”Seuraavaksi se kusee Sdp:n lipun päälle” ja yöllinen retki salaiseen asevarastoon

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

”Ystävän kirje” – Ahtisaari vaatii uudistusta puolueisiin

Teksti Tapani Ruokanen

Suuri häly puolueen sisällä ja julkisuudessa syntyi, kun Ahtisaari puhui 18. marraskuuta 1993 Sdp:n puoluevaltuustossa, joka on tärkein päätöksentekoelin puoluekokousten välillä. Siellä olivat läsnä kaikkialta maasta tulleet vapaaehtoiset aktivistit, piirien nokkahenkilöt, maakuntien edustajat, jotka olivat tehneet töitä ehdokkaan eteen ruohonjuuren tasolla. Puhetta johti entinen puolueen puheenjohtaja Pertti Paasio. Ahtisaari puhui kahdella kielellä, suomeksi ja ruotsiksi.

Ahtisaari kertoi aluksi terveisiä jo 80 tapaamisesta maakunnissa. Ne ovat osoittaneet, että ihmisten hätä ja epätoivo on lisääntynyt. Siksi tarvitaan laaja tulevaisuussopimus, johon kuuluisi perhe- ja pienyrittämisen edistäminen, Suomen pitäisi ryhtyä elvyttämään rohkeasti Ruotsin ja EU:n tapaan.

Ahtisaari käy läpi kysymyksiä, joita hänelle on tehty ja vastaa niihin. Kiitettyään puoluetovereiden työtä kentällä hän vastaa puoluehallituksen jäsenen Liisa Jaakonsaaren kysymykseen, miten puolueiden ja erityisesti Sdp:n tulisi muuttua. Ahtisaari ottaa esiin vasemmistolaiselta ystävältä tulleen kirjeen. Ahtisaari pyytää jo ennalta anteeksi, jos tulee loukanneeksi, mutta juuri tässä joukossa näistä kysymyksistä pitäisi keskustella.

Ystävän kirjeen mukaan puolueiden uudistuminen on saatava liikkeelle – ne ovat valtiollistuneet, välittävät valtion ja virkamiesten tahtoa kansaan eikä päinvastoin kansan tahtoa valtioon päin, kuten pitäisi. Valtiosääntö ei edes tunne puoluelaitosta, vaan valta kuuluu kansalle, ja sitä käyttää eduskunta. Todellista valtaa käyttävät puolue-eliitit, jotka ”hämärissä kabinettineuvotteluissa keskenään ja muiden korporaatioiden napamiesten kanssa sopivat, mitä kansanedustuslaitos ja hallitus päättävät”. Puoluelaitokselle on luisunut vääränlaista valtaa ja vasemmisto on ollut siinä etujoukko. Sen pitäisi asettua tiennäyttäjäksi uudistuvalle poliittiselle kulttuurille.

Edelleen ”ystävä” käy läpi laajasti puolueiden toimintaa ja vaatii niiden alasajoa. Kirjeessä on tuttua kansalaiskritiikkiä: kansa haluaa muutosta, vanhojen instituutioiden tuuletusta. Yksilöiden pitäisi tehdä päätöksiä kunnissa, valtiossa ja järjestöissä täysin itsenäisesti, ilman ryhmä- ja puoluekuria. Puolueiden pitäisi käyttää mielipidevaltaa, koota samanmielisiä, mutta ei päätösvaltaa eikä niiden pitäisi asettaa ehdokkaita vaaleihin. Se kuuluisi valitsijayhdistyksille. Työväenliikkeessä on paljon autoritääristä, jolle ei ole enää sijaa nyky-yhteiskunnassa – se on demokratian kehittämisen este. Kansalaisten muodostama yhteiskunta ei ole jakautunut voimattomaan kansaan ja valtioeliittiin, jotka suhtautuvat toisiinsa epäluulolla ja pelolla.

