Pitäisikö poliisin hakea sosiaalituen saaja töihin?
Valtiotieteen tohtori Markku Lehto ja professori Juho Saari arvioivat, että ajatus vastikkeettoman sosiaaliturvan lopettamisesta on monimutkainen kysymys.
Sosiaali- ja terveysministeri Paula Risikko avasi sosiaalipoliittisen periaatekeskustelun 4. elokuuta Ilkka-lehdessä. Hän sanoi, että vastikkeettomasta sosiaaliturvasta pitäisi päästä eroon.
Moni poliitikko tyrmäsi Risikon avauksen. Jotkut myös pitivät hyvänä, että sosiaaliturvan uudistamisesta keskustellaan.
Tänään ilmestyneessä painetussa Suomen Kuvalehdessä valtiotieteen tohtori, sosiaali- ja terveysministeriön entinen kansliapäällikkö Markku Lehto ja sosiologian professori Juho Saari kommentoivat Risikon ehdotusta.
Heidän mukaansa vastikkeellisuuden periaate ei ole Suomen sosiaalipolitiikalle vieras, mutta työvelvollisuus sosiaalitukien vastikkeena olisi kuitenkin hankala toteuttaa käytännössä. Lisäksi vastikkeellisuuden lisäämiseen liittyy myös merkittäviä periaatteellisia ongelmia.
Markku Lehto: Vastikkeellisuus normaalia
Markku Lehto muistuttaa, että valtaosa suomalaisista hyväksyy ajatuksen, että vastavuoroisuus tai vastikkeellisuus on normaalia kaikessa vaihdannassa.
”Sama periaate sisältyy myös suomalaiseen sosiaalivakuutukseen.”
Lehto johti sosiaaliturvan kokonaisuudistusta valmistellutta Satakomiteaa vuosina 2007-2009. Hän muistuttaa, että suomalaiseen ajatteluun vaikuttaa vanha luterilainen perinne. Vanhimpia työetiikan ohjeita löytyy Raamatusta: ”ken ei työtä tee, sen ei syömänkään pidä”.
Lehdon mukaan Suomen sosiaalipolitiikassa tuosta ohjeesta kuitenkin poikettiin 1850-luvulla, jolloin säädettiin vaivaishoidosta. Tosin tiukempaan tulkintaan palattiin parikymmentä vuotta myöhemmin.
”Seuraavalla vuosisadalla tulkintaa lievennettiin useaan otteeseen 1920-, 1950- ja 1980-luvuilla, ja ryhdyttiin puhumaan jopa kansalaispalkasta eli täysin vastikkeettomasta korvauksesta”, Lehto sanoo (lue Sitran yliasiamiehen Mikko Kososen haastattelu).
”Mielenkiintoista nähdä onko suunta todella muuttumassa”, Lehto sanoo.
Nyt lainsäädäntö on kuitenkin kirjoitettu niin, että työ on ensisijainen vaihtoehto. Esimerkiksi toimeentulotukea saa vain siinä tapauksessa, ettei pysty elättämään itseään muuten.
Työttömän ei aina kannata ottaa työtä vastaan
Toisaalta työttömyyskorvaus on tarkoitettu työn etsimistä varten ja korvauksen saajan on otettava työtä vastaan. Ansioturvankin ammattisuoja kestää vain kolme kuukautta. Sen jälkeen täytyy periaatteessa mennä mihin tahansa työhön. Kysymys on siis siitä, mistä löytyy vastikkeeksi sopiva työ.
Vastikeidean puhdasoppinen toteuttaminen olisi kuitenkin hankalaa, vaikka laki onkin kirjoitettu näin. Lehdon mukaan on vaikea ajatella, että poliisi hakisi työllistettävän kotoa töihin ja vartija vahtisi vieressä työsuorituksia.
Sitä paitsi työttömyys ei aina johdu työpaikkojen puutteesta vaan siitä, että työttömän ei kannata ottaa työtä vastaan. Tällainen loukku on Lehdon mukaan myös este vastikkeellisuuden toteuttamiselle.
”Lain mukaan tarjottu työ pitää ottaa vastaan, vaikka se ei tuottaisikaan mitään. Arkijärki kuitenkin tukee ajatusta, että työttömällekin pitäisi jäädä työstä jotain vastiketta.”
Ihmiset tarvitsevat myönteisiä tönäisyjä
Lehdon mukaan ei ole itsestään selvää, miten syrjäytymisvaarassa olevien ihmisten ongelmia pitäisi ratkoa. Hän korostaa sitä, että inhimillisistä syistä ratkaisuja pitäisi joka tapauksessa etsiä.
