Sukeltajan kokemus: En ollut sankari vaan ääliö

Toimittaja Susan Heikkinen kirjoittaa omista läheltä piti -kokemuksistaan.

onnettomuudet
Teksti
Susan Heikkinen

Tämä on ilmaisnäyte SK:n maksullisesta sisällöstä

Minä saavutin tyhmyyteni huipun 21.8.1996.

Meitä oli viisi. Keinuimme pienveneessä Söderskärin majakan eteläpuolella Sipoon edustalla. Olimme juuri tehneet leppoisan sukelluksen 40 metrin syvyyteen, viileään vihertävään hämäryyteen, tuttuun rahtilaivan hylkyyn.

Veneen ankkuri oli heitetty kaikuluotaimen avulla suoraan hylkyyn, ja jälkimmäinen pari oli ylös lähtiessään katsonut, ettei se ollut pahasti kiinni. Hieman veneestä köyttä löysäämällä ja suoraan ylös vetämällä se lähtisi irti.

Eväät syötiin, varusteet pakattiin – eikä ankkuri irronnutkaan.

Ankkuri ei ollut kallis, mutta 60 metriä laadukasta ankkuriköyttä oli. Olisimme voineet irrottaa köyden veneestä, laittaa siihen poijun ja palata joskus toiste tänne avomeren laidalle hakemaan köyden ankkureineen. Mutta silloin olisimme pilanneet niiden toisten retket, jotka olivat suunnitelleet käyttävänsä samaa venettä tulevina päivinä.

Olin ainoa, jolla oli pulloissa jäljellä tarpeeksi ilmaa lyhyeen sukellukseen.

Näyttämisenhalua? Ei tietenkään, ja tietenkin. Velvollisuudentuntoon verhoutuvaa mielihyvää siitä, että minä voisin tällaisen tehtävän helposti suorittaa, kuka tahansa ei. Ehkä oli tarve olla tarpeellinen, lunastaa tai ylläpitää paikkaansa vertaistensa joukossa.

Alhaalla näin, että irrotusyrityksissä ankkuri oli pudonnut hylyn oviaukkoon. Oli sovittu, että ahtaasta paikasta en ryhdy sitä irrottamaan, vaan sahaan köyden poikki.

Pullonpainemittari näytti, että ilmaa oli ehkä viideksi minuutiksi, ennen kuin olisi aloitettava nousu. Otin puukkoni tupesta ja aloin jyystää köyttä sen sahalaitaisella puolella.

Ehdin sahata kymmenkunta vetoa.

Sitten ilmantulo loppui.

Tuntui kuin tutti olisi läiskäisty suuhuni kesken alkavan hengenvedon.

Ei veden alla ole mikään myyttinen ”hiljainen maailma”. Ei, siellä on melkein tehdasmaisen meluisaa, kun tavanomaisen sukelluslaitteen kuplat kohisevat korvan vierestä kohti pintaa joka uloshengityksellä.

Nyt tuli hiljaista.

 

Norjan Plurdalenin luolastoissa sukeltaminen on kuin avaruuden valloittamista. Luolasukeltamisessa, kun se tehdään kuten pitää, ovat asialla hyvin harjoitelleet, mielensä hallitsevat, paluutiensä varmistavat, monimutkaisin kaasujärjestelmin ja niiden varajärjestelmin varustautuneet tutkimusmatkailijat.

Silti heitä kuolee joka vuosi jossain päin maailmaa. Plurdalenin pohjaveden täyttämiin kallionrakoihin jäi helmikuussa kaksi suomalaismiestä, joiden ruumiit toverit hakivat pois maan kohdusta maaliskuun lopulla.

Tavanomaista laitesukeltamista ei ole voinut kutsua extreme-lajiksi enää ainakaan pariinkymmeneen vuoteen. Varusteet ovat kehittyneet yhä varmatoimisemmiksi, turvavälineet vakiintuneet ja koulutus yhtenäistynyt kansainvälisesti.

