Tyttö, joka poimi mustikoita
Vuonna 2010 Seilin saarelta löytyi lasipulloihin kätkettyjä tekstejä. Kuka ne kirjoitti, miksi ja kenelle?
Geokätkö, oivalsi professori Ilppo Vuorinen heti.
Mutta kovin vanhan näköinen.
Lounastunti alkukesän päivänä 2010 oli loppumassa. Vuorinen otti kallionkolosta ison ruosteisen purkin kainaloonsa ja käveli takaisin uusklassisille kivirakennuksille, joissa hän johti Turun yliopiston Saaristomeren tutkimuslaitosta. Vuodesta 1889 vuoteen 1962 samat rakennukset olivat palvelleet naisten mielisairaalana.
Purkista löytyi umpeen ruostunut metallitölkki ja kolme pientä lasipulloa. Pullot olivat täynnä taiteltuja, kalastajanlangalla tiukoiksi paketeiksi sidottuja paperilappuja.
Vuorinen avasi kaksi pulloa.
Käsiala oli kohtuullisen selvää.
Yhdessä lappusista mainittiin tohtoreita, hoitajia, ”sähköjä” ja yksi nimi.
Saima.
Vuorinen sulki pullot, ilmoitti löydöstään Turun maakunta-arkistolle ja vei sen tutkimusaseman varastoon mahdollisia tarkempia tutkimuksia varten.
Siellä se odotti, kunnes helmikuussa 2018 arkiston konservaattori ryhtyi työhön. Umpeen ruostunut metallitölkki ei antanut periksi. Se avattaisiin myöhemmin.
Mutta lasipulloista puuvillasormikkaat käärivät auki pienen tiiviin paperinyytin toisensa jälkeen. Taskukalenterin lehtiä, toalettipaperin arkkeja ja sekalaisia lappusia.
Viisikymmentäyksi pikkuista sivua täynnä tekstiä.
”Kirjoitettu 1958”, luki yhdessä.
Älä sinä rupea enään pyytämään näille sairaaloiten hoitajille sähköjä… Nämä hoitajien perkeleimmät sähköt. Sannoovat naistohtorit näin. Tää on kirjoitettu salama-aikana toinen päivä elokuuta. Älä Saima rakas rupea enään pyytämään niille hoitajille sähköjä.
Heitä sanottiin vapaakävelijöiksi. Kolmisen kilometriä pitkän saaren rannat, metsät ja niityt olivat vapaasti heidän kuljettavissaan, mitä työnteolta vapaa-aikaa jäi. Saaren viidenkymmenen potilaan joukosta heitä oli toistakymmentä.
Ei ollut vaarallista, jos he kätkivät marjavasuja puutarhaan tai heittivät pulloposteja mereen, tai jos joku talvella käveli jäitä pitkin laivaväylän reunaan odottamaan turhaan, että Turkuun menevä laiva ottaisi hänet kyytiin. Luotettavin potilaista hoiti henkilökunnan lapsiakin.
Vuonna 1958 Seili oli jo vanhojen naisten sairaala, se oli päätetty ajaa alas. Juuri kukaan ei lähtenyt Seilistä kuin hautaan tai johonkin toiseen laitokseen.
Uusia potilaita otettiin tuona vuonna kolme: yksi skitsofreenikko, yksi älyllisesti kehitysvammainen ja yksi aivokuppatautinen, jota antibioottien keksiminen ei ollut ehtinyt pelastaa.
Seilillä oli synkkä historia ensin spitaalisten saarena ja sitten 1800-luvun mielisairaalana, jossa potilaita kohdeltiin julmasti.
Mutta ei Seili 1950-luvun mittapuulla mikään kauhujen saari ollut. Siellä ei käytetty enää pakkopaitoja eikä annettu sähkösokkeja, uutta psykiatrista hoitoa joka oli levinnyt käyttöön vasta 1940-luvulta alkaen. Siellä ei tehty lobotomialeikkauksia, jotka Suomessakin oli hiljattain hyväksytty skitsofreenikoiden ja maanis-depressiivisten potilaiden hoidossa.
Seilissä lobotomia näkyi potilaina, jotka sijoitettiin sinne, kun jossain muualla tehty leikkaus oli vienyt heidän persoonallisuutensa, aloitekykynsä ja virkeytensä niin, ettei yhteiskuntaan enää ollut paluuta.
1950-luvun lopulla psykiatrian kemiallinen vallankumous oli juuri tuloillaan: vasta muutaman vuoden päästä litium, bentsodiatsepiinit, imipramiini ja muut alkoivat osaltaan saada aikaan, että ulkomaailmalta eristettyjä mielisairaaloita alettiin vähitellen lakkauttaa.
Osa naisista oli tehnyt nuoruudessaan rikoksen, mutta todettu sairaiksi. Potilaskertomusten mukaan kriminaalipotilaat olivat tappaneet, sytyttäneet tulipaloja, varastelleet, kätkeneet dynamiittia, syyllistyneet irtolaisuuteen.
Saima Rahkonen oli yksi heistä.
Minä olin mammamme kanssa Honkaniemen metsässä mustikoita poimimassa… Minä kannoin mamman kanssa sitä meijän soikiaa juurikoria. Oli siinä kansi. Se oli pitkässä seipäässä, minä kai etessä, mammani perässäni. Säiniölle päin, lähellä vanhojen kotia, Viipurin esikaupunkissa.
Sisällissota vei isän ja nuoren serkkutytön. Oireet alkoivat paria vuotta myöhemmin.
Kylän nimi oli Suurpero.
Sinne Pietarin-radan liepeille Saima syntyi 1900- luvun alussa itsellisen tyttäreksi. He olivat niitä maaseutukylien kurjimmaisia, jotka asuvat vuokralla milloin missäkin mökissä ja elättivät itsensä tilapäistöillä.
Yhdessä lappusistaan Saima kertoi lähteneensä laskiaisena hiihtelemään, kun mamma jäi kotiin keittämään papusoppaa, ”kai keltasista herneistä”.
”Ei se oo mittää lusikkaruokaa. Se on serpaa”, sanoi äiti joskus. Siten kutsuttiin keittoruokia karjalaisittain.
Viesteissä ollaan myös mamman kanssa mustikassa, mamman kanssa asemalla, mamman kanssa sirpeillä leikkaamassa toisten viljaa, ”ruista tai ohraa se kai oli, kujasen oikealla puolella kansakoululta päin mennessä”.
Kujanen. Aidoin reunustettu perikarjalainen kylänraitti.
Niiden raittien varrella vaivaistalossa asui jalkavaivainen Pekka-setäkin, jota Saima muistelee monissa lapuissa.
Yhdessä lappusista mainitaan myös isä. Ja että hän on kuollut.
Suomen sisällissodan ensimmäiset taistelut puhkesivat 1918 aivan Saiman kulmilla, Säiniön asemalla.
Sodan jälkeen Viipurissa oli suuri leiri, johon sodan hävinneitä pikateloituksilta välttyneitä punaisia koottiin odottamaan oikeudenkäyntejä. Vangit eivät saaneet ottaa vastaan paketteja ja söivät ruohoa, kunnes sekin loppui.
Sillä leirillä kivityömies Vilho Rahkonen kuoli nälkään 6. elokuuta 1918.
Saiman serkku oli teloitettu samalla leirillä. Ester oli 16-vuotias, vuotta vanhempi Saimaa.
Todistajien mukaan Ester lauloi Kansainvälistä marssiessaan joukkohaudoille ammuttavaksi.
Tuli Pekka hyvä kiltti sillon Sirkiän mökkiin, oli kai kesä. Istui ja soitti huuliharpulla vähän aikaa. Ei mitään sanonut… Minä olin Pekan luona vaan tunnin tai puoli tuntia. Kainalokeppiänsä en nähnyt. Oli vasemmalla puolella hänen tekemiä lasten leluja, vaneripuusta kai oli niitä tehnyt.
Saima oli käynyt pari vuotta kansakoulua, hyvin arvosanoin, mutta koti oli köyhä. Luultavasti hän oli aloittanut palvelijattaren työssä jo ennen kuin jäi isättömäksi.
Kenties asioilla oli yhteys, kenties ei, mutta parin vuoden kuluttua sisällissodasta Saima alkoi potilaskertomuksen mukaan kärsiä tuska- ja pelkotiloista ja väsymyksestä, joka verotti työkykyä. Eräs lääkäri kuvaili tuolloin ilmenneet oireet ”hourailuiksi ja yleiseksi sekamielisyydeksi”.
Potilaskertomukseen tallentui myös Saiman rikos.
”Potilas on joulukuun 17 p:nä 1923 tehnyt murhayrityksen, lyöden kirveellä palvelustoveriaan, 50-vuotiasta naista poskeen. Kuulustelussa potilas oli kertonut tehneensä työn jonka oli 2 v aikaisemmin päättänyt, koska tämä nainen oli hänelle ’harmittavainen’, komentaen häntä työhön ja sanoen yleiseksi naiseksi. Ei katunut työtään. Oli valinnut tätä varten sellaisen hetken jolloin he olivat kahden.”
Saiman elämä siirtyi laitoksiin, lopullisesti.
Alkuun hän oli vankilassa, mutta päätyi kiertämään Suomen mielisairaaloita sitten kun hänet syksyllä 1924 oli todettu sairaaksi.
Kun Saima saapui Seiliin ensimmäistä kertaa 1937, saapumistarkastuksesta tehtiin pöytäkirja.
Saima istui rauhallisesti ja vakavana. Ruumiillista tutkimusta hän piti tarpeettomana ja hiukan sitä esteli.
”Toi tekee sen vaan pilkallaan”, hän sanoi pöytäkirjan mukaan.
Ilme, asento, puheääni ja liikkeet olivat luonnollisia, kirjasi tutkiva lääkäri, eikä ajan- ja paikantajussa ollut vikaa. Logiikkatehtävistä Saima totesi, että ne ovat lapsia varten.
”Sanoo olevansa heikko, huonot hermot, mutta ei sairas.”
Saima kuuli ääniä, joten ei hän tervekään ollut.
Suvusta ei löydetty mielisairautta oireilua selittämään, vaikka rodunjalostusta ihannoiva ajan henki sellaista selitystä etsi. Sisaruksista oli elossa sisko Lempi ja kaksi veljeä. Yksi sedistä oli joskus ollut syytettynä varkaudesta, ja ylös kirjattiin, että kapinassa kuollut isä oli ollut juoppo, ankara, vaimolleen häijy mies.
Sanoi tohtori Seppänen minulle kaksi kertaa, että isäni on kuollut. Ensin sanoi sen kansliassa ja sitten sanoi meidän eteisessä sen rappupuolella. Kolme kirjettä lähetin isälleni ja yhden paketin. Siihen panin Tutka-lehtiä… kyniä panin sinisen ja valkoisen, viirukkaisia kulmikkaita.
Hän luki ja kirjoitti, kulki pitkin metsiä nyssäköineen ja teki siivous-, ulko- tai maataloustöitä.
Saima oli Seilissä kahdesti, ensin vuoteen 1946 asti.
Sinä aikana hänen Karjalansa katosi olemasta, hänen lähimmät omaisensa evakuoitiin Keski-Suomeen ja ainakin yksi serkku kaatui. Saima itse kuihtui pikkuhiljaa niin, että 39-vuotiaana marraskuussa 1942 hän painoi vain 30,5 kiloa.
Mutta pikkuhiljaa hän myös vahvistui. Hänet siirrettiin Pitkäniemen sairaalaan Nokialle ja sieltä seitsemän vuoden kuluttua takaisin Seiliin.
Diagnoosinaan hän kantoi yhä mukana Schizophreniaa, jakomielitautia, jonka perään lääkäri oli joskus lisännyt kysymysmerkin.
Papereissa luki myös Imbecillitas. Vähämielisyys.
Mielitaudit-kirja vuodelta 1956 kertoo, että vähämielinen oppii auttavasti lukemaan ja kirjoittamaan. Sanavarasto on pieni ja ilmaisukeinot avuttomia. Häneltä puuttuu aloite-, harkinta- ja arvostelukyky, ja älykkyydeltään hän on 5–8-vuotiaan tasolla.
Diagnoosin lisäksi Seilin sairaalan arkistoista löytyy myös nippu Saiman kirjoittamia kirjeitä. Niitä ei koskaan lähetetty kansliasta eteenpäin sukulaistädille, Lääkintöhallitukselle ja tohtoreille Löngvist ja Lunström, joihin Saima näyttää harhakuvitelmaisesti rakastuneen.
Eräässä kirjeistään Saima kertoi tilanneensa saareen Suomen Kuvalehden.
Hän luki ja kirjoitti, oli joka päivä jalkeilla, kulki pitkin metsiä nyssäköineen ja teki siivous-, ulko- tai maataloustöitä. Varmasti poimi loppukesäisin mustikoitakin, kuten äidin kanssa lapsena Karjalassa.
Vain harvoina päivinä hän oli kovaääninen, puhelias tai vastahakoinen.
Kerran hän oli niin hankala, että menetti vapaan kävelyoikeutensa muutamaksi päiväksi. Hän repi vaatteita siivousrievuiksi ja kantoi kellarista punajuuria osastolle, jossa niitä levitteli.
Mammalleni kirjoitin tämän Pitkässäniemessä hänen äitinpäiväkorttiin: Minä taikurin soihtuin sinun sisinpäs löysin minä vannoin ja loihtin lujin hellyyten köysin. Kuvalehtestä Kaarlo Sarkian runosta. Oli mammani äitinpäiväkortissa tummanpunasia ruusunkukkia ja keltasia ruusunkukkia.
Helmikuussa 1955 Saiman vanha äiti kuoli.
Kaikesta päätellen Saima ei päässyt hautajaisiin Muurameen. Ehkä hän kirjoitti jo silloin ensimmäiset niistä lappusista, jotka hän sitten sulki huolellisesti yhteen puhdistettuun mustepulloon ja kahteen pilleripulloon.
Pienissä lappusissaan Saima kertaa äidin viimeisiä vaiheita yksityiskohtaisesti, osin ehkä siskonsa kirjeistä kopioiduin sanoin.
”Punasen pekunan, keltasen pekunan ja särjetyn sydämmen” oli äiti saanut haudalleen, Saima kirjoitti.
Hän kirjasi ylös myös yhden mielestään hyvin tärkeän asian.
”Ääni lääke perkele pani sitä kirjottamaan. Tätä paperia ei saa hukata.”
Pian sen jälkeen kun Saima oli tehnyt kätkönsä – tai kun joku muu oli vienyt purkin metsään hänen puolestaan – hänen kehonsa luovutti.
”Jos te hyvä ylihoitaja tietäisitte, miten paljon se ihmisparka on täällä maailmassa kärsinyt”, kirjoitti Saiman sisko Lempi sairaalaan elokuussa 1959, kun Saima oli jo joutunut vuoteenomaksi sydämen vajaatoiminnan takia.
”Hän oli 18:n ikäänsä terve iloinen tyttö. Mutta hän oli orpo ja joutui vieraan palvelukseen, jotka eivät kyllä sääli köyhän lasta. Oli sellasessa paikassa jossa tuollainen vanha eukko oli pantu palvelijalle hirmuksi. Ja joka aamusta iltaan haukkui tyttöparkaa rivoilla nimityksillä ilman mitään aihetta. Että tyttöraukka menetti lopulta malttinsa ja iski mummoa kirveellä. Sitten hän joutui niin kauheaan paikkaan kuin vankilaan. Hän oli hyvin herkkäluontoinen ja sinne joutuminen veikin häneltä järjen valon.”
”Kyllä hän minun mielestäni on syntinsä edestä kärsinyt aivan tarpeeksi. Ja kerran vielä hänetkin tuomitsee sellainen tuomari joka tuomitsee varmaan oikein. Kaikki ne merkit jotka hän teille näyttää ovat sairaan mielen purkauksia. Minulle hän sanoi, kun kävin, että ei hänellä ole paha olla. Kun saa vapaasti liikkua ulkonakin. Kun kaikkivaltias Luoja armahtaisi häntä ettei hänen loppunsa olis kovin tuskainen.”
19. joulukuuta 1959 Seilin sairaalan ylihoitaja istuutui kirjoituskoneen ääreen.
”Sisarenne… nukkui rauhallisesti pois klo 14.”
Vähän ennen mammani kuolemaa näki siskoni unta. Neljä tyttöä valkoset vaatteet päällä lauloivat kauniisti rapulla… oli kauniit suuret silmät ja näin pitivät kirjasta kiinni… ja siniset silmät oli kai sillä lyhkäisimmällä unitytöllä.
Ruostuneen säilykepurkin puoliskot ovat juuttuneet tiukasti vastakkain. Niiden välissä on paperia tiivisteenä. Sisällä heilahtelee jotain.
Museoammattilainen on sisukas. Puoli tuntia hän uuvuttaa puoliskoja kouriensa välissä, jotta saa ne ensin liikahtamaan aavistuksen ja liukumaan sitten vähä vähältä erilleen.
Mytty on tiivis, valkoista kangasta. On ihmeellistä, että 60 vuodessa se ei ole homehtunut.
Rintaliivi on ommeltu käsin lakanasta, sellaisesta vanhanaikaisesta jossa on päädyssä virkattu kaistale.
Virkkuupitsistä on tehty soma rintamus. Olkaimet ovat kapeat. Napit löytyvät sivulta kainalon alta. Pitsi on tosin aivan liian matala peittääkseen tarpeeksi sitä mitä olisi tarkoitus peittää.
Äitikö se siinäkin purkissa on? Surutyön jälkikö on koko kätkö?
Lukeehan yhdessä kätkön lappusista näin, ehkä siskolta tulleesta kirjeestä kopioiduin sanoin:
”Tässä laitan hänen muistoksi hänen puseronsa, että olet niinkun lähempänä äitiäsi kun sen laitat päällesi.”
Kaikki nämä vuodet professori Vuorinen on miettinyt, millainen tarina pulloihin kätkeytyy.
Kun se nyt selvisi, poistui häneltä samalla eräs harmituskin.
Se yksi Seilin hautuumaan risteistä oli ollut laho ja pahasti jäkälöitynyt.
Yliopistolaisilla on perinne pitää vanhasta hautuumaasta huolta, ja muutama vuosi ennen eläköitymistään Vuorinen oli pyytänyt tutkimusaseman verstasta valmistamaan uuden ristin.
Vuorisen mielestä jäkälän alla oli lukenut Kähkönen. Verstas oli kirjoittanut uuteen ristiin Rahkonen.
Harmitti, että ristiin jäi väärä nimi.
Mutta aivan oikeinhan se olikin mennyt.
”Nämä hoitajien perkeleimmät sähköt” – Seilin saarelle kätketyistä viesteistä paljastui kokonainen elämäntarina
Artikkelin lähteinä ovat mm. teokset Petteri Pietikäinen: Hulluuden historia ja Teemu Keskisarja: Viipuri 1918 sekä Kansallisarkiston kehittämispäällikkö Anne Wileniuksen haastattelu.
Oikaisu
Juttu on julkaistu 29.3.2018 klo 6.00 ja sitä on päivitetty klo 10.43: Korjattu kuvatekstissä mainitun pullojen avauspaikan nimi Kansallisarkiston Turun toimipaikaksi. Aiemmin tekstissä luki Turun maakunta-arkistossa, mutta entiset maakunta-arkistot ovat nykyisin nimeltään toimipaikkoja.