin värisenä. Kymmenen kilometrin päässä risteilevät Tallinnan ja Pietarin laivat.
1700-luvulla, kun samettitakkiakin kuljettanut The City of Frankfurt -alus upposi, laivat kulkivat vähän lähempänä näitä Jussarön eteläisiä luotoja. Nyt alus kuin alus on tässä kohtaa kumma näky.
”Sitä katselisi, että tietääkö se, mistä ajaa”, sanoo Museoviraston meriarkeologi Riikka Tevali moottoriveneessä.
Tevali, vedenalaisen kulttuuriperinnön tutkija, toimii päivän oppaana. Mukana on kolme vapaaehtoissukeltajaa.
Tänään ei varsinaisesti etsitä Paavalin samettitakkia. The City of Frankfurt on yksi monista laivoista, jotka ovat uponneet Tammisaaren kansallispuiston uloimpaan laitaan.
Museovirasto nimittää Jussarön eteläisiä saaria ja luotoja laivaloukuksi. Epävirallisesti aluetta sanotaan Jussarön Bermudan kolmioksi. Kolmio se ei ole, vaan Museoviraston kartoitusten perusteella noin seitsemän kilometrin laajuinen alue, jonne on meriarkeologien mukaan uponnut kymmenisen alusta 1700- ja 1800-luvuilla.
Kaiken piti jo olla nähty, mutta kesäkuussa löytyi taas uusi hylky.
Säpäleiksi paiskattu robottihyönteinen. Siltä hylky näyttää levänvihreässä 3D-kuvassa.
Ollaan meriarkeologien toimistolla Helsingissä. Tilat sijaitsevat Museoviraston talossa Kulttuuritalon ja Lenininpuiston tuntumassa.
Tuossa on kylkilaudoitusta, tuossa ankkurin rengas, osoittelee meriarkeologi Minna Koivikko.
”Tuossa näet keularangan: sen joka sojottaa ylöspäin laivassa.”
Hylyn oikeaa nimeä ei tiedetä. Ei myöskään sitä, milloin se upposi. Sen työnimi on Jeminna, löytäjiensä eli Koivikon ja valokuvaaja Jesse Jokisen mukaan.
Hylky löytyi, kun Koivikko ja Museoviraston ”kesähessu” Jokinen viistokaikuluotasivat kesäkuussa Jussarön laivaloukulla. Viistokaikuluotauksessa merenpohjassa uitetaan anturia, joka tuottaa pohjasta ultraäänikuvaa muistuttavan näkymän.
Museoviraston pieni Wellamo-vene puksutteli kävelyvauhtia aivan loukkualueen ulkoreunassa. Päivä tuntui olevan pulkassa. Koivikko ja Jokinen päättivät kuitenkin huvikseen laajentaa kaiuttamansa kaistaleen 50 metristä 100 metriin.
Koivikko klikkasi näyttöä. Ruudulla erottui möykky, jolla oli varjo.
”Jesse sanoi, että sehän on hylky. Ja mä sanoin, että niin on. Se oli kyllä aika yhteinen löytö.”
Ja millainen löytö!
Jeminna on laivaloukun paraskuntoisin hylky. Hylkymaailmassa siihen ei vaadita, että laiva tönöttäisi mastot pystyssä kuin Aku Ankassa.
Jeminnasta on jäljellä keula, suuri osa toisesta kyljestä ja lisäksi aluksen pohjaa. Se on ollut 1700-luvun purjeellinen kauppa- tai sota-alus, mahdollisesti ruotsalainen tai venäläinen. Ja iso: kannelta mitattuna ehkä jopa 35 metriä pitkä.
Fotogrammetria, hylkyjen kolmiulotteinen mallintaminen, on mullistanut meriarkeologien työn. Ennen sukeltajat räpsivät meren pohjassa kuvia, ja niiden pohjalta hylkyjä sitten piirrettiin. Yhä sukeltajat räpsivät kuvia, mutta nyt tietokone pyöräyttää kuvista muutamassa tunnissa 3D-mallin.
3D-kuvassa voi erottaa kaksi ankkuria. Ne ovat kuljetusasennossa, tiukasti kiinni laivassa, Koivikko huomauttaa.
”Jos alus olisi yrittänyt ankkuroitua, ne olisivat ulkona.”
Jussarössä ei selvästikään sijaitse laivojen hautausmaa. Silloin alukset olisi hylätty tarkoituksella: vaikka siksi, etteivät ne päätyisi sodassa vihollisen käyttöön.
Laivaloukussa uppoaminen on ollut tappava yllätys, ja yksi tarinoista tunnetaan paremmin kuin muut.
Jeminnan hylky 3D-kuvassa. Saat lisätietoja kartan yksityiskohdista klikkaamalla kuvan symboleja. © 3D-kuva Topi Sellman, tiedot Topi Sellman ja Markku Luoto
Alus lähti matkaan myöhään syksyllä. Merellä oli jo pimeää, harvat majakatkin onnettomia tuikkuja.
Oli hirveä riski lähteä Suomenlahdelle vielä lokakuussa.
Kapteeni Herman Flockert tiesi hyvin, kuinka alueella purjehditaan. Saksan Lyypekissä asuva Flockert oli saanut kapteenin koulutuksen isältään. Myös isoisä oli kapteeni. Itse Flockert oli erikoistunut purjehtimaan Amsterdamin ja Pietarin välillä.
Jälkimmäiseen riittikin vientiä. Kun Pietari vuonna 1703 perustettiin Suomenlahden pohjukkaan, se mullisti Suomen eteläpuolella liikkuvan laivaliikenteen. Hollantilaiset, englantilaiset ja saksalaiset kauppa-alukset toivat itään ylellisiä kankaita, viiniä, konjakkia, astioita ja kirjoja.
Sellaisen luksuslähetyksen tilasi syksyllä 1777 myös Pietarin hovi, Katariina II Suuren perhe. Lastin kuljettaisi Flockertin alus, The City of Frankfurt (Die Stadt Frankfurt). Se oli todennäköisesti aikansa tavallisin rahtilaiva, kaksi- tai kolmimastoinen purjealus.
Jostain syystä Flockert lähti matkaan vielä myöhään syksyllä. Merellä oli jo pimeää, harvat majakatkin onnettomia tuikkuja. Kapteeneilla oli päätösten tukena ilmapuntari ja taivaalta tähyilty sääennuste.
Suomenlahdella nousi lokakuussa myrsky, jota myöhemmin kuvailtiin ”väkivaltaiseksi hurrikaaniksi”.
Se, mitä The City of Frankfurtille tarkalleen tapahtui, on arvoitus. Ainakin sen upotti Jussarön laivaloukku, jonka pahamaineiset saaret tunnettiin kartoissa termillä gaddar, hampaat. Alue on lähes pelkkää karikkoa.
Aikansa pelastustoimi, Pohjoinen sukelluskomppania, pystyi myrskyssä vain seuraamaan haaksirikkoa rannalta. Ennen uppoamista aluksen sanotaan ajelehtineen mailin verran, mastot poikki mutta vielä näkyvissä.
Kaikki kuolivat. Lokakuisessa vedessä ihminen pysyi hengissä vain joitakin minuutteja. Uutislehti Lloyd’s News kertoi aluksen olevan ”totally lost”.
Muutamaa viikkoa myöhemmin Helsingin tullimiehet ottivat kiinni kaksi talonpoikaa. He piilottelivat sillitynnyrissä sitruunoita. Kuulusteluissa salakuljettajat kertoivat löytäneensä sitruunat Porkkalan rannoilta.
Turman laajuus alkoi paljastua Tammisaaren ja Helsingin välisen saariston rannoilta.
Löydettiin 53 kultaista nuuskarasiaa, joiden kansissa oli muotokuvia. 51 kultakelloa ja 370 paria silkkisukkia. Kolme samettitakkia ja viisi brodeerattua liiviä. Ne oli tarkoitettu Paavali I:lle, kruununperilliselle. Yksi musta samettitakki jäi kadoksiin.
Joulukuussa Jussarön rannoilta löydettiin ruumis, pari kuukautta myöhemmin Karjaan saaristosta toinen.
Jossain merenpohjassa ovat Pietarin tiedeakatemian professorin, Peter Simon Pallaksen kirjat. Hän oli ensimmäinen tutkija, joka esitti eliöiden polveutumisen sukupuuna.