Silti, kolme viikkoa Norjan tapauksen jälkeen, laitesukeltaja eksyi jään alle Vääksyn kanavan suulla ja hukkui. Neljä viikkoa siitä, ja sukeltaja kuoli Kuortaneella.

Vääksyssä ei ollut käytetty köyttä pintaan, kuten pitäisi. Oli ollut tarkoitus pysyä sulan veden kohdalla.

Poliisi tutkii sukeltajan laitteet, luki onnettomuusuutisessa, kuten näissä keskimäärin kolme kertaa vuodessa toistuvissa uutisissa on tapana lukea. Muuta suuri yleisö ei usein saakaan tietää. Se ei saa tietää, että aniharvoin laitteista löytyy olennaista vikaa.

Eikä sille huomauteta, että vaikka vika löytyisikin, ei vika yleensä selitä kuolemaa. Koko sukellusharrastajien koulutus tähtää siihen, että ongelmatilanteista selvitään. Tekninen vika voi lietsoa tuhoisaa paniikkia, mutta turvaohjeita ja koulutustaan noudattavalla ei silloinkaan pitäisi olla syytä panikoida.

Mutta omissa, epämuodollisissa vapaa-ajan kaveriporukoissa turvaohjeista lipsutaan helposti.

”Onnettomuus” voi olla harhaanjohtava sana. Rajullakin ylinopeudella ajettu autokolari on ”onnettomuus”. Se viittaa huonoon tuuriin, johonkin yllätykselliseen ja ansaitsemattomaan. Johonkin, joka väistämättä joskus osuu jonkun kohdalle, kun ihmiset vaihtelevine arvostelukykyineen säheltävät planeetallaan.

On rumaa arvostella niitäkään menehtyneitä, jotka ovat itse olleet osasyy turmiinsa, joten totuus heidän viimeisistä virheistään jää usein pienten piirien tietoon.

Suomessa poliisi tutkii kuolemansyyt ja luovuttaa tutkintaraportin omaisille. Mutta sukellusseurojen kattojärjestö Sukeltajaliitto, joka tiedottaisi tapauksista turvallisuuden kehittämismielessä, on voimaton, jos poliisi tiedottaa niukasti eivätkä surevat omaiset halua luovuttaa tietoja eteenpäin.

Sama pulma on Suomen Uimaopetus- ja Hengenpelastusliitolla, joka kerää tietoa suomalaisten hukkumisista ylipäänsä. Niitä on vuosittain 100–200, ja SUH on tiedonkeruussaan lehtitietojen varassa.

Onnettomuuksista ei päästä oppimaan samaan tapaan kuin vaikkapa kaupallisessa lentoliikenteessä. Malesian mysteerilennosta MH370 huolimatta lentäminen on liikennemääriin nähden hämmästyttävän turvallista.

 Mutta eihän kuolema koske minua.

Kaveri auttaa hädässä, siksihän ei koskaan saa sukeltaa yksin.

Näin opetetaan. Näin on.

Silti sitä tehdään. Suomalaisissa mökkirannoissa on tehty lukemattomia laiturintarkistuksia ja uistimenetsintöjä yksin. Minäkin.

Ja sinäkin, sukeltajatuttavani, missä nyt oletkaan, joka takerruit tutussa rannassa odottamattomalla tavalla kiinni.

Matkustin kerran vaivoja säästämättä Tansanian syrjäisimpään pikku lomakylään, koska olin siellä jo kerran sukeltanut ja savimaja rantahietikolla miellytti.

Perillä selvisi, että ennakkoon sovittu sukelluspari, paikan omistaja, oli malarian kourissa (arkipäivää hänelle).

Hän oli ranskalainen. Minun sukeltajakortissani luki ranskalaislähtöisen sukelluskoulutusjärjestelmän korkein mahdollinen kouluttajaluokitus.

Hän osoitti rantaa. Tuossa on hänen kotiriuttansa. Hän kyllä täyttää kompressorillaan ilmapulloja niin paljon kuin tarvitsen.