”On esimerkiksi työpajoja, joissa yritetään totuttaa työelämän kannalta sopimattomia asenteita ja toimintatapoja omaksuneita ihmisiä normaaliin elämänmuotoon ja päivärytmiin.”
Usein nämä keinot kuitenkin epäonnistuvat. Lehdon mukaan niitä käytetään sattumanvaraisesti – ja monesti aivan liian myöhään.
”Työvoima- ja sosiaalitoimistot katsovat kiireessään ongelmia kaavamaisesti ja läpi sormien ja maksavat korvauksia. Sitten kun lopulta yritetään jotakin, peli on jo menetetty eivätkä käytettävissä olevat panokset enää riitä.”
Syrjäytymisvaarassa olevan ihmisen käyttäytymistä leimaa lyhytjänteisyys. Pitkäjänteisyyden vahvistamiseksi tarvitaan usein valmentajan tai mentorin ”tönäisy”, aktiivinen impulssi.
”Se tarkoittaa sitä, että ulkopuolinen kertoo, mihin vallitseva toimintatapa johtaa ja suuntaa kohti parempia vaihtoehtoja kuin ohjattava omin neuvon löytäisi. Mitä nopeammin tällainen tönäisy annetaan, sitä parempi.”
Juho Saari: Vastikkeellisuudella monta merkitystä
Juho Saari muistuttaa ”vastavuoroisuuden” ja ”vastikkeellisuuden” monista merkityksistä. Viittaavatko ne ajassa taaksepäin vai eteenpäin ja millä aikavälillä sen pitää toteutua? Ja voiko yhden asian, esimerkiksi rahan, korvata toisella kuten työllä?
Useimmat ajattelevat, että kansalaisen pitää myös itse kantaa vastuuta elämästään.
”Missä määrin ihmiset ovat itse vastuussa esimerkiksi päihdeongelmistaan: onko alkoholismi holtittomuutta vai sairautta?”
Keskustelun taustalla ”solidaarisuusvaje” ja ”empatiakuilu”
Huono-osaisten asemasta käydyn keskustelun taustalla Saari näkee kaksi ilmiötä: solidaarisuusvajeen ja empatiakuilun.
Solidaarisuusvaje perustuu eroihin siinä, missä määrin eri ihmisryhmät on vakuutettu eri riskien varalta. Ne joita sosiaalivakuutus koskee, ovat toisilleen solidaarisia, kun taas sen ulkopuolella olevat ovat eri asemassa.
”Empatiakuilussa taas olennaista on se, miten määritellään raja ’meihin’ ja ulkopuolisiin, ’heihin’. Pidetäänkö esimerkiksi pitkäaikaistyöttömiä, asunnottomia, ylivelkaantuneita, vammaisia tai maahanmuuttajia meikäläisinä.”
Solidaarisuusvaje ja empatiakuilu riippuvat sosiaalisesta etäisyydestä: kuinka kaukana syrjäytyneet ja muut sosiaaliturvan tarvitsijat ovat hyvin toimeentulevan enemmistön jokapäiväisestä elämästä. Sosiaalisessa etäisyydessä kysymys on siitä, olemmeko samassa veneessä, kuinka pitkälle suomalaisuus yhdistää meitä.”
”Mitä kauempaa westendiläinen katsoo itähelsinkiläisen elämää, sitä kaavamaisempi käsitys siitä syntyy. Sama pitää paikkansa myös toiseen suuntaan.”
Tarvitaanko erillistä köyhyyspolitiikkaa?
Saaren mukaan sosiaalipoliitikot keskustelevat nykyään siitä, tarvitaanko erillistä köyhyyspolitiikkaa, vai riittävätkö kaikille yhteiset sosiaalipoliittiset palvelut ja tulonsiirrot.
”Suomessa on harjoitettu köyhyyspolitiikkaa vuodesta 1999 alkaen ja on tehty muutamia köyhyyspakettejakin.”
Saaren oma vastaus on se, että köyhät pärjäävät parhaiten, kun heidän ongelmiaan ratkotaan samassa järjestelmässä muun väestön kanssa. Nyt tosin kysytään myös sitä, onko koko väestön ”universaalisiin” järjestelmiin varaa.
”Asunnottomat on poikkeus tästä säännöstä. Heidän asioidensa hoitamiseksi tarvitaan erilaista logiikkaa, juuri heille kohdennettuja palveluja.”