Pohjoismaiden yhteistyö on Suomen puolustuksen kova ydin
Suomen turvallisuuspolitiikan ratkaisematon ongelma on epävakaan suurvaltanaapurin muodostama uhka. Sitä voidaan korkeintaan yrittää hallita, kirjoittaa entinen suurlähettiläs René Nyberg.
10
MIN
Maantieteelle emme voi mitään, emme me ettekä te on kaikkien tuntema Stalinin toteamus J.K. Paasikivelle syksyllä 1939. Vähemmän tunnettu lienee Vjatšeslav Molotovin tokaisu ruotsalaiselle ministerille seuraavana kesänä: ”Se oli teidän sotanne!”
Mannerheimin ja Paasikiven pohdinta Suomen turvallisuudesta päätyi 1935 johtopäätökseen, jonka Mannerheim kirjasi ilmaisulla ”den svenska orienteringen”. T.M. Kivimäen hallitus määritteli samana vuonna Suomen ulkopolitiikan tavoitteeksi ”pohjoismaisen suuntauksen”. Kysymys oli samasta asiasta.
Meillä on lukuisia esimerkkejä siitä, miten Neuvostoliitto sekä talvisodan että jatkosodan eri vaiheissa ja myös niiden jälkeen otti Ruotsin huomioon. Tunnetuin lienee puna-armeijalle talvisodassa annettu käsky pysähtyä Tornionjoelle. Looginen jatko oli Moskovan rauhansopimukseen 1940 kirjattu vaatimus myöntää Neuvostoliitolle kauttakulkuoikeus Ruotsiin ”lyhintä rautatietä pitkin”. Tämä edellytti niin sanotun Sallan radan rakentamista yhdistämään Muurmannin radalla, Vienanmeren pohjukassa sijaitseva Kantalahti Kemijärveen. Rataa rakennettiin ja tuhottiin, mutta radalla ei koskaan ollut maiden välistä liikennettä. Sotien jälkeen kauttakulku Ruotsiin ei enää kiinnostanut Moskovaa.
Naton infrastruktuurin vahvistaminen pohjoisessa on myöhäinen vastaus Sallan radan rakentamiselle. Puolustusvoimien sotatalouspäällikkö, kenraaliluutnantti Mikko Heiskanen ehdotti elokuussa 2024 radan rakentamista eurooppalaisella raideleveydellä Haaparannasta Tornion kautta Rovaniemelle ja Kolarista Sodankylään sekä Kolarin yhdistämistä Narvikin malmirataan.