Riski on pieni, nautinto suuri. Kierrän puoli tuntia yhtä pöydänkokoista korallinpökkärettä ja löydän jatkuvasti uusia yksityiskohtia. En voi vastustaa kiusausta työntää naamani lähelle erästä vuokkokalaa, animaatiokala Nemon esikuvaa, joka lymyilee kotivuokkonsa lonkeroissa. Kala näkee maskin heijastuksessa kilpailevan lajitoverin ja syöksähtää terhentelemään silmieni eteen koko viisisenttisellä auktoriteetillaan.

Palatessani rantaa kohti tunnen epämiellyttävän voimakkaan virtauksen.

Mutta eihän kuolema koske minua. Sukellan yksin seuraavinakin päivinä.

 

Monen suuren onnettomuuden ei olisi koskaan pitänyt tapahtua, koska asialla olivat mitä pätevimmät, kokeneimmat ja riskeistä tietoisimmat tekijät.

Vehmersalmen lento-onnettomuus kesällä 2013 johtui tutkintaraportin mukaan siitä, että kokenut vesitason lentäjä halusi tehdä näyttävän matalalennon yleisön edestä. Kelluke kosketti vettä, kone upposi ja kolme kuoli.

Columbia-sukkulan tuho helmikuussa 2003 johtui, paitsi yhdestä irronneen eristeen palasesta, pohjimmiltaan NASA:n huonosta turvallisuuskulttuurista. Seitsemän kuoli.

Valtamerialus Titanic upposi huhtikuussa 1912, koska jäävuorivaaraa ei otettu todesta. Tuhatviisisataa kuoli.

Kun kokeneet ammattilaisetkin oikovat ja vähättelevät riskejä, mikseivät vapaa-ajastaan nauttivat harrastesukeltajatkin. Kokemus tuo varmuutta ja sitten käy kuten minulle sukelluksellani numero 1 058: unohdan sulkea kuivapukuni selkävetoketjun, ja olen jo kierähtämäisilläni täysissä varusteissa veteen, kun sukelluksen johtaja pysäyttää minut.

Parin varusteiden tarkastus opitaan jo peruskoulutuksessa ja sitä tähdennetään harrastesukeltamisen turvaohjeissa. Samalla se on ehkä tyypillisin asia, josta aletaan lipsua, kun sekä sukelluspari että tämän varusteet käyvät tutuiksi.

Nöyryyden puute. Haavoittumattomuuden harha, kokemuksen katiska.

Pienet lipsumiset turvallisuudesta ovat niin helppoja ja niin usein ihan vaarattomia, että jos alkaa katsoa niitä sormiensa välistä, jonain päivänä niitä kertyy yksi liikaa. Tai liian monta yhtä aikaa.

Älykään ei pelasta huolimattomuudelta. Vuonna 1999 amerikkalainen fysiikan nobelisti Henry Kendall kuoli sukeltaessaan, koska oli nähtävästi unohtanut avata erään olennaisen venttiilin rebreather-laitteestaan.

Se pieni ylinopeus, eihän se haittaa.

Enkä minä mitään ajokoulua tämän moottoripyörän kanssa tarvitse.

Ja kyllä se jää kantaa, minä tunnen tämän järven.

Minä pudotan oman kotini katolta lumet ihan itse.

 

Sulawesin saaren pohjoiskärki, Indonesia, 31.12.2005. Olemme koralliriutalla kolmestaan: minä, opas ja senkertainen parini, italialainen Alessandro. Vieressämme kohoaa pystysuora seinämä, jonka jokainen kolonen kuhisee surrealistisen väristä ja muotoista elämää. On lämmintä, valoisaa, painotonta, täydellisen rentoa ja niin kirkasta, että toinen sukeltajaryhmä erottuu yli 30 metrin päästä.

Varoittamatta vesi alkaa liikkua. Ensin se vie meitä kävelyvauhtia sivusuunnassa, ja leijailemme sen mukana.

Sitten virta kääntyy ja alkaa imeä meitä kaikkia alaspäin.

Lujaa. Juoksuvauhtia. Suunta on kohti aivan liian syvää.

Räpylöin kaikin voimin kohti seinämää ja saan koralliseinästä kiinni. Yleensä niin ei tehdä, sillä se voi vahingoittaa sekä korallia että ihmistä.

