Kankeasti pienin askelin
Kun Iiro Viinasen Parkinson-oireet alkoivat 1990-luvulla, tiede otti harppauksen taudin parantamiseksi. Sitten tuli takapakkia. Vihdoin joukko potilaita kokeilee lupaavaa lääkettä Helsingissä.
Vuonna 1992 Iiro Viinasen käsiala alkoi kutistua. Ensimmäiseksi sen todisti Viinasen mökkipäiväkirja Ulkosten saarella Luvian edustalla. Päiväkirjaansa valtiovarainministeri kirjoitti arkisista asioista: saarella käyneistä vieraista, säästä, kalansaaliista. Käsialaansa hän ei kiinnittänyt mitään huomiota.
Samoihin aikoihin coloradolaisessa Synergen-nimisessä biotekniikan yrityksessä elettiin jännittäviä aikoja. Firmassa oli 1980-luvun lopulta asti etsitty uutta hermokasvutekijää, ja työ oli loppusuoralla.
Kasvutekijät ovat proteiineja tai vielä niitäkin pienempiä peptidejä, jotka säätelevät kehittyvän sikiön ja lapsen solujen kasvua ja erilaistumista kudoksiksi. Aikuisilla ne osallistuvat kudosten uusiutumiseen ja korjaamiseen. Hermokasvutekijät nimensä mukaisesti suojaavat hermosoluja.
Tutkijoiden toiveena oli, että hermokasvutekijät tarjoaisivat ratkaisun Parkinsonin taudin parantamiseksi.
James Parkinsonin vuonna 1817 nimeämä tauti johtuu keskiaivojen mustatumakkeen dopamiinisolujen tuhoutumisesta, mutta tuhoutumisen syytä vasta arvaillaan. Dopamiini säätelee muun muassa liikkeitä, ja Parkinsonin taudin näkyvimpiä oireita ovat hitaat liikkeet, lihasjäykkyys ja lepovapina, jotka hiljalleen pahenevat.
Vielä 1970-luvulla Suomessakin tuotiin Parkinson-potilaita paareilla sairaalaan, koska nämä olivat jäykistyneet liikuntakyvyttömiksi. Vuosikymmenen lopulla laajaan käyttöön saatiin uusi lääkeaine, levodopa. Se on parantanut Parkinson-potilaiden elämänlaatua valtavasti.
Levodopa on dopamiinin esiaste, joka aivoissa muuttuu dopamiiniksi. Dopamiiniakin osataan valmistaa, mutta se ei läpäise veri-aivoestettä eli pääse verenkierrosta aivoihin asti, toisin kuin levodopa.
Levodopa helpottaa Parkinsonin taudin oireita huomattavasti, mutta sillä on sivuvaikutuksia ja sen vaikutus heikkenee ajan oloon – eikä se pysäytä taudin etenemistä.
Maailmassa arvellaan olevan seitsemän miljoonaa Parkinson-potilasta, ja määrä kasvaa väestön ikääntyessä. Parkinsonin tauti alkaa yleensä 50–70 vuoden iässä.
Coloradossa Synergen-firman tutkijat olivat eristäneet hiirien aivoista erilaisia proteiineja. Yksi vaikutti siltä, mitä oli etsittykin. Proteiini pystyi pitämään koeputkessa elossa rotan dopamiinihermosolut, joita oli vaurioitettu kemikaalilla.
Proteiini sai myöhemmin nimen GDNF, Glial cell line-derived neurotrophic factor, eli gliasoluperäinen hermokasvutekijä.
Tutkijat julkaisivat löytönsä Science-lehdessä vuonna 1993, ja seuraavana vuonna GDNF:n osoitettiin sekä suojaavan että korjaavan elävien hiirien ja rottien dopamiinihermosoluja. Oli hyvä syy uskoa, että se pystyisi samaan myös ihmisillä.
GDNF oli ensimmäinen lupaus Parkinsonin taudin parantavasta lääkkeestä.
Synergen ei kuitenkaan pystynyt jatkamaan GDNF:n kehitystä. Yritys oli investoinut paljon myös toiseen lääkkeeseen, joka ei saanutkaan myyntilupaa, ja se oli sille liian kova taloudellinen isku.
Firma myytiin vielä samana vuonna toiselle biotekniikan yritykselle, Amgenille. Amgenilla oli nähty GDNF:n apinakokeista saadut tulokset, ja lääke Parkinsonin tautiin olisi lääkeyhtiölle kultakaivos.
Amgen käynnisti kliiniset kokeet ihmispotilailla heti, kun sai niihin luvan vuonna 1996.
Kahdenkymmenen vuoden kuluessa Parkinsonin taudin eteneminen pystyttäisiin vähintään pysäyttämään, uskoi noihin aikoihin Helsingin yliopiston Biotekniikan instituutin johtaja Mart Saarma.
Kaksi vuosikymmentä tuntuu pitkältä ajalta, mutta lääkekehitys on hidasta: kun vaikuttava aine löytyy, sitä täytyy testata ensin soluviljelmissä, sitten eläinkokeissa ja lopuksi ihmisillä. Ihmiskokeet alkavat terveillä vapaaehtoisilla, sitten pienellä joukolla potilaita ja kolmannessa vaiheessa suurella potilasjoukolla. Jos lääkkeen tai annosteluun vaadittavan operaation arvellaan olevan haitallinen terveille ihmisille, sitä testataan potilailla jo ensimmäisessä vaiheessa. Jos toivottujen vaikutusten lisäksi ilmenee vakavia haittavaikutuksia, koko ruljanssi saattaa alkaa alusta.
