Sokeain viikko: Miten selittää sokealle valo ja varjo?
Jari Mikola sokeutui lapsena, kun varsa potkaisi häntä otsaan. Marja Mikola menetti näkönsä aikuisena, aivotärähdyksen jälkeen. Heidän arkensa todistaa, että pimeässä voi elää täyttä elämää ja hoitaa näkevää lasta. Sokeain viikon teemana on henkilökohtaisen avun tarve.
Anna Mikola on näkövammaisten vanhempien näkevä vauva. Järvenpääläiset vanhemmat Marja Mikola (oik.) ja Jari Mikola käyvät töissä ja pärjäävät hyvin Annan hoitamisessa. Takana Suvi Altomaa.
Avustaja ja apuvälineet mahdollistavat sokeiden sujuvan arjen, kuuluu Näkövammaisten liiton pääviesti Sokeain vikkona. Valtion palkkaama hoitaja Suvi Altomaa auttaa Mikoloita kymmenen tuntia viikossa lähinnä siksi, että lapsi saisi visuaalisia virikkeitä.
Suomen Kuvalehden toimittaja Susan Heikkinen tapasi Marja ja Jari Mikolan alkuvuonna 2002. Silloin he olivat avopari ja Marja käytti omaa sukunimeään. Seuraavassa otteita Heikkisen jutusta ”Kirkas pimeys”, joka on julkaistu Suomen Kuvalehdessä 11/2002 (ilm. 15.3.2002).
Koko juttu on luettavissa pdf:nä, johon linkki löytyy sivun lopusta.
Sokea laski
alas rinteestä
Tsiuh oikealta. Viuh vasemmalta. Mokomat viuhahtajat. Kun ne kuulee, ne ovat jo menneet, ja lujaa. Worf, murahtaa maa takaviistossa, lumilaudan alla varmaan. Tsiuh, viuh, worf! Kuinka tänne mahtuu sekaan?
Narske Marja Katajiston, 34, omissa jaloissa siliää suhinaksi. Kaikkeen sitä tulee lupauduttua! Laskettelua olisi ollut helpompi kokeilla 1990-luvun alussa, kun näki ympärilleen. Mutta ei, tässä hän nyt aurailee ensimmäistä kertaa eläessään, vuonna yhdeksän tapaturmaisen sokeutumisensa jälkeen.
”Vasemmalle”, kehottaa vakaa ja hymyisä miehen ääni korvanjuuressa.
Marja on koehenkilö: ihkaelävä sokea kurssilla, jolla opetellaan näkövammaisten opastamista rinteessä. Hiihdonopettaja Mika Lehtinen opettaa ensimmäistä ”näkkäriään” vakuuttavasti. Vakaasti ja hymyisästi.
Siispä, mielihyvin, oikean jalan sisäsyrjään painetta.
”Makeeta”, Marja ajattelee, kun korvat ja nivelet ilmoittavat, että maailma ympärillä kääntyy.
”Voin vain kuvitella, miten yksinäiseltä se tuntuu”, Lehtinen sanoo, kun Messilän lastenrinne on kurvailtu alas viisi kertaa ja istuudutaan penkille lepuuttamaan lihaksia. Viidennen laskunsa Marja laski yksin, ääni ainoana kontaktinaan opettajaan. Elämys molemmille.
Sääli, ettei Marjan avomies Jari Mikola, 28, koe samaa. ”Ukko” jänisti laskettelukokeilusta ja loikoo kotona lukemassa äänikirjaa jonkun kreolitytön seikkailuista sulttaanin haaremissa.
Vauhtisokeutta
kylätiellä
Ei mies silti ole koskaan potenut vauhtikammoa, ei varsinkaan kotikylillä Koski TL:ssä kesällä 1985.
Jari Mikola väänsi kaasukahvan pohjaan. Sora ropsahti ja Tunturi Super Sport pörähti Rantalan kylätielle. Takana istui tähystäjänä pikkuserkku, joka taputti välillä sokean kuskin olkapäätä, sitä jonka suuntaan mopedin etupyörää oli suotavaa kääntää.
Mentiin niin lujaa kuin 12-vuotias kypärättömässä haavoittumattomuudessaan uskalsi – täysiä. Ja todistettiin kerta toisensa jälkeen, että 12-vuotiaat ovat haavoittumattomia. Naapurin isäntä taisi kerran säikähtää, kun tuli autolla vastaan vinkkelin takaa.
Vuosien päästä Al Pacino jäljitteli Mikolan poikaa valkokankaalla. Naisen tuoksun sokea eversti ei tosin kaahannut Super Sportilla vaan mielikuvituksettomasti Ferrari Mondialilla. Silti Pacino sai Oscarin.
Jari oli parivuotias, kun kotitalon varsa potkaisi otsaan. Isku vei näön, osan kuulosta ja palan makuaistista. Onnettomuus ei sittemmin pidätellyt poikaa tekemästä kaikkea sitä, mitä maatalon pojat yleensäkin tekevät. Jari kävi tavallisen peruskoulunkin. Miehen kuin miehen on myös joskus selvitettävä suhteensa hevoseen, ja sen Jari hoiti kuudesluokkalaisena ratsastusleirillä.
Jari näkee unensakin sokkona. ”Hypnoosilla näkömuistoja ehkä saisi esiin, mutta ei mulla ole ollut intoa siihen. En tiedä olisiko se hyvä vai huono kokemus.”
Ulkokuori jäi
häiritsemästä
Marjan silmissä ei ole mitään vikaa. Aivotkin ovat kunnossa. Marjan silmät ovat kuin valvontakamera, joka välittäisi kuvaa valvomoon, jos yhteyskaapeli olisi ehjä. Mutta kaapeli, näköhermo, meni poikki aivotärähdyksen seurauksena yhdeksän vuotta sitten.
Marjan maailma ei pimentynyt kertalaakista. Ensin ei mitään vikaa ollutkaan. Tuntui vain, että olisi syytä hankkia uudet silmälasit. Optikko tiirasi asiakkaansa silmiin, näki jotain huolestuttavaa ja lähetti jatkotutkimuksin. Optikon sydäntä ehkä kouraisi, mutta Marja itse ei osannut aavistaa pahaa.
Nuoren naisen näkökenttä kapeni kapenemistaan. Meni puolisen vuotta, ja Marjan oli todettava olevansa käytännössä täysin sokea. Vain jokunen hermosäie jäi välittämään aivoihin viestiä näkökentän alalaidasta, kertomaan onko ympärillä pimeää vai valoisaa.
Arki sujui, sillä Marja oli jo käynyt näkövammaisten valmennuskurssit. Synkin pimeys kesti yhden illan. Marja istui yksin Arla-instituutin asuntolassa Espoossa ja pohti ankarasti. Näön myötä oli kadonnut lähes koko entinen elämä, myös vasta hankittu ammatti. Hän tarvitsi maailmaa, mutta tarvitsiko maailma enää häntä?
Kyllä tarvitsi, hän päätti.
Käännekohta oli reilun vuoden jälkeen tapaturmasta.
”Heräsin aamulla ja muistin ensimmäiseksi ihmisen, jonka olin tavannut edellisenä iltana. Sitä ennen jokaisen aamun ensimmäinen ajatus oli ollut, että voi ei, en näe mitään.”
Seuraavien vuosien aikana valo – se kuvaannollinen – kirkastui kirkastumistaan.
”Sokeus on antanut asioita, joita ei olisi voinut kuvitellakaan. Ihmisen ulkokuori jäi pois hämäämästä, ja siitä kuulee heti, mitä sillä on mielessä. Nyt uskaltaa sanoa, mitä ajattelee”, Marja sanoo.
Suomessa on 80000 näkövammaista, joista suurin osa on yli 65-vuotiaita. Työikäisiä näkövammaisia on 10000, joista noin puolet luokitellaan sokeiksi. Sokkopiireissä on omat tiiviit porukkansa: on urheiluihmisiä, on kulttuuri-ihmisiä. Näissä porukoissa melkein kaikki tuntevat toisensa, joten ihmissuhteilla leikkimiseen ei ole varaa. Ystävät pysyvät.
”Sut hyväksytään sellaisena kuin olet – ei tartte olla mikään rooli päällä. Tässä on oppinut välittämään itsestään”, Marja miettii.
”Loppujen lopuksi tämä on parempi elämä.”
Näkevien jutut
kuulee junassa
Työmatkat tehdään junalla, sillä junissa kuulee kaikenlaista.
”Voi seurata kahta keskustelua yhtä aikaa: toista toisella ja toista toisella korvalla”, Marja hymyilee.
Sillä lailla sokea katselee ihmisvilinää. Eikä sokea häiriinny vastakatseesta.
”Kerran lapsi kysyi äidiltään, mikä tolla on. Äiti sanoi, että puhutaan siitä myöhemmin. Olisi nyt sanonut suoraan!”
Marja naurahtaa, kun muistaa naapurin pojan, joka halusi kokeilla Jarin valkoista keppiä. Sittemmin poika tarjosi vastavuoroisesti skeittilautaansa Jarille. ”Lapset ovat ennakkoluulottomia, jos niitä ei ole kotona opetettu ennakkoluuloisiksi”, Marja kiittelee.
Ilkeitäkin ihmisiä on. Tai ainakin ajattelemattomia. ”Katos, se osasi laittaa takin naulaan”, saattaa joku kommentoida ääneen. Kun sokea osaa kiertää jalkakäytävällä bussikatoksen, koska sen kohdalla kaikuu eri tavalla, voi tulla kommentti ”eihän se mikään sokea ole kun näki tuon bussipysäkin”.
Sydämellinen avuntarjoajakin voi mennä liian pitkälle.
”Kerran Myyrmäen asemalla olin astumassa junasta, kun joku mies tarttui varoittamatta takaapäin vyötäröstä ja nosti minut junasta alas. ’No niin’, se sanoi ja katosi”, Marja muistaa.
Vilkuilua
tönäyksillä
Joskus Jari ja Marja saattavat istahtaa nojatuoleihin pohtimaan näkyvää maailmaa. Marja näki sen 25 vuotta ja pystyy kuvailemaan Jarille sen käsitteitä. Kuten vaikka valon ja varjon, kuinka sen selittäisi?
”Kylmyydellä ja kuumuudella. Jos käden laittaa aurinkoon, toinen puoli on lämmin”, Marja sanoo.
Kirjaa lukiessaan Jari jumiutui kerran ”valon välkehtimiseen veden pinnalla”. Sitä Marja ei osannut selittää, mutta Jari muotoili välkehtimisen mielessään epätasaiseksi, teräväsärmäiseksi pinnaksi.
Avuliaat ihmiset saattavat ajatella, että sokea hahmottaa maailmaansa vain koskettelemalla.
”En tykkää, kun joku joskus pyytää, että kokeile minkä näköinen hän on. Se tuntuu vaikealta. Suomalainen ei koske, ellei toinen ole todella läheinen ihminen”, Jari sanoo.
Kaikki pariskunnat vilkuilevat toisiaan kotona, tiedostamattaankin. Jarin ja Marjan kodissa vilkuillaan hellillä tönäyksillä.
Olethan sinä siinä?
Teksti
SK netin toimitus
Susan Heikkinen
Kuvat
Kaisa Rautaheimo
Lue koko juttu ”Kirkas pimeys” (pdf; SK 11/2002)