Lepatan käsilläni roikkuen seinämässä virtauksen imussa ja tuijotan jonkin pikku ravun pikku naamaa. Ravulla on simpukankuori kypäränään.

Kun virta hellittää ja käännän pääni, toiset ovat kadonneet.

He ovat tehneet kuten pitää: menneet vastustelematta virran mukana ja pysyneet yhdessä. Ja minä toimin yllättävässä tilanteessa vaistoni varassa, luulin olevani hengenvaarassa, tulin hylänneeksi sukellusparini ja paljastaneeksi vastuuntunnostani yhden italialaisen mentävän aukon.

Nousen pintaan tähystämään. Vesi pyörteilee. Epätavallinen virtaus on yllättänyt myös sukellusfirman oppaat. Sitä ei olisi pitänyt olla tässä paikassa tässä kohdassa vuorovesisykliä.

Toiset ovat kulkeutuneet sadan metrin päähän riutasta, ja siellä veden sinisyydessä hekin ovat nousseet ylös.

Minä, rintamakarkuri.

 Vedenalainen autisti ei reagoi kunnolla eikä osaa kommunikoida luontevasti.

Sukeltajatkin ovat persoonia.

Se voi olla huvittavaa: Sulawesin satumaisilla riutoilla amerikkalainen Joe pystyi jotenkin veden allakin toistelemaan tauotta ”awesome”, ”marvellous”, ”superb” ja ”magnificent”, ja koin aina tietäväni mitä sanaa hän kulloinkin elekielellä hoki.

On myös riskipersoonia, tietää tamperelainen Timo Vikman, psykologi ja yksi suomalaisen sukeltamisen nestoreista. Hän on sukeltanut ja kouluttanut toisia sukeltajia 1970-luvun alusta lähtien.

Esimerkiksi vedenalainen autisti on Joen vastakohta – hän ei reagoi toveriinsa kunnolla eikä osaa kommunikoida luontevasti.

Etäisesti kiintynyt kantaa ehkä jälkeä varhaislapsuudestaan, ei välitä muista, tekee asiat omalla tavallaan eikä vaivaannu sääntöjen rikkomisesta.

Motorisesti yliaktiivinen on häsläri, jolla on normaalielämässäkin aina kiire tehdä asiat, joten varusteiden toiminnan tarkistukset voivat herkästi jäädä tekemättä.

”Minäkin olen hätähousu”, Vikman sanoo, ”mutta sukelluksen parissa pakotan itseni rauhalliseksi ja hitaaksi.”

Mutta miksi myös me ”turvallisesti vauva-aikoinamme kiintyneet” oiomme turvallisuusasioissa, muillakin elämänalueilla? Vaikka tiedämme aivan hyvin aiemmista turmista? Ihmisluonnossako se on?

”On”, Vikman toteaa. ”Se on yksinkertaisesti laiskuutta. Me haluamme päästä helpolla.”

Ja ’kuoleminen ei koske minua’?

”Se on ihan tyypillistä ajattelua.”

Jos pulmatilanteeseen sitten joudutaan, useimmiten turvaohjeista lipsumisen takia, uhkana on paniikki. Autoilijalle se saattaa tarkoittaa lukkojarrutusta liukkaalla, sukeltajalle raivokasta pyrkimistä pintaan.

Vikmanilla on useita teesejä, miten paniikin vaaraa vähennetään. Yksi on perustaitojen ylioppiminen jo sukelluksen peruskurssilta alkaen. Riittävät toistot, syvät muistijäljet.

Mutta sukeltajakortin voi saada nopeimmillaan yhdessä viikonlopussa, ja ihmiset ovat taipuvaisia suosimaan nopeita rahalla maksettavia projekteja pitkän yhteisöllisen sitoutumisen sijaan.

Ulkomaiden lomakohteissa sukeltamaan oppii, Sukeltajaliiton arvion mukaan, 3 000–4 000 suomalaista joka vuosi. Kotimaan sukellusseurat kouluttavat vuosittain 500 uutta sukeltajaa ja kaupalliset liikkeet toiset 500. Vain osa jatkaa jatkokursseille tai edes palaa kurssin käytyään veden alle.

Jotkut hakeutuvat kokemuksen karttuessa kouluttajiksi. Ja jotkut luolasukeltajiksi.

Yksi Vikmanin paniikinestoteeseistä jää härnäämään mieltä. ”Sallivan ja tutkivan kulttuurin luominen.”

Hän selventää. ”Että uskallat tuoda mokiasi esiin.”

 

Kun ilman tulo suuhuni loppui, siellä vihertävässä hämäryydessä tutun rahtilaivan hylyllä, olisin saattanut olla liian humalassa.

Syvyyshumala johtuu typpikaasusta, ja kun hengityskaasuna on tavallinen ilma, 40 metrin syvyydessä se tavallisesti jo sekoittaa jonkin verran päätä. Hieman alkoholin tapaan.

Olisin voinut mennä ymmälleni, hätääntyä ja lähteä uimaan vimmatusti ylös, ehkä pudottanut lyijyisen painovyönikin, jotta varmasti kohoaisin pintaan. Ehkä unohtanut puhaltaa keuhkoissani laajenevaa ilmaa ulos, saanut lievän tai tappavan keuhkorepeämän, ja kaupan päälle melko varmasti sukeltajantaudin, kun kudoksiini varastoitunut typpikaasu olisi kuohahtanut nopeassa nousussa kuin vissypulloa avatessa.

Mutta en ollut liian päissäni.

Tietenkin. Iäkkäiden ilmapullojeni vanhanaikainen varailmaventtiili, joita ei nykylaitteissa enää juuri näe.

Sen mekaanisen jousen oli tarkoituskin katkaista ilmantulo varoitukseksi silloin, kun pullossa oli enää neljäsosa ilmasta jäljellä.

Mutta näin syvällä ilmantulo ei ollut lakannutkaan pikkuhiljaa vaikeutuen, vaan yhtäkkiä.

Ilman loppumista olin kyllä harjoitellut ja harjoituttanut toisilla altaassa kymmeniä kertoja.

Tutussa porukassa suljimme toistemme venttiilejä, revimme maskeja toistemme päästä, kiskoimme räpylöitä toistemme jaloista, vedimme naruja solmuun ja irrotimme varusteita kiinnityksistään. Ja joskus kaikkia näitä yhtä aikaa, tietäen, että kaikki se harjaannutti meitä selvittämään henkeä pidättäenkin mitä kummallisimpia ongelmavyyhtejä. Ja tietäen, että suurin vaara oli veden vetäminen henkeen siksi että jokin nokkela uusi kiusanteon muoto laukaisisi ”uhrissa” vastustamattoman naurunpyrskäyksen.

No niin. Tuntemus ilman loppumisesta kuin seinään 40 metrin syvyydessä ei ollut tuttu. Sitä ei tapahdu, sillä 40 metrin syvyydessä ei kukaan ole niin vähällä ilmamäärällä, eikä yksin, eikä varsinkaan molempia yhtä aikaa.

Ojensin vasemman käteni takaviistoon, vetäisin vivusta joka avasi venttiilin ja vapautti pullojen lopun ilman taas kulkemaan keuhkoihini.

Havahduin. En ollut velvollisuuttaan täyttävä sankari, vaan vastuuton ääliö. Ilma ei riittäisi paksun köyden katkaisuun. Jos olisi riittänytkin, olin silti ääliö.

Nousin köyden vierellä tavanomaisen hitaasti muutaman metrin syvyyteen ja työnsin puukon takaisin tuppeensa. Leijuin siinä rannetietokoneeni vaatiman turvapysähdyksen verran, sitä kudoksiini liuennutta typpeä pois hengitellen.

Köysi irrotettiin veneestä ja poijutettiin.

Myöhemmin toinen sukeltajaryhmä nouti sen ankkureineen, ja se lyhennettiin nyrhimästäni kohdasta.

Tappioksi kirjattiin metri kallista köyttä.