Eläinkokeissa oli jo ennen Amgenin kokeita todettu, että GDNF leviää aivoissa huonosti. Moni tutkija maailmalla oli kirjoittanut aiheesta, muiden muassa Mart Saarma. Amgenissä päätettiin jatkaa varoituksista huolimatta.
Amgenin tutkijat antoivat GDNF:ää potilaiden aivokammioon, joka on varsin kaukana keskiaivojen dopamiinisoluista. Proteiini ei levinnyt mustatumakkeeseen asti. Kun tehoa ei havaittu, annostusta lisättiin. Alkoivat sivuvaikutukset: pahoinvointia, näköharhoja, rintakipua. Yksi oire oli hyperalgesia eli herkistynyt kivuntunto. Potilaat eivät sietäneet edes vaatteiden kosketusta ihollaan.
Kokeet keskeytettiin, ja GDNF:ään kohdistetut toiveet laimenivat.
Viinaselle alkoi tulla kipua olkapäihin ja hartioihin. Lihakset tuntuivat jäykiltä, eikä vasen käsi heilunut normaalisti.
Iiro Viinasen sihteeri joutui hankkimaan suurennuslasin 1990-luvun lopulla. Entisen valtiovarainministerin käsiala oli ennenkin ollut vaikealukuista, mutta nyt se oli käynyt niin pieneksi, että ilman apuvälinettä siitä ei saanut selvää. Viinanen oli siirtynyt ministerin paikalta vakuutusyhtiö Pohjolan pääjohtajaksi vuonna 1996.
Sihteeri ei maininnut asiasta kenellekään. Johtajalla oli muutenkin tarpeeksi mietittävää. Stressi tekee ihmiselle kaikenlaista.
Viinaselle alkoi tulla myös muita vaivoja: kipua olkapäihin ja hartioihin – sinne tänne. Lihakset tuntuivat jäykiltä. Väsytti, piti alkaa nukkua päiväunia. Vasen käsi ei kävellessä heilunut normaalisti mukana.
Viinanen piti silti itseään terveenä miehenä, mutta hakeutui vuonna 2000 tutkimuksiin väsymyksen ja lihassäryn takia. Jo ensimmäinen lääkäri puhui Parkinsonin taudista, mutta Viinanen ei uskonut. Diagnoosi perustui ”sormien naputteluihin ja koputteluihin”.
Diplomi-insinööri kaipasi kunnon mittauksia. Kun toinen lääkäri sanoi samaa, oli pakko uskoa.
Kutistunut käsiala sai selityksen.
”En hätkähtänyt diagnoosista millään tavalla, mutta kai se oli ymmärtämättömyyttä. En tiennyt Parkinsonin taudista tuon taivaallista”, Iiro Viinanen sanoo.
Hän alkoi lukea taudin oireista ja hoidoista.
”Oli aika tyrmistyttävää todeta, että konsteja ei ole, tauti ei parane koskaan.”
Epäonnistuneet kokeet GDNF:llä nakersivat Biotekniikan instituutin Mart Saarman optimismia Parkinsonin taudin nujertamiseksi.
Hermokasvutekijän annostelu aivoihin oli osoittautunut odotettua vaikeammaksi.
Neljännesvuosisata oli mennyt ilman lääkeläpimurtoja. Lääkäri saattoi määrätä Parkinson-diagnoosin saaneelle samaa lääkettä kuin tämän isälle 20 vuotta aiemmin. Levodopan rinnalle oli sentään tullut entakaponi, joka parantaa levodopan vaikutusta.
Saarman ryhmä oli kuitenkin 2000-luvun alussa alkanut etsiä uutta hermokasvutekijää.
Löytyi CDNF, eli aivojen dopamiinihermokasvutekijä, jolla toivottiin olevan samanlaisia ominaisuuksia kuin GDNF:llä. Soluviljelmissä sillä ei kuitenkaan ollut minkäänlaista tehoa. Tutkimus olisi saattanut tyssätä tähän.
Samoihin aikoihin GDNF-tutkijoilta tuli vuosien tauon jälkeen hyviä uutisia. Brittiläisen neurokirurgi Steven Gillin tutkimuksessa GDNF:ää saaneiden Parkinson-potilaiden motoriset oireet olivat vähentyneet huomattavasti. Hän oli saanut Amgenilta GDNF:ää käyttöönsä sillä ehdolla, että Amgen saisi kaikki oikeudet mahdollisesti syntyviin löytöihin.
Gill annosteli GDNF:ää suoraan aivojen tyvitumakkeeseen itse kehittämiensä katetrien – erittäin ohuiden muoviputkien – kautta. Koehenkilöitä oli vähän, mutta Gillin tutkimus innosti Amgenia yrittämään uudelleen jo samana vuonna.
Amgen joutui pettymään jälleen. Gillin saamia tuloksia ei pystytty toistamaan, ja joidenkin potilaiden elimistö oli alkanut hylkiä GDNF:ää. Reaktion pelättiin tuhoavan myös aivojen itsensä tuottaman GDNF:n, mikä voisi pahentaa potilaan tilaa entisestään. Lisäksi samaan aikaan tehdyissä apinakokeissa oli ongelmia. Syyskuussa 2004 Amgen kertoi keskeyttävänsä kaikki kliiniset kokeet GDNF:llