Rahat loppu! Vanhemmat auttavat aikuisia lapsiaan – ”Ajatteleeko joku, että emme pärjää yksin?”

Vauvaperhe asuu isovanhempien luona säästääkseen omaan asuntoon. Se ei ole tavallista.

talous
Teksti
Terhi Hautamäki
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Suomen Kuvalehti kokeilee uutta koneääntä. Jos haluat, voit antaa palautetta äänen laadusta täältä.

Olohuoneen sohvalla on vauvan harsoja ja pehmoleluja siististi vieretysten. Tuoreet vanhemmat Johannes, 29, ja Tuulikki, 28, Tarkiainen kanniskelevat vuoron perään kaksiviikkoista Benjaminia, jonka nimi päätettiin hyvissä ajoin ennen syntymää.

Johanneksella on vapaa aamupäivä fysioterapiaklinikalta, jossa hän on työharjoittelussa. Nuoren perheen vauva-arjessa on yksi erikoisuus: he asuvat Johanneksen vanhempien kotona, Johanneksen lapsuudenkodissa.

Viime syyskuussa Johannes soitti puhelun, jota varten hän oli valinnut sanansa huolellisesti. Hän kysyi, voisiko muuttaa Tuulikin kanssa vanhempien luo Nurmijärvelle. Pyyntö oli suuri, sillä kyse ei ollut viikosta tai kuukaudesta, vaan mahdollisesti jopa reilusta vuodesta, Johanneksen valmistumiseen asti.

”Tunnen vanhempani sen verran hyvin, että arvasin, että pyyntö on ok”, Johannes Tarkiainen sanoo. ”Totta kai yritin muotoilla nöyrästi: haluaisitteko tällä lailla meitä auttaa? He olisivat myös osanneet vastata ei, jos olisivat kokeneet, että tämä ei sovi.”

Johannes ja Tuulikki ovat ensimmäiseltä ammatiltaan lähihoitajia. He olivat muuttamassa Porista Helsinkiin, jossa Tuulikilla olivat alkamassa geronomin opinnot ammattikorkeakoulussa. Johannes opiskeli Porissa toista tutkintoa fysioterapeutiksi, mutta loput opinnot voi tehdä osittain etänä.

Kun pariskunnalle tuli yllättäen nopea tarve vaihtaa asuntoa, he aikaistivat pääkaupunkiseudulle siirtymistä.

He olivat kyllä miettineet opiskelija-asuntoa, josta käsin säästää omaan asuntoon. Vanhempien luona asuen säästöprojekti kuitenkin nopeutuisi.

Johannes ja Tuulikki eivät maksa asumisestaan mitään. He käyttävät vanhempien autoa, ja ruoka on yhteistä. Kukin käy kaupassa ja tankkaamassa, mutta vuoroja ei lasketa, saati euroja.

Rahansäästön lisäksi yhteiselossa on muitakin hyviä puolia: vauvalle riittää sylejä, ja tuoreet vanhemmat pääsevät vaikkapa kahdestaan saunaan.

Jotkut kaverit ovat kauhistelleet, etteivät ikinä voisi muuttaa omille vanhemmilleen tai appivanhemmilleen, koska ”tulisi tappelua koko ajan”.

”Meillä tämä on toiminut ja tuntuu mukavalta ja kotoisalta tässä elämäntilanteessa”, Tuulikki Tarkiainen sanoo.

 

Vaikka saman katon alle päätyminen on harvinaista, lähes puolet suuriin ikäluokkiin kuuluvista vanhemmista antaa taloudellista apua pätkätyösukupolven lapsilleen, selviää Helsingin yliopiston Sukupolvien ketju -tutkimushankkeesta. Apu on yleistynyt 2000-luvun aikana.

Nuorisobarometrin 2015 mukaan vanhemmat tukevat yhä useammin etenkin naisia ja yli 25-vuotiaita, mikä voi kertoa työllistymisen ja toimeentulon vaikeuksista valmistumisen jälkeen.

