Perjantaina kaikki muuttui
Myyrmäen pommi-iskussa kuoli seitsemän ihmistä. Yksi heistä oli Heidi Tikkanen‚ 17.
Teksti Katri Merikallio
SK 42/2002
Edessä oli erityisen kiireinen viikonloppu. Perjantai oli ohjelmaa täynnä‚ lauantaistakin piti valita‚ lähteäkö seurakunnan isosten kanssa viikonloppuleirille vai lauluryhmän kanssa esiintymiskeikalle.
Heidi Tikkanen valitsi laulamisen‚ suuren rakkautensa.
Kiireinen päivä ei ollut Heidille uutta. Kun on paljon harrastuksia ja monessa mukana‚ nuori tottuu olemaan koko ajan liikkeessä.
Perjantaina koulupäivän jälkeen Heidi kiiruhti Salattujen elämien taustakuvauksiin. Sieltä hän palasi takaisin Myyrmäkeen koululle. Hän kävi vielä kerran läpi tutut laulut‚ jotka tyttöporukan piti esittää lauantaina Musiikinopettajien päivillä Peltolan koululla Tikkurilassa.
Lauluharjoitukset sujuivat hyvin. Sama tyttöporukka on laulanut yhdessä jo vuosia‚ joten seuraavan päivän keikasta tulisi helppo. Yhdessä laulaminen on tytöille aina ollut suuri ilo.
Öinen hälytys
Myös Vantaankosken seurakunnan pastorilla Risto Pottosella oli ollut mieluisa ilta. Keskimmäisen pojan musiikkiluokan konsertti oli onnistunut hienosti ja väki alkoi tehdä lähtöä kotiin.
Juhlasalin ovella vanhemmat availivat kännyköitään‚ joihin alkoi heti tulvia hätääntyneitä viestejä: kauppakeskus Myyrmannissa on räjähtänyt. Jälki on kamalaa.
Pottonen ehti poikineen katsomaan televisiosta yhdeksän uutisia. Kuvat parin kilometrin päästä olivat niin järkyttäviä‚ ettei Pottonen tiennyt mitä tehdä. Vielä ei osattu sanoa‚ mikä oli räjähtänyt‚ kaasu ehkä.
Kun uutiset päättyivät‚ Pottonen tajusi‚ että tämähän koskee myös häntä.
Hän kuuluu pääkaupunkiseudun henkisen huollon ryhmään‚ joka on koottu ja koulutettu kriisien varalta antamaan tukea omaisille ja onnettomuuksissa loukkaantuneille.
Risto Pottonen kiirehti Kilterin koululle kriisikeskukseen aivan Myyrmannin viereen tarjoamaan apuaan.
Myyrmannin pihalla hyöri hätääntyneitä ihmisiä. Helikopteri pörräsi‚ ambulanssit ajoivat edestakaisin pillit soiden ja valot välkkyen.
Väkeä saatettiin kriisikeskukseen‚ surevia‚ yhä sokissa olevia aikuisia ja nuoria autettiin istumaan. Tuhannet etsivät hädissään omaisiaan‚ kännykkäpuheluiden tulva tukki keskukset eivätkä puhelut enää menneet läpi.
Hätääntyneet äidit
Toisaalla Myyrmäessä Aki Joensuu‚ 17‚ oli viettämässä kavereittensa kanssa perjantai-iltaa ystävänsä kotona.
Osa kavereista oli lähtenyt tupakalle autotalliin‚ kun kännykät alkoivat soida. Hätääntyneet äidit tavoittelivat poikiaan: ettehän vain ole Myyrmannissa?
Kaverukset kuuntelivat aikansa tapahtumia ja päättivät ajella skootterilla tapahtumapaikalle katsomaan.
Kaaos perillä oli kuitenkin yhä niin suuri‚ että pojat palasivat pian takaisin. Illan ajan he soittivat kavereilleen varmistaakseen‚ ettei kenellekään ollut käynyt mitään.
Heidille Aki ei soittanut‚ koska oli varma‚ että tyttö oli lähtenyt seurakunnan isosten leirille – niin kuin Akinkin oli tarkoitus alun perin lähteä.
Heidi oli kuitenkin Myyrmäessä.Vain tunti aiemmin Heidin lauluharjoitukset olivat päättyneet etuajassa‚ koska laulut olivat sujuneet hyvin.
Heidi halusi vielä pitkän päivän päätteeksi poiketa Myyrmannin kauppakeskuksessa ystävänsä Jesse Laesterän‚ 17‚ kanssa. Myyrmanni sijaitsee aivan koulun vieressä.
Perjantaina kello 19.36 molemmat saivat surmansa.
Toisten kiireet
Uutinen tavoitti Aki Joensuun kauniina‚ kirkkaana lauantaiaamuna.
Isosten leiriltä soitettiin hänen kotiinsa Martinlaaksoon ja kerrottiin‚ että Heidi oli kuollut.
Aki jäi sanattomaksi. Ajatus tuntui mahdottomalta. Heidi‚ jonka kanssa hän oli vain pari päivää aiemmin puhunut puhelimessa ja suunnitellut yhdessä biisiä‚ jossa Aki räppäisi ja Heidi laulaisi. Että Heidiä ei enää ollut.
Aki käveli kotitalonsa rapussa kerrosta alemmas‚ soitti pastori Risto Pottosen kelloa ja herätti sikeässä unessa olleen pastorin.
Pottonen oli valvonut liki koko yön Kilterin koululla tukemassa niin omaisia kuin työntekijöitäkin eikä ensin ollut tajuta‚ mitä Aki sanoi. Heidi‚ iloinen‚ valoisa‚ aina niin innostava Heidi. Kuollut?
Heidi oli ollut kesällä isosena Pottosen vetämällä rippikoululeirillä‚ poikkeuksellisen onnistuneella‚ lämpimällä leirillä.
Kolme tuntia myöhemmin Aki‚ Risto Pottonen ja toinen saman leirin apuohjaaja Sara Suominen seisoskelivat jo Myyrmäen kirkon valoisassa aulassa.
Heidän ympärilleen kerääntyi toistakymmentä itkevää‚ syvästi järkyttynyttä tyttöä‚ Heidin ja Jessen ystäviä koulusta‚ lauluporukoista‚ seurakunnasta ja luisteluseurasta. Pottonen halasi nuoria‚ jakoi lohdutuksen sanoja ja oli vain läsnä.
Pian paikalle pelmahti myös kirkon ylintä johtoa piispaa‚ rovastia‚ kaupungin johtoa. Kymmenien salamavalojen räiskyessä he kättelivät sisälle saapuvaa presidenttiparia‚ pääministeriä ja ministereitä.
Kuolleita ja haavoittuneita lapsiaan surevat vanhemmat ja ystävät katselivat kuvaajien selkien takaa hieman hämmentyneinä ohi kulkevia ministereitä ja kirkon johtajia‚ jotka toinen toisiaan käteltyään astelivat kirkkosaliin.
Surevia omaisia tai ystäviä ei kukaan johtajista joutanut kättelemään saati lohduttamaan‚ ei tullessa eikä mennessä.
Kuin enkeleitä
»Vasta kun urut alkoivat soida‚ tajusin jollain tavalla mitä oli tapahtunut»‚ Aki muistelee seuraavana päivänä Pottosen kotona.
»Vajaa kaksi kuukautta sitten me seisoimme samassa kirkossa‚ samalla alttarilla konfirmaatiotilaisuudessa Heidin kanssa laulamassa. Nyt Heidi ei enää koskaan laulaisi.»
Hän hypistelee kädessään suurta valokuvaa‚ jossa koko rippileirin väki on pukeutuneina valkoisiin alboihin‚ kuin joukko enkeleitä. Kuvassa Heidi seisoo Akin vieressä pitkät vaaleat hiukset auki‚ valoisana‚ hymyilevänä.
»Kerran usko lapsuuden oli Heidin mielilauluja. Sitä laulettiin silloinkin konfirmaatiossa»‚ Risto Pottonen kertoo.
»Elokuun rippileiri oli Heidille ainakin jo toinen‚ ellei kolmas. Heidi oli loistava isonen: hän huolehti leiriläisistä‚ jaksoi laulaa iltalauluja pienemmille ja osallistui koko talven ajan isosten jatkokoulutukseen.»
Sunnuntaina tiedetään jo‚ että pommin räjäytti nuori opiskelijapoika. Pottonen puistelee päätään‚ etsii sanoja kun häneltä kysyy‚ voiko surun jälkeen antaa anteeksi.
»Enemmän minä nyt mietin sitä‚ miten antaa anteeksi niillä päättäjille‚ jotka ovat vuosia sulkeneet silmänsä‚ vaikka kaikkialla puhutaan lasten ja nuorten psykiatriassa vallitsevasta kaaoksesta ja loputtomista jonoista. Eikö sen kaltainen laiminlyöminen ole vain tällaisten tapausten valmistelua»‚ Pottonen ihmettelee.
Myötätuntoa kaikille sureville
Pastori Risto Pottonen muistuttaa‚ että myös rikokseen syyllistyneen pojan vanhemmat ovat joutuneet kohtaamaan valtavan surun ja järkytyksen.
»Me emme vielä tiedä teon syistä mitään‚ siksi ei ole syytä tuomita ketään. Myös tämän pojan vanhemmat tarvitsevat myötätuntoa surussaan.»
Sunnuntai-iltana tihuttaa kylmää vettä. Kynttilämeri Myyrmannin edessä on kasvanut‚ mukaan on tullut muistokirjoituksia niin Heidille‚ Jesselle kuin muillekin uhreille.
Paikalle kerääntyneet järkyttyneet ihmiset laskevat kukkia tai vain katselevat ympärilleen. Moni hiljaa kulkeva puristaa kännykkää kädessään aivan kuin toivoisi sen vievän pois osan ahdistuksesta.
»Ihmisten pitäisi olla nyt yhdessä‚ puhua tunteistaan ja purkaa niitä. Nuoret osaavat sen: he uskaltavat itkeä yhdessä ja halata toisiaan. Koen että kun nuoret tuovat kynttilöitä‚ he välittävät juuri viestiä toivosta. Minusta se on lohdullista»‚ Pottonen sanoo.
Toisaalla‚ Heidin rappukäytävän edessä suuren koivun juurella lepattaa pimeydessä kolme kynttilää.
Surun talo
»Koulusta on tullut surun talo»‚ sanoo rehtori Eila Kasper ja on kovin oikeassa.
Maanantaiaamuna Vaskivuoren lukion ovista virtaa sisään hiljaisia nuoria. Pitkiä halauksia‚ punaisia silmiä.
Yläasteen ja lukion oppilaat asettuvat istumapaikoille koulun aulaan. 900 nuoren joukko seisoo minuutin täydessä hiljaisuudessa kunnioittaen Heidin ja Jessen muistoa.
Heidi oli lukion toisella luokalla‚ Jesse kävi siellä peruskoulun. Kaikki tunsivat tai ainakin tiesivät Heidin ja Jessen.
Koulun oppilaiden joukossa on myös monia‚ joiden omaiset tai ystävät ovat yhä sairaalassa pommin jäljiltä.
Aki Joensuu ja Risto Pottonen tulevat yhdessä sisään. Aki käy istumaan omien kavereittensa joukkoon‚ Pottonen kättelee Heidin vanhempia. Lohdutuksen sanat tuntuvat pieniltä‚ kun vanhemmat ovat menettäneet ainoan lapsensa.
Pottonen jää istumaan salin takaosaan.
Puhutaan jokaisen luvasta surra omalla tavallaan‚ puhutaan syyllisyyden tunteista‚ miksi minä selvisin kun muut eivät. Mitä tuli tehtyä väärin‚ mitä jätin tekemättä?
Oppilaita muistutetaan‚ että surun kanssa ei ole hyvä olla yksin: koulussa on paikalla lukuisia auttajia‚ joiden kanssa voi milloin tahansa mennä puhumaan.
Yllättäen opetusministeri Maija Raskin lähettämä viesti koskettaa nuoria.
Ministeri kertoo‚ kuinka hänen oma‚ tuolloin nelivuotias tyttärensä oli eräänä päivänä alkanut kysellä kuolemasta. Lapsi oli tajunnut‚ että kyse on jostain tavattoman lopullisesta asiasta.
Lopulta tytär oli ottanut tiukasti äitiä kaulasta kiinni ja sanonut‚ että halataan äiti nyt lujasti kun vielä voidaan.
Oppilaiden keskuudesta kuuluu syviä nyyhkytyksiä ja hartia hytkyvät. On jotain‚ mitä enää ei voi tehdä.
Kirkkaat varjot
Ja kuitenkin maanantaipäivä vääjäämättä jatkuu. Oppilaat palaavat hiljakseen luokkiin‚ Risto Pottonen ja Aki Joensuu vetävät takit päälleen ja tekevät lähtöä.
Pihalla Aki käärii vielä sätkää ja toteaa‚ että tilaisuus oli ihan okei. Akin on jo lähdettävä omalle koululle‚ Pottostakin odottaa kirkolla henkilökunnan kokous. Ei suurieleisiä hyvästelyjä vaan vain moi.
»Minä koen‚ että Heidin elämän tarkoitus on täyttynyt. Jokaisen elämän tarkoitus selviää kerran‚ mutta vasta sitten‚ tulevassa maailmassa. Heidin hetki tuli nyt»‚ Risto Pottonen pohtii kävellessään takaisin kirkolle.
»Surun aika voi olla pitkä‚ sitä ei voi hoputtaa. Ajan myötä surukin voi olla valoisaa‚ kun muistaa hyviä asioita‚ joita koki Heidin kanssa. Elämään kuuluvat kirkkaat varjot.»