Laivaloukun uhreista saat tietoa klikkaamalla kuvan symboleja. Hylkyharrastajat ovat tehneet Jussarössä omaa salapoliisityötään. Hylkyjä on koottu tietopankkiin, jonne kuka vain voi lähettää havaintojaan. © Grafiikka Vesa Tuukkanen, Lähde Hylyt.net
Hengitys vinkuu, puhe kumisee maskin takaa kuin metallipurkista.
Sukeltajat eli Markku Luoto, Topi Sellman ja Petri Elo ovat valmiita. Luoto ryöpsähtää veteen viimeisenä. Tevali ojentaa hänen käteensä sukeltajan lampun ja rullamitan.
Pinta pörskahtelee hetken, sitten on tyyntä.
Tänään sää voisi olla postikortista, mutta Jussarö huijaa. Laivaloukku on vaarallinen yhä. Kaikkia kiviä ei ole edes merkitty merikarttaan, eikä avomereltä iskeviä aaltoja vaimenna mikään.
Merenpohja on kanjonimaisemaa, jonka jopa 30-metriset kuilut ovat täynnä laivojen puutikkua, Tevali kuvaa.
”Kuuleeko Markku ja Topi, täällä pinta.”
”Ihan. Tosi. Paljon. Häiriötä. Ei. Kuule. Ylös. Asti.”
Pintapuhelimen yhteys sirisee, pihisee ja napsuttaa. Tevalia harmittaa. Sukeltajat mittaavat parhaillaan Jeminnan osia, mutta puheesta ei saa selvää.
”Sanoitko, että ensimmäinen reikä 25 kertaa 25?”
Hylyn pohjassa on useita reikiä, jotka saattaisivat olla pumpunreikiä, Tevali selittää. Kun ne saadaan mitattua, tietoja voidaan verrata vuosisatojen takaisiin laivanrakennusoppaisiin. Sama pätee raakapuuhun, mastoon vaakatasossa kiinnitettyyn puomiin, jossa raakapurje on ollut kiinni.
Tutkijalle tällaiset johtolangat ovat ”diagnostisia kappaleita”. Usein tulkinnan avuksi sahataan hylystä pieni puunäyte. Puun vuosirenkaista voidaan tutkia, onko se kasvanut ennemmin Saksassa vai Ruotsissa ja ollut viimeksi elossa 1500- vai 1800-luvulla.
Voiko Jeminna olla The City of Frankfurt?
Se olisi paljon sanottu. Meriarkeologit voivat selvittää, onko hylky ollut 30-metrinen 1700-luvun kauppa-alus. Jotta Jeminna voitaisiin todeta The City of Frankfurtiksi, sen ominaisuuksia pitäisi systemaattisesti verrata historiallisiin lähteisiin laivaloukulle uponneista aluksista. Se taas on historioitsijoiden tonttia.
Siksi meriarkeologit ovat arkoja nimeämään hylkyjä aarrelaivoiksi, vaikka lööpeissä sellainen kiinnostaisi.
Tevali ei ole mielissään siitäkään, että Jussarön laivaloukkua sanotaan Bermudan kolmioksi. Alkuperäisellä nimellä viitataan Floridan eteläkärjen, Puerto Ricon ja Britannialle kuuluvan Bermudan itsehallintoalueen rajaamaan kolmioon. Laivojen ja lentokoneiden katoamisia alueella on selitetty milloin Golf-virralla, milloin ufoilla tai kadonneen Atlantis-mantereen energiakristalleilla.
Bermudan kolmio kalskahtaa mytologialta, siltä, ettei turmille olisi mitään selitystä, Tevali sanoo.
Miksi sitten juuri Jussarössä?
Meriarkeologit ovat arkoja nimeämään hylkyjä aarrelaivoiksi, vaikka lööpeissä sellainen kiinnostaisi.
Oduglig inlopp, epäkelpo sisääntulo, lukee Jussarön kartassa. Se on erikoiskartta, Special Carta, vuodelta 1751.
Kartan laatinut Jonas Hahn ei varsinaisesti ollut tutkija. Hän oli luotsivirkailija, merivoimien kapteeni ja taitava kartanpiirtäjä. Juuri siksi Ruotsin tiedeakatemia passitti Hahnin Jussaröhön. Siellä oli tekeillä jotain kummallista.
Jussarössä kompassit menivät aivan sekaisin. Neula saattoi heittää 180 astetta. Ei ihme, että laivoja upposi vuosi toisensa jälkeen, akatemiassa ajateltiin.
Jonas Hahnin aikaan magnetismia ei voinut tutkia mittarilla. Siispä hän kulki pitkin Jussarön eteläpuolen saaria kompassin kanssa ja merkitsi eksymät ylös. Pahin heitto oli luodolla nimeltä Segersten.
Pian tiedeakatemia julkaisi Hahnin kartan lehdessään. Sen aiheet olivat usein korkealentoisia: maapallon koko, tähtien etäisyys parallaksilla mitattuna. Nyt mukaan pääsi syrjäinen Jussarö ja sen magneettiset hampaat.
”Vanha Vironväylän sisääntulo, täysin epävarma”, tavaa historian dosentti Mikko Huhtamies kartan ruotsinkielisiä koukeroita työhuoneellaan.
Huhtamiehellä on päällä pursiseura Sindbadin pikeepaita. Hän löytää Jussarön länsipuolelta Hahnin merkinnän parhaasta kulkuväylästä.
”Se on totta, mäkin käytin tuota viime kesänä.”
Magnetismista tuli paitsi yleinen selitys laivaloukulle, myös matkailuvaltti. Jussarön pääsaari avattiin armeijalta yleisölle vuonna 2004, ja sekoavat kompassit ovat toistuneet matkailujutuissa sen jälkeen.
Hahnin kartan jälkeen on selvinnyt, että kompassihäiriöt johtuvat Jussarön kallioperän rautamalmista. Huhtamiehen mielestä ilmiö ei kuitenkaan selitä laivaloukkua.
”Kun magnetismia alkaa ilmetä, ollaan käytännössä jo kareilla.”
Tarkoitus on puhua Jussarön Bermudan kolmiosta, mutta tutkija yllättää. Huhtamies ottaa viivoittimen ja napauttelee seinällä olevaa Suomenlahden karttaa.
Hiidenmaa, Viron läntinen saari. Naps. Suomen puolella Hanko ja Jussarö. Naps. Kolmantena Porkkala, naps. Valtava alue.
”Mun mielestä se kolmio on tällainen.”
Perustelujen paikka.
Huhtamies osoittaa Hiidenmaata. Se oli varsinainen rosvosaari, jossa hylynryöstöstä tuli 1700-luvulla kartanonherrojen bisnes. Ryöstelyssä hyödynnettiin myös Kõpun niemimaan majakkaa. Kun tulta laskettiin alemmas, näyttivät majakka ja ranta olevan kauempana merenkävijästä kuin olivatkaan.
Lännestä Tallinnaan tai Pietariin suuntaavat laivat halusivat kiertää Hiidenmaan ja sen matalikot kaukaa. Kömpelöillä aluksilla ei kuitenkaan voinut purjehtia Suomenlahden tuulissa suoraan. Niinpä ne luovivat siksakkia Suomen ja Viron välillä korkeassa aallokossa.
Pimeässä, ilman merimerkkejä, laiva saattoi suunnata vahingossa Suomen rannikolle. Siellä sitä odottivat Hangon ja Porkkalan karit. Tai Jussarön hampaat, kuten The City of Frankfurtin tapauksessa.
Saattoi olla merenkävijöiden onni, että majakan rakentamista vitkuteltiin.
On ihan mahdollista, että kaikille laivaloukun vanhoille hylyille löytyy vastapari Huhtamiehen Excel-tietokannasta. Se kattaa 1 300 alusta, jotka ovat uponneet Itämerelle vuosina 1746–1809.
Loukussa lojuu luultavasti kapteeni Haije Nansenin alus, joka upposi Jussarössä pari viikkoa ennen The City of Frankfurtia. Lastina oli omenoita ja 40 000 litraa ranskalaista konjakkia, josta pelastajat löysivät murto-osan.
Pohjassa on myös Excelin kummajainen, Olof Bergrothin mysteerialus, joka havaittiin vuonna 1747 Jussarön hampailta ajelehtimasta ilman mastoa. Ei tiedetä, mistä se oli tulossa tai minne menossa, saati laivan lastia.
On mahdollista, että 1400-luvun pahin haaksirikko sattui sekin Jussarön laivaloukussa. Vuonna 2015 sukeltaja Rauno Koivusaari julisti löytäneensä laivaloukusta Hanneke Wromen. Kapteeninsa nimellä tunnettu purjealus vei mukanaan 10 000 kultarahaa ja parisataa matkustajaa, muun muassa Raaseporin linnanherran vaimon ja pojan. Museovirasto totesi sittemmin hylyn olevan 1700-luvulta.
Tutkijana Huhtamies saisi ”sulan hattuun”, jos voisi nimetä Jussaröstä vanhan aarrelaivan. Mutta vaikeus alkaa jo paikkamerkinnöistä. 1700-luvulla saatettiin puhua ”Pohjan saaristosta” ja tarkoittaa silti Jussarön hampaita. Keskiajalla oli vielä onnettomampaa: puhuttiin ”Suomen rannikosta”.
Useammin todellisuus on anonyymiä tikunsälää kanjoneissa.
”Mä löydän laivoja täältä arkistosta. Mulla on kaikki tieto hylyistä, mutta ei sijaintitietoa.”
Siitä, miten ihmisestä tulee meriarkeologi, ei ole paljon esimerkkejä. Heitä on niin vähän, Suomessa vain muutama.
Sekä Minna Koivikko että Riikka Tevali opiskelivat ensin ”tavallista” arkeologiaa. Sitten molemmat kävivät tahoillaan tutkimussukeltajakoulutuksen. Paljastui, että meriarkeologiassa nuori tutkija pääsi heti pioneeriksi. Suomessa oli nähty sammakkopukuisia sukeltajia jo 1940-luvulla, mutta tieteelliset metodit puuttuivat pitkään. Kun sotalaiva St. Nikolai löydettiin vuonna 1948 Kotkan edustalta, se koetettiin nostaa sillä seurauksella, että hylyn runko murtui.
Kulta-aikaa oli 1970- ja 1980-luku. Uusi nousukausi nähtiin 2000-luvulla, jolloin Museoviraston meriarkeologian yksikössä saattoi työskennellä 20 ihmistä. Vuonna 2011 itsenäinen yksikkö suljettiin.
Nousukautta odotellessa meriarkeologien pieni ryhmä toimii kuin Haamujengi. He menevät paikalle, kun kansalainen ilmoittaa havainnosta. Meren lisäksi kelpaavat järvet, joet ja lammet, Minna Koivikko luettelee.
”Yksi mökkeilijä olisi halunnut, että käymme tutkimassa ja siirtämässä hylyn hänen vesijuoksuratansa tieltä pois.”
Suomessa hylkyjä suojaa muinaismuistolaki. Niitä ei saa muokata osia siirtämällä tai irrottamalla.
Voi vain kuvitella tutkijoiden ilmeet vuonna 2010, kun Ahvenanmaan maakuntahallitus päätti nostaa Föglössä sijaitsevasta hylystä 168 pulloa maailman vanhinta samppanjaa.
Silti meriarkeologit ymmärtävät hylyistä lumoutuvia sukeltajia.
”Veden alla syntyy helposti tunne, että olet ihan yksin sen tykinkuulan kanssa. Että eihän se harmia tee, jos vähän nostan ja pyörittelen.”
Koivikolle hylyt ovat ”tyyppejä” tai ”asiakkaita”, meri taas ”suuri lohduttaja”. Viime vuonna hänestä tuli Suomen ensimmäinen meriarkeologian tohtori.
Väitöksessään Koivikko jakoi hylyt kolmeen luokkaan: haaksirikkoutuneisiin, hylättyihin ja kierrätettyihin. Kierrättämisessä hylyn lankut voivat päätyä uuden aluksen tai vaikka tuvan lattian raaka-aineiksi. Esimerkiksi Suomenlinnassa vanhoja laivoja on kierrätetty upottamalla niitä vihollisen esteiksi veden alle.
Koivikkoa vaivasi pitkään, että hylyt tuntuivat yksinomaan tragedioilta – ”osui ja upposi”. Hylkyjen kierrättämisestä hän on löytänyt positiivisen näkökulman aiheeseen. ”Se on sen resurssiviisaan ihmisen löytäminen sieltä menneisyydestä.”