Vaikka nuoret kouluttautuvat aiempaa enempää, tutkinto ei takaa töitä. Tulonsiirrot, kuten opinto- ja kotihoidontuki, eivät ole pysyneet hintatason perässä.

Samalla kun avun tarve on lisääntynyt, ikääntyvillä vanhemmilla on myös aiempaa paremmat mahdollisuudet auttaa. Suomalaiset ovat vaurastuneet vuosikymmen toisensa perään. Vaikka ikääntyvillä vanhemmilla ei välttämättä ole suuria tuloja, monilla on vähintäänkin velaton asunto.

Kolmekymppisten ikäpolven varallisuus puolestaan kääntyi 2000-luvun aikana laskuun, kun muissa ikäryhmissä se on edelleen kasvanut.

”Itsenäistyvän nuoren lähtökohdat ovat hyvin erilaiset riippuen siitä, saako kotoa taloudellista tukea vai ei. Jos ja kun perusetuudet, kuten opintoraha, työttömyyskorvaus ja työmarkkinatuki jatkavat heikkenemistään tai niiden saantiehtoja kiristetään, vanhemmilta saatavan taloudellisen tuen ja avun merkitys kasvaa”, vanhempien taloudellisesta avusta väitellyt Karoliina Majamaa toteaa.

 

Muuhun Eurooppaan verrattuna suomalaiset muuttavat omilleen nuorena. He eivät silti ole taloudellisesti itsenäisiä, vaan tilisiirrot, ennakkoperinnöt ja korottomat lainat vanhemmilta paikkailevat taloutta. Vanhemmat sponsoroivat aikuisia lapsiaan keskimäärin 1 370 eurolla vuodessa, kun laskuista jätetään pois ne, jotka eivät saa mitään.

Yleensä summat ovat reilusti pienempiä, koska keskiarvoa nostavat ääripäät: toiset saavat 20 euroa, toiset 20 000 euroa vuodessa.

Etelä-Euroopassa nuoret aikuiset säästävät asumalla pitkään kotona, eikä Johannes ja Tuulikki Tarkiaisen valinta kummastuttaisi siellä ketään.

Nuorena opiskelijana Johanneksesta tuntui luontevalta ottaa vastaan vanhempien rahaa tai pyytää sitä tarpeen tullen. Nyt, kolmenkympin korvilla, hän myöntää välillä miettivänsä, pitäisikö jo olla omillaan.

”Kun ajattelen tilannettamme järjellä, ei hävetä. Mutta jos rehellisesti tutkin tunteitani, tunnistan ristiriidan: ajatteleekohan joku, että emme pärjää yksin?”

Oloa helpottaa se, että tilanne on väliaikainen.

Vanhempien apuun turvautuminen on monelle tabu, ainakin jos apu on suoraa rahansiirtoa. Pärjäämisen kulttuuri juontuu ehkä perinteisistä maatalousyhteiskunnan arvoista: siitä odotuksesta, että nuori polvi raivaa tiensä vanhempien elintasosta ylöspäin.

Taidealan freelancerina työskentelevä Laura, 41, kertoo, että riippuvaisuus vanhempien raha-avusta koettelee itsetuntoa. Siksi hän ei halua puhua aiheesta omalla nimellään.

Laura on viiden vuoden ajan tehnyt graafista suunnittelua ja valokuvausta keikkatyönä sekä taideprojekteja, joista ei juuri tule rahaa. Huonoina aikoina hän on joutunut turvautumaan vanhempien tukeen kuukausittain.

”Opiskellessakin oli tiukkaa, mutta silloin tuntui paljon hyväksyttävämmältä pyytää rahaa vanhemmilta” Laura sanoo. ”Nyt tästä on tullut identiteettikysymys: ei enää tulisi pyytää. Entiselle kihlatulle häpeilin kertoa tilanteesta.”

Laura työskenteli aiemmin ravintola-alalla. Lähtölaukaus alanvaihtoon oli työvuorossa sattunut tapaturma, mutta Laura oli muutoinkin miettinyt paluuta luovaan työhön, johon hänellä on koulutus ja intohimo.

Hän tiesi hyppäävänsä tyhjän päälle. Parin ensimmäisen vuoden ajan töitä oli niin vähän, että hän tarvitsi toimeentulotukea eikä sekään riittänyt edes niukkaan elämään.

Pahimmillaan hän joutui miettimään, maksaako vuokran vai ostaako ruokaa.

Vanhemmat antoivat usein oma-aloitteisesti pieniä summia arkisiin menoihin.

Välillä Laura on periaatesyistä kieltäytynyt rahasta, vaikka sille olisi ollut tarvetta.

”Olen ottanut rahaa silloin, kun olen huomannut tiliotteesta, että en mitenkään pärjää loppukuuta. Joskus olen kaupan kassalla huomannut, ettei minulla olekaan varaa edes maitoon ja leipään, ja häpeillen vienyt niitä takaisin hyllyyn.”

Välissä oli pari vuotta, kun Lauralla oli paremmin töitä, mutta viime vuodesta asti on ollut taas hiljaista. Nyt hän odottelee apurahapäätöksiä ja sinnittelee Kelan peruspäivärahalla. Viimeksi hän on saanut vanhemmiltaan rahaa noin puoli vuotta sitten.

Vanhemmat ovat olleet ymmärtäväisiä. He ovat itsekin luovalla alalla ja ovat kannustaneet tytärtä tämän valinnoissa.

”Olen sanonut vanhemmille, että tämä on itsetunnolleni tosi ikävää. He ovat rauhoitelleet: apu ei vaikuta minuun ihmisenä.”

 

Joskus kuulee kommentteja, että aikuisten lasten tukeminen on heille karhunpalvelus, saa heidät pitämään tukea itsestäänselvyytenä.

Tutkimukset kertovat toista. Omillaan pärjääminen on useimmille tärkeää.

Vuoden 2015 Nuorisobarometrin perusteella peräti 16 prosenttia alle kolmekymppisistä aikuisista ei voisi todellisessa tarpeessa edes lainata rahaa vanhemmiltaan.

Karoliina Majamaan tutkimuksen mukaan useampikin vanhempi olisi valmis auttamaan kuin mitä lapset heiltä olettavat.

Asuinpaikka vaikuttaa tuen antamiseen ja saamiseen. Isoissa kaupungeissa asuvista selvästi useammat saavat vanhemmiltaan rahaa kuin pikkukaupungeissa tai maaseudulla asuvat. Tutkija Sami Myllyniemi toteaa toimittamassaan Nuorisobarometrissa, että eläminen on kaupungissa kalliimpaa, ja myös asenteissa on eroja. Maaseudulla ajatellaan yleisemmin, että jokaisen pitää hoitaa omat asiansa ja pärjääminen on itsestä kiinni. Tämä arvomaailma saattaa vähentää sekä vanhempien halua auttaa että aikuisten lasten halua ottaa rahaa vastaan.

Muualla Euroopassa taloudellinen itsenäisyys ei ole samanlainen aikuiselämän normi kuin Suomessa.

Myllyniemi arvioi, että kun vanhempien tuki on Suomessa yleistynyt, itsepärjäämisen kulttuuri voi olla muuttumassa. Tai ehkä apuun pitää vain sopeutua tullakseen toimeen.

 

Äärimmillään omien lasten tukeminen johtaa ikääntyvien vanhempien velkaantumiseen, mikä on Takuu-Säätiön toiminnanjohtajan Juha A. Pantzarin mukaan lisääntynyt viime vuosina.

Kun vuonna 2012 yli 60-vuotiaiden osuus velkajärjestelyjen hakijoista oli vajaat 15 prosenttia, viime vuonna se oli jo 24 prosenttia. Velkaantumista aiheuttavat etenkin liian suuret kulut suhteessa tuloihin, terveysmenot ja aikuisten lasten auttaminen.

Moni vanhempi kokee velvollisuudekseen auttaa työttömänä, pätkä- tai alityöllistettynä tai veloissa sinnittelevää lastaan, oli lapsi sitten 20- tai 50-vuotias. Osa kiinnittää asuntonsa, jotta aikuinen lapsi saa lainaa.

Pantzarin mukaan vanhemmuuden tunne on niin vahva, että se sumentaa pelot omasta velkaantumisesta. Vaikka aikuiset lapset eivät mielellään pyydä rahaa vanhemmiltaan, ongelmien tullessa muilta on vielä vaikeampi pyytää apua.

”Sitä paitsi usein vanhemmat tarjoutuvat auttamaan”, Pantzar sanoo.

 

Mari (nimi muutettu) piti jo nuorena aikuisena kunnia-asianaan selviytyä ilman vanhempien rahallista apua.

Nyt perheellisenä 43-vuotiaana hän on tilanteessa, jossa omat ja miehen vanhemmat ovat tukeneet perhettä yhteensä kymmenillätuhansilla euroilla. Perheelle paljastui, että he asuvat hometalossa. Ison remontin budjetti on moninkertaistunut, ja he joutuivat ottamaan useita lainoja.

Kun pankista ei enää liiennyt enempää, pariskunta otti kulutusluottoa, kunnes lopulta kääntyi vanhempiensa puoleen.

”Olemme pyytäneet useaan otteeseen vanhemmilta lainaa tuhansia euroja ja pian tarvinneet lisää. Kun käymme kylässä, vanhemmilla on tapana antaa mukaan jonkinlainen rahasumma kirjekuoressa”, Mari kertoo.

Miehellä on vakituinen työ, Mari on perhevapaalla eikä hänellä ole työpaikkaa odottamassa. Yhdellä perheen lapsista on jatkuvaa hoitoa vaativa pitkäaikaissairaus. Mari on välillä pitänyt uupumuksen vuoksi taukoa työelämästä, jolloin omat vanhemmat ovat jo aiemmin tukeneet häntä pienillä summilla.

Mies on suhtautunut rahan pyytämiseen mutkattomammin kuin Mari.

”Ehkä pärjäämisen tarve johtuu siitä, että ei halua rahan säätelevän ihmissuhteita eikä halua joutua kiitollisuudenvelkaan”, hän pohtii.

Marin ajatuksiin voi vaikuttaa myös se, että hänen vanhemmillaan ei ole paljon rahaa ja lisäksi heillä on terveysongelmia. Miehen vanhemmat ovat varakkaampia.

Mari kokee, että molempien vanhemmat ovat aidosti halunneet auttaa, joskin miehen isä on välillä sivulauseessa esittänyt epäilyksiä.

”Hän saattaa miettiä, osaammeko hoitaa raha-asioita ja olemmeko itse tyrineet tilanteemme.”

Riitaa rahasta ei ole tullut. Miehen vanhemmat ovat kuitenkin halunneet seurata remonttia ja näin pysyä perillä rahojen käytöstä.

Hiljattain Mari sai kuulla, että hänen vanhempansa olivat ottaneet pienen pankkilainan tukeakseen heitä. Se ei tuntunut hyvältä.

”Toivoisin, että he voisivat jo käyttää rahaa itseensäkin ja että itse voisin tässä elämänvaiheessa tukea heitä.”

Hieman helpottaa se ajatus, että vanhemmat auttavat oikeastaan kolmatta sukupolvea, lapsenlapsia. Ja onneksi iso remontti on ohi eikä lisälainalle ole tarvetta. Perhe elää senttiä venyttäen ja entisiä lainoja maksaen.

”Mahdolliset tulevat remontit teemme pikkuhiljaa, emmekä lähde niihin enää sukulaisten kukkaron kautta.”

 

Artikkeli ilmestyy osana nuorten aikuisten työtä ja toimeentuloa tutkivaa Ajolähtö-hanketta, jota rahoittaa Koneen Säätiö. Lue lisää SK:n blogista.