Sofi Oksanen: Putinilainen vakaus tarkoittaa sotaa
Näkökulma: Venäjän informaatiosodan ydin on se, että kun jotain toistetaan tarpeeksi, siitä tulee totta.
Kun Venäjä aloitti näkyvästi aggressiivisen toimintansa Ukrainaa vastaan, lännessä kyseltiin jatkuvasti, mitä Putin haluaa. Samaa ihmeteltiin Venäjän aloitettua sotilasoperaatiot Syyriassa diktaattori al-Assadin tueksi, vaikka Moskovan motiivit pysyivät samoina eivätkä ne liity vain suurvalta-aseman hamuamiseen tai Yhdysvaltojen nöyryyttämiseen. Sama tautologia toistunee, kun Venäjä seuraavan kerran esittelee sotakalustoaan omien rajojensa ulkopuolella.
Ukrainan ja Syyrian sodat ovat yksittäisiä operaatioita suuremman venäläisen kertomuksen sisällä. Kummassakin maassa kansa halusi Suuren Johtajan viralta eikä Venäjä kaipaa lähialueilleen sellaisia valtioita, saati uutisia siitä, että kansannousujen jälkeen maiden elintaso ja hyvinvointi olisivat nousseet. Kummankin sodan kautta Venäjä kertoo ihmisilleen, että esimerkkiä ei kannata seurata, sillä siitä seuraa verilöyly.
Venäjän sotilasdoktriinin mukaan sotilaalliseksi vaaraksi määritellään ”hallinnot, joiden politiikka uhkaa Venäjän etuja”, mukaan lukien ”hallinnot, jotka on perustettu laillisen valtiovallan kukistamisen seurauksena”. Tämä pätee niin euromaidanin jälkeen perustettuun hallintoon Ukrainassa kuin Isisin perustamaan muslimikalifaattiin.
Venäjän näkökulmasta kummankin alueen kehitys edustaa uhkaa Kremlille ja Isis-terroristit ovat samalla viivalla kuin muut Assadia vastustavat joukot. Historioitsija Timothy Snyderin sanoin: ”Jos ihmiset voivat kokoontua rauhanomaisesti Kiovassa, miksi he eivät tekisi niin Moskovassa? Jos islamistinen terrorismi voi toimia Syyriassa, miksi se ei voisi toimia myös Etelä-Venäjällä?”
Jos Assadia vastustavat kansalaiset onnistuvat horjuttamaan diktatuuria, mistä voi olla varma, ettei niin tapahtuisi Venäjällä?