Julkisuudessa meriarkeologit sekoitetaan meribiologeihin. Edellisessä radiohaastattelussaan Riikka Tevalia kiitettiin juuri meribiologina. Mutta meriarkeologeja ei kiinnosta luonto vaan ihminen.
On pyrittävä näkemään meri keskiajan ihmisen silmin. Hän on osannut lukea tuulta, pilviä ja veden väreilyä. Siihen nähden nykyihminen on taantunut.
Samalla meri on varmasti näyttäytynyt pelottavampana kuin nyt. Jussarössäkin sen kokemuksen saa helposti, Tevali sanoo.
”Jos poikkeaa väylältä, pääsee heti siihen mielentilaan, että mitä tahansa voi sattua.”
Veden pinta pulpahtaa. Sukeltajat palaavat.
”Raaka oli palttiarallaa 11 metriä, että ei se mikään tavaton ollut”, Markku Luoto sanoo ja kolistelee räpylät veneen lattialle.
Hyvä, että raakapuun mitta edes saatiin. Näkyvyys Jeminnalla oli tällä kertaa ”kuin savea”.
Evästauko pidetään pienellä Sundharunin saarella. Siellä sijaitsee kolmas selitys laivaloukulle.
Jussarön majakassa syttyi valo vuonna 1891. Valaistua majakkaa oli vaadittu alueelle jo 1740-luvulla. Vuonna 1811 sitä esitti luotsimajuri Gustaf Brodd hallituskonseljille eli keisarillisen Suomen senaatille. Brodd teki majakasta piirroksetkin.
Ei käynyt.
Vuonna 1880 senaatin majakkakomitea vihdoin myönsi Jussarölle valaistun majakan. Laivaloukussa sijaitseva Sundharun vaikutti parhaalta paikalta. Luotsitoimen johto päätti kuitenkin rakennuttaa majakan Jussarön pääsaarelle.
Tulisi halvemmaksi. Korkeammalle saarelle riittäisi matalampi majakka.
Riikka Tevali epäilee, että turvan sijaan majakka on tuonut Jussaröhön tuhoa. Se on vilkuttanut avomeren kulkijoille laivaloukun takaa, kuin luokseen kutsuen. Kuka arvaisi, että jo ennen majakkaa odottavat Jussarön hampaat.
”Majakoiden ympäristöstä löytyy yllättävän paljon hylkyjä. Kyllä se vähän ajatuksia herättää.”
Saattoi olla merenkävijöiden onni, että majakan rakentamista vitkuteltiin. Vuodesta 1922 se on sijainnut juuri keltajäkälän kuorruttamalla Sundharunin luodolla.
Majakkaa edeltäviä haaksirikkoja selittävät Tevalin mielestä loogiset syyt: harvinaisen vilkas liikenne ja harvinaisen huonot säät. Jotta Jussarön mysteeri todella ratkeaisi, olisi erillinen tutkimusprojekti tarpeen. Sellaista ei ole tiedossa, joten elokuussa meriarkeologit suuntaavat Perämeren kansallispuistoon. Siellä saattaa olla Suomen toinen laivaloukku, joskin ilman magnetismia.
Ehkä se tuo lisää ymmärrystä myös Jussaröhön.
Jeminna-hylystäkin tiedetään nyt uutta. Joku on löytänyt sen jo ennen tätä kesää. Sukeltaessaan Markku Luoto näki hylyn lankkujen väliin tungettuna kaksi oluttölkkiä. Ja hylylle ajautuneet Adidaksen verkkarit, joita hän luuli ensin sotilaan housuiksi.
”Varovasti käänsin toisin päin… Kolme raitaa!”
Lähteinä käytetty muun muassa teoksia Sven Stenlund: Jussarö – Från sjönävaraste till nationalpark, Ari Sirén: Jussarö. Luotsi- ja kaivosyhteisö Tammisaaren ulkosaaristossa sekä käsikirjoitusta Mikko Huhtamiehen ja Juha-Matti Granqvistin toimittamaan, syksyllä ilmestyvään teokseen Itämeren haaksirikoista ja pelastustoiminnasta.