Millaista luonnonsuojelua tarvitsemme?
Perinteinen luonnonsuojelu vaalii alkuperäisen lajiston muuttumattomuutta. Vastakkainen näkemys korostaa jatkuvaa muutosta ja uusien lajien roolia luonnon monimuotoisuudessa, kirjoittaa dosentti Seppo Turunen Kanava-lehdessä.
11
MIN
Luonnonsuojelusta käydään keskustelua, jossa näkyy kaksi lähes vastakkaista näkemystä luonnosta ja sen tulevaisuudesta. Perinteisen, säilyttävän luonnonsuojelun tavoite on luonnon ja alkuperäisen lajiston säilyttäminen mahdollisimman muuttumattomana ja alkuperäisyyttä uhkaavien tekijöiden torjunta. Vastakkaisen näkemyksen mukaan luonto on jatkuvassa muutoksessa, uudet lajit lisäävät sen monimuotoisuutta ja tuovat uusia mahdollisuuksia evoluutiolle.
Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto (IUCN, International Union for the Conservation of Nature) ja eri maiden luonnonsuojeluliitot, kuten Suomen luonnonsuojeluliitto toteuttavat säilyttävän eli konservoivan luonnonsuojelun politiikkaa. Niin tekee myös Euroopan unioni, joka on esittänyt jäsenmailleen, että noin 30 prosenttia maa- ja vesialueista tulisi saada suojelun piiriin.
Luonnon säilyttämisen eetos on vahva: ehkä useimmat meistä haluaisivat EU:n tavoitteen toteutuvan. Säilyttämisen arvostus lähtee ajatuksesta, että luonnossa vallitsee pitkän evoluution seurauksena vakaa tasapaino, jota ei pitäisi häiritä. Tätä luontonäkemystä voi kutsua konservoivaksi. Sen tunnetuin puolustaja on amerikkalainen hyönteistutkija ja kirjoittaja Edward O. Wilson, joka kirjassaan Half-Earth: Our Planet’s Fight for Life vuodelta 2016 esittää, että 50 prosenttia maapallon maa-alasta kyettäisiin rauhoittamaan.
Wilson lienee ollut myös ideoimassa suojelualalla vallassa olevaa mielipidettä, että luonnon monimuotoisuuteen luettaisiin vain niin sanotut alkuperäiset lajit. Keskeinen osa säilyttävää luonnonsuojelua on se, että ihmisten mukana siirtyneitä lajeja voidaan nimetä paikallisen tai valtion luonnon kannalta haitallisiksi ja poistettaviksi.