”Seuraavaksi se kusee Sdp:n lipun päälle”

Ahtisaari toivoi lopuksi, että tämä ystävän kirje saisi aikaan kuulijoissa yhtä paljon ajatuksia kuin se oli saanut hänessä. Kokouksessa läsnä ollut kuvaa tilanteen katastrofaaliseksi:

”Ahtisaari veti dramaattisesti taskustaan ’ystävän kirjeen’. Se synnytti täydellisen sekasorron. Ihmiset ikään kuin halvaantuivat hänen lukiessaan sitä. Olin salin takaosassa ja näin kuinka väkeä alkoi poistua paikalta. Heidän uskoaan oli loukattu: tämä oli pyhäinhäväistys keskellä Sikstuksen kappelia, sillä paikka oli sosiaalidemokratian kaikkein pyhin työväentalon ytimessä. Ohitseni poistui huomattava ay-liittojohtaja, joka mutisi: ’Seuraavaksi se kusee Sdp:n lipun päälle.’ Mutta juuri tuolla hetkellä Martti Ahtisaari ansaitsi kannuksensa, nousi esiin ehdokkaitten joukosta. Joittenkin mielestä se oli itsetuho, kaikki loppuu tähän. Toisten mielestä lopultakin oli tullut kovaa maata jalkojen alle. Martti Ahtisaaresta oli tullut poliittinen toimija.”

Toinen läsnä ollut kuvasi tilannetta yhdellä sanalla: kammottava. Salissa vallitsi hämmentynyt tunnelma kuin täystyrmäyksen jäljiltä: mikä oli tämän puheen tarkoitus. Joku kommentoi: ”Kaikkia se ystävinään pitääkin.”

Moni paikalle tullut puolueaktiivi oli odottanut kiitollisuutta saadusta tuesta, mutta koki saavansa vain arvostelua. Kokouksen puheenjohtajan Pertti Paasion kiitossanoissa ehdokkaalle tyylilajina oli sarkasmi ja sävellajina molli.

”Tunsin, että nyt kaikki vajoaa, vajoaa. Syntyi raskas hiljaisuus. Tunnen sen väen ja nyt oli kuin olisi vedelty märällä rätillä pitkin korvia”, hän kertoo.

Puoluesihteeri Markku Hyvärinen on vielä jyrkempi: ”Se oli epähienotunteinen aloitus, pommi. Puoluevaltuusto oli täysin tyrmistynyt. Meni pitkään ennen kuin ihmiset tajusivat, ettei tässä ole kyseessä vitsi, vaan ehdokas todella tarkoittaa, mitä sanoo. Paikalla olivat juuri ne puolueen ihmiset, jotka olivat innolla ja täysin rinnoin lähdössä kampanjoimaan. Ensireaktioni oli, että tätä joukkoa ei enää saa millään vaalityöhön. He ajattelevat, etteivät kelpaa hienolle kansanliikkeelle”, Markku Hyvärinen kertoo.

Järjestöpäällikkö Jorma Westlund sanoo pohtineensa, oliko kirje aito vai keksitty. Häntä huolestuttivat alaspäin menevät kannatusluvut – kohta oltaisiin epävarmoja, pääseekö ehdokas toiselle kierrokselle:

”Oli odotettu, että tässä nyt on paikka, jossa Ahtisaari pyrkisi lähestymään järjestöväkeä ja sanoisi, että nyt heitä tarvitaan. Tässä tilanteessa kirje ei toiminut käänteenä, joka olisi yhdistänyt puolueväen kampanjan taakse tai olisi osoittanut kansan syvien rivien tuntemusta”, Westlund sanoo.

Ystävällisen selityksen mukaan Ahtisaari ei tuntenut Suomea eikä suomalaisia. Tilaisuuden päätyttyä hän kysyi sosiaalidemokraattiselta vaikuttajalta, että oliko hyvä puhe. ”Minun täytyi pinnistellä, etten olisi sanonut suoraan, mitä ajattelin. Yritin sanoa siinä jotain diplomaattista.” Vaalitunnelma oli puolueen ytimessä lässähtänyt. Monen mielestä ystävän kirjettä ei olisi pitänyt lukea eikä varsinkaan tuossa tilaisuudessa.

Kaikki eivät pelkästään tyrmistyneet: eräiden poliittisten toimittajien silmissä Ahtisaaren arvo nousi: hän oli uskaltanut arvostella kaikkivaltiasta puoluetta, valtionhoitajaa. Mediaa kiinnostaa aina ristiriita ja sen aiheuttaja on rohkea. Kaikki halusivat kirjeen ja kaikki halusivat tietää kuka tuo ’ystävä’ oikein oli. Oliko Ahtisaari sittenkin toiminut taktisesti juuri oikealla tavalla presidentinvaalin kannalta?

Ahtisaari ei kysy lupaa keneltäkään

Kirjeestä tuli tämän jälkeen keskeinen julkisuuden puheenaihe pitkäksi aikaa. Ahtisaari joutui selittämään sen sisältöä ja lieventämään arvosteluaan. Hän muistutti tosin jo puhuessaan puoluevaltuustolle, ettei allekirjoita kaikkea ystävän kirjeessä esitettyä. Puolueen sisällä käytiin keskustelua, kenen kanssa tuosta kirjeestä oli sovittu eli mistä sisäpiiristä tämä tuli – sosiaalidemokraatithan tekivät politiikkaa yhdessä tovereiden kanssa.

Tosiasiassa kenenkään kanssa ei ollut sovittu eikä keneltäkään kysytty lupaa. Sen esittämistä ei suunniteltu missään niissä kolmesta erilaisesta yhteisöstä, jotka ajoivat häntä presidentiksi: Sdp, Presidentti ’94 ja kansalaisvaltuuskunta.

Ahtisaari osasi ja halusi toimia etukäteen sopimatta ja tilanteen mukaan. Jos tarkoitus oli ripittää ehdokas, tilanne oli kääntynyt nurinpäin: hän ripitti koko puolueen ja muutkin puolueet. Ahtisaari sai moitteita: arvostelijoiden mukaan kirje osoitti jälleen kerran, ettei hän hallinnut sisäpolitiikkaa.

Ahtisaarella ei ollut ennen esivaalikampanjaa suoraa kosketusta sosiaalidemokraattien jäsenistön ydinjoukkoon, vaikka oikeaa kannatusta olikin juuri siellä, kuten esivaali osoitti. Hän ei ollut olemukseltaan poliitikko, vaan opettaja, kuulijoidensa yläpuolella, kateederilla. Se oli hänen heikko kohtansa, mutta samalla myös hänen vahvuutensa. Hän oli tottunut virkamiehenä siihen, että keskenään ristiriitaisia näkökantoja nostetaan esiin keskustelussa. Politiikassa taas oli tapana julistaa yhtä totuutta, vieläpä yksinkertaistettuna.

Ahtisaaren mielestä hänen työnsä on ollut aina strategista johtamista, jossa tarvitaan tietoa projektin päämäärästä. Sitten asioita aletaan viedä määrätietoisesti siihen suuntaan ja pienemmät kysymykset sijoitetaan isompaan kehykseen. Ahtisaari ottaa haltuunsa kokonaisuuden, kuuntelee, lukee, kerää tietoa ja keskenään ristiriitaisia kannanottoja suunnitelmien tueksi. Ystävän kirje oli totta monen suomalaisen mielestä. Sen julkistaminen dramaattisesti palveli kokonaisuutta: Ahtisaari ei ollut puoluepukari, vaan uskalsi ilmaista vapaasti näkemyksensä myös sen ja koko politiikan tilasta.

”Minun ei tarvinnut mielistellä oman edun takia ja halusin säilyttää itsenäisyyteni”, Ahtisaari sanoo.

Puoluesihteeri Markku Hyvärinen kutsui kampanjatiimistä Tuomo Saarisen pikapuhutteluun puoluetoimistoon.

”Hän tenttasi minulta kuka tuo ’ystävä’ oikein on. Sanoin, etten tiedä, kuten en tiennytkään. Olimme lähdössä kenttäkierrokselle Jämsään ja Mänttään. Hyvärinen sanoi: sinun on saatava Ahtisaari ennen Jämsää uskomaan, että tämä puhe on oikaistava. Hänen kanssaan on keskusteltava, että järjestöväki on tärkeä. En usko, että sain Ahtisaarta tekemään mitään, mutta illalla hän puhui järjestöväelle ystävällisesti ja sai hyvät suosionosoitukset”, Tuomo Saarinen kertoo.

Vasta pitkän ajan kuluttua paljastui, että ”ystävä” oli Kalevi Suomela, vasemmistolainen osuustoimintajohtaja, Presidentti ’94 -yhdistyksen jäsen.

Ahtisaari itse kertoo tänään, miksi oli ottanut kirjeen esiin puolueen kaikkein pyhimmässä.

”Arvostin Kalevi Suomelan näkemyksiä ja oli halu ottaa itsenäistä kantaa näihin kysymyksiin. Minusta kampanja ei voi olla vain puolueen ylistyslaulua. Oli itsestään selvää, että lunta tulee tupaan tästä, mutta kannatuskin oli saatava puoluetta laajemmasta piiristä. Kun asiat oli otettu esiin, en jäänyt niitä miettimään vaikutuksia – muutenhan sitä jää vangiksi eikä voi tehdä enää mitään. En jaksa loukkaantua ihmisten loukkaantumisista, kritiikki valuu kuin vesi hanhen selästä. Näin ei tule vainoharhaiseksi eikä menetä terveyttään liian varhain”, Martti Ahtisaari kuvailee jälkitunnelmia.

Nippusiteitä perunakellareissa

Teksti Katri Merikallio

Oli kulunut hiukan yli kaksi kuukautta presidentin tehtävistä loppumisesta – ja tasan vuosi siitä kun Yhdysvaltain varaulkoministeri Strobe Talbott oli pyytänyt Ahtisaarta Kosovo-neuvotteluihin – kun Ahtisaaren puhelin soi toukokuun 5. päivänä. Soittaja oli Ison-Britannian pääministerin Tony Blairin lähin ulkopoliittinen neuvonantaja John Sawers, joka oli keväällä 1999 osallistunut tiiviisti Kosovon kriisin ratkaisuun. Sittemmin Ison-Britannian tiedustelupalvelun MI6:n johtajaksi noussut Sawers tiesi, että Ahtisaari oli nyt vapaalla jalalla presidentin tehtävistä.

Sawers pyysi Ahtisaarelta apua. Pohjois-Irlannin vaikea rauhanprosessi tarvitsi nopeasti luotettua ja uskottua miestä. Neuvottelut Pohjois-Irlannissa olivat edenneet lupaavasti 1990-luvun lopulla. Joulukuussa 1999 oli tullut voimaan Ison-Britannian ja Irlannin hallitusten allekirjoittama Pitkänperjantain rauhansopimus. Siinä osapuolet olivat luvanneet käyttää vastaisuudessa vain rauhanomaisia ja demokraattisia keinoja Pohjois-Irlannin tilanteen ratkaisemiseksi. Lisäksi oli sovittu, että puolisotilaalliset ryhmät luovuttavat aseensa toukokuuhun 2000 mennessä.

Sotilaslehti Jane’s Intelligence Review oli arvioinut, että Irlannin tasavaltalaisarmeijalla IRA:lla oli ainakin tuhat kivääriä, 20–30 konetuliasetta, yli sata kranaattia, raketteja, liekinheittimiä ja kaksi tonnia muoviräjähteitä. Mutta todellisen määrän tiesi ainoastaan IRA itse.

Nyt prosessi oli kompastumassa aseisiin. IRA ei ollut valmis keskustelemaan aseriisunnasta, mutta sanoi olevansa valmis luottamusta lisäävänä eleenä tekemään osan aseistaan käyttökelvottomiksi, jotta rauhanprosessi ei pysähtyisi. Ratkaistavana oli nyt, miten tämä tapahtuisi kaikkia tyydyttävällä tavalla. Voisiko Ahtisaari ottaa tehtävän hoitaakseen, Sawers tiedusteli.

Kun Ahtisaari kuuli, että IRA halusi toiseksi tarkastajaksi Ahtisaaren vanhan tuttavan, eteläafrikkalaisen juristin, ANC:n entisen pääsihteerin Cyril Ramaphosan, vastaus oli helppo. Kyllä, hän oli valmis tehtävään, Ahtisaari sanoi. Älykäs ja joviaali Ramaphosa tiedettiin poikkeuksellisen taitavaksi suostuttelijaksi. Ramaphosa myös seisoi helmikuussa 1990 juuri vankilasta vapautetun Nelson Mandelan oikealla puolella, kun tämä julisti Soweton stadionin täpötäydelle kuulijakunnalle, että maailmaa eivät muuta kuninkaat vaan tavalliset ihmiset. Ja Mandelan arveltiin toivoneen juuri Ramaphosasta itselleen seuraajaa presidenttinä.

Niinpä kesäkuun alussa vuonna 2000 lontoolaisen Berkeley-luksushotellin sviitin upottavilla sohvilla istui kahteen otteeseen mielenkiintoinen kokoonpano miehiä: Cyril Ramaphosa, Martti Ahtisaari, Sinn Feinin puheenjohtaja Gerry Adams ja IRA:n aktivistista Pohjois-Irlannin hallituksen ministeriksi noussut Martin McGuinness. Kun Adams ja McGuinness alkoivat ensi töikseen irrottaa puhelimistaan akkuja, jotta kukaan ei pystyisi seuraamaan keskustelua, alkoi tehtävän luonne hahmottua Ahtisaarelle.

Kieltäydyttyään samppanjatarjoilusta Adams ja McGuinness syventyivät kertomaan Sinn Feinin tavoitteista. Harmaapartainen Adams ja punaiset kiharansa jo menettänyt McGuinness olivat kamppailleet IRA:n asian puolesta yli 30 vuotta. Vastikään isoisäksi tullut McGuinness kertoi, että moni IRA:n entinen johtava jäsen halusi nyt tosissaan lopettaa taistelun. Mutta heidän oli edettävä varovasti – IRA:n riveistä oli jo livennyt uusia nuoria radikaaleja, joita aseellinen taistelu edelleen kiihotti ja joille antautuminen olisi kirosana.

”Kysyin että mitenköhän tässä olisi sitten paras edetä. Gerry Adams vastasi minulle, että Martti, tämä ongelma on ollut olemassa 400 vuotta. Take your pick – voit aloittaa ihan miten haluat”, Ahtisaari muistaa.

Pohjoisirlantilaiset esittivät, miten asekätköt tarkastettaisiin. Ahtisaari ja Ramaphosa vietäisiin kolmeen salaiseen kohteeseen Irlannin saarella tarkastamaan kätköt ja heidän pitäisi jollain tavalla kytkeä tai lukita aseet. Kun neuvottelut etenisivät, miehet vietäisiin samoihin paikkoihin vielä kahdesti varmistamaan, ettei aseisiin ollut kajottu. Tarkemmat toimintaohjeet miehet saisivat myöhemmin Pariisissa, jonne IRA:n edustajat pystyivät ilmeisen vaivattomasti matkustamaan.

Salaisia paperilappuja

Vain muutama päivä ensimmäisen IRA-kohtaamisen jälkeen Ramaphosan avustaja nouti pariisilaisesta kahvilasta Riemukaaren läheltä tiedon, missä tapaaminen olisi. Kuten aina myöhemminkin, mitään tietoja ei vaihdettu puhelimessa, osoitteet kirjoitettiin vähin äänin paperilapuille. Lopulta pimeyden jo laskeuduttua Ahtisaari ja Ramaphosa kohtasivat pariisilaishotellissa kaksi keski-ikäistä, väsynyttä IRA-taistelijaa, miehen ja naisen, jotka totisina selostivat miehille toimintaohjeet.

Keskustelua käytiin lähinnä siitä, miten aseet lukittaisiin: Abloy-lukolla, sinettitarroilla vai ehkä muovisilla sineteillä, jotka muistuttivat nippusiteitä. Abloy-lukot suljettiin pois vaihtoehdoista. Niiden sisään oli jossain yhteydessä kätketty räjähteitä ja seuraukset olivat olleet huonot. Samoin luovuttiin sinettitarroista, koska jostain syystä niissä olevat leimat ja tekstit herättivät vastustusta pohjoisirlantilaisissa. Ahtisaari konsultoi suomalaisia sotilasasiantuntijoita, ja myös heistä muovinen sinetti tuntui oikealta ratkaisulta. Olennaista oli, että jos joku aseisiin kajoaisi, se olisi selkeästi havaittavissa.

Ramaphosa ja Ahtisaari tunsivat toisensa ennestään, ja miesten ajattelu juoksi niin samaa uraa, että kun yksi aloitti lauseen, toinen saattoi sen lopettaa. ”Arvostukseni Cyriliä kohtaan vain kasvoi tapaamisten myötä. Hän oli erittäin taitava”, Ahtisaari arvelee jälkeenpäin.

Myös Adams ja McGuinness tunsivat Ramaphosan entuudestaan. IRA ja ANC olivat molemmat taistelleet verisesti asiansa puolesta, saaneet terroristijärjestön maineen ja kuitenkin päätyneet pisteeseen, jossa aseet piti vaihtaa neuvottelutaitoon ja rauhanomaiseen ratkaisuun – ANC Etelä-Afrikassa kymmenen vuotta aiemmin, IRA:n vuoro oli nyt. Järjestöjen välillä yhteistyö oli ollut tiivistä jo pitkään.

Kaikki miehet tulivat poikkeuksellisen hyvin toimeen keskenään, ja irlantilaisten viljelemä omaperäinen huumori piti vakavatkin keskustelut kepeinä ja hauskoina.

Yöllinen retki salaiseen asevarastoon

Kolme viikkoa ensitapaamisen jälkeen Ahtisaari ja Ramaphosa kävelytettiin kaikessa hiljaisuudessa Pariisissa Charles de Gaullen lentokentän syrjäiseen reunaan, jossa heitä odotti yksityiskone. Kummankin miehet avustajat joutuivat jäämään Pariisiin; mitään puhelinyhteyttä heihin ei pidettäisi seuraavien päivien aikana. Ahtisaari ilmoitti, että jos on tarve, hän ottaa yhteyttä. Myöskään Helsinkiin hän ei pitänyt yhteyttä IRA-matkojensa aikana.

Ahtisaarella oli polvileikkaus vasta edessä, ja kulkeminen suuren kentän toiseen päähän oli hankalaa. Mutta Charles de Gaulle oli polville vasta alkua.

Puolen yön jälkeen Dublinin lentokentällä oli vastassa auto, joka kiidätti miehet yön pimeydessä turvataloon, tavalliseen keskiluokkaiseen asuinrakennukseen, jonka herttainen iäkäs pariskunta otti miehet yöllä kello kolmen aikaa luontevasti vastaan. ”Lähdimme siitä vielä yömyssylle, ja meille tuotiin suoraan pöytään lasit kumpaisenkin lempiviskiä”, Ahtisaari muistaa.

Parin tunnin yöunen jälkeen miehet istuivat jo omakotitalon keittiössä odottamassa autoa, joka veisi heidät eteenpäin. Kun auto lopulta tuli, herrat pakattiin takapenkille ja matka pääsi alkamaan. ”Ajoimme läpi kaupungin ja ohi lähetystöjen. Jonkin ajan päästä meidät pakattiin toiseen autoon ja saimme sanoa näkemiin kuljettajillemme. Nyt puolestaan ajettiin toista tuntia, emmekä enää tienneet ollenkaan, missä olimme tai mihin olimme menossa.”

Päätieltä seurue teki tiukan koukkauksen sivutielle ja puolen kilometrin päässä heitä odotti jälleen uusi kulkuneuvo, nyt umpipakettiauto, jossa oli vain kuljettajan istuin ja ikkunattomassa takatilassa kaksi karua penkkiä. Ramaphosa ja Ahtisaari kömpivät pimennettyyn pakettiautoon, ja taas matka jatkui. Kun auto lopulta pysähtyi, miehet astuivat takaluukusta suoraan talon ovesta sisään.

”Se oli jonkinlainen maalaistalo, ikkunoiden edessä oli tiukasti verhot ja meidän kuskimme, kaksi naista, alkoivat laittaa ruokaa. Siinä me sitten luontevasti jutustelimme historiasta ja kirjallisuudesta eikä meillä ollut aavistustakaan, keitä emäntämme olivat. Jotenkin kävi ilmi, että kaikki paikalla olleet miehet olivat kyllä jossain vaiheessa istuneet vankilassa.”

Pimeyden laskeuduttua miehet pakattiin jälleen pakettiautoon ja taas eteenpäin. Metsän reunassa auto pysähtyi. Ahtisaari sai tuekseen kepin, ja taskulamppujen valossa seurue lähti kulkemaan hitaasti kapeaa polkua pitkin halki pimeän metsän. Kohta vastassa oli heinäladon kaltainen hylätty rakennus. Sen sisällä oli huterat tikapuut, joita pitkin miehet saivat nyt kavuta neljän metrin korkeuteen talon välikatolle.

”Lattialta vähän puhdistettiin roskia ja sieltä paljastui luukku ja luukun alta verstas.”

”Siellä niitä sitten oli. Ohjuksiin tarkoitettuja putkia, aseita ja erilaisia metalliosia aseiden rakentamista varten”, Ahtisaari kuvailee. ”Minä en sinne alas enää lähtenyt kapuamaan, mutta Cyril meni, kävi aseita läpi ja niputti ne lopulta niillä muovisilla sineteillä.”

Mutta tehtävä ei ollut vielä siinä. Pimeälle pihalle oli ilmestynyt traktori, jonka puulavalla päällä keikkuen miehet kuljetettiin jälleen metsiköiden ja nummien halki, mäki ylös ja perunakellaria muistuttavan rakennelman eteen. Perunoiden sijasta portaiden alapäästä löytyi melkoinen määrä kiväärejä ja konetuliaseita.

”Sinne minäkin sitten laskeuduin. Laskimme niitä aseita ja vedimme muoviset sulkusiteet niiden läpi ja ympäri. Kun aseet oli niputettu ja kömmin sieltä pimeästä kellarista ylös, totesin että Cyril, there must be a better way to earn one’s living, täytyy olla helpompikin keino ansaita elantonsa. Tunnelma laukesi ja kaikki purskahtivat nauruun.”

Miehet kuljetettiin vielä kolmanteen paikkaan, tavallisen maatalon pihalle, jonka edessä aukesi nurmikenttää. Kun pimeää nurmea ryhdyttiin lampun valossa haromaan, siirtyi se yllättäen sivuun, nurmen alta löytyi luukku ja sen alta säkkikaupalla lannoitteen näköistä ainetta räjähteiden tekoa varten.

”Säkkejä oli todella paljon. Tutkimme pusseja aikamme, suljimme sitten luukun, sinetti ja nurmi vedettiin päälle ja urakka oli siinä.” Iltadrinkin jälkeen miehet pääsivät lopulta nukkumaan kahden aikaan yöllä.

Käytyään vielä seuraavina päivinä keskusteluja IRA:n edustajien kanssa Ahtisaari ja Ramaphosa jättivät raporttinsa, jossa he totesivat tutkineensa merkittävän määrän aseita ja muuta sotamateriaalia räjähteitä mukaan lukien useassa asekätkössä ja että ne on sijoitettu ja merkitty nyt niin, ettei niitä voida käyttää ilman että tarkastajat huomaisivat sen seuraavalla tarkastuskerrallaan. Mitään paikkakuntia, nimiä tai kellonaikoja ei raportissa mainittu. Ei niin, että miehet olisivat niitä edes tienneet.

IRA palaa keskusteluihin

Samanlaisia yöllisiä seikkailuja – Pariisi-Dublin-auto-pakettiauto-tikkaita-traktoreita-perunakellareita-kivääreitä-muovisinettejä-räjähteitä-autoja-siirtonurmia – Ahtisaari ja Ramaphosa tekivät vuoden sisällä kaikkiaan kolmeen kertaan. ”Samalla kävimme keskusteluja pohjoisirlantilaisten kanssa siitä, miten he aikoivat nyt edetä ja olivatko he palaamassa neuvottelupöytään takaisin.”

”Kun he kertoivat, että kyllä he palaavat, mutta vain tietyin ehdoin, totesimme heille, että miksi ihmeessä te antaisitte brittien hoitaa teidän politiikkaanne. Tehkää ennemmin yksipuolinen julistus, jossa te lupaatte palata neuvotteluihin – silloinhan te poliittisesti voitatte”, Ahtisaari kertoo. ”Ja näin he myös sitten tekivät.”

”Sitten me sanoimme, että kiitos vaan ja näkemiin sekä laitoimme omasta puolestamme lehdistötiedotteen.”

Päivälehti Irish Times kirjoitti jälkeenpäin, että Ahtisaaren ja Ramaphosan työ oli merkittävin askel rauhanprosessissa sen jälkeen kun Pitkänperjantain sopimus oli ratifioitu kaksi vuotta aiemmin. Lehti tulkitsi, että suostumalla tarkastuksiin IRA teki ensimmäisen todellisen liikkeen rauhanprosessin edistämiseksi.
IRA palasi aseriisuntakeskusteluihin jo samana vuonna 2001 ja teki oman ehdotuksensa aseiden lopullisesta luovuttamisesta. Kesti kuitenkin vielä neljä vuotta ennen kuin IRA ilmoitti jättävänsä aseellisen toiminnan pysyvästi ja kehotti taistelijoitaan luopumaan aseista. Syksyllä 2005 kansainvälinen valvontakomissio vahvisti, että kaikki IRA:n aseet oli tuhottu.

400 vuotta kestänyt taistelu oli sittenkin ohi.

Katri Merikallio ja Tapani Ruokanen: Matkalla. Martti Ahtisaaren tarina (Otava) julkaistaan 20. lokakuuta 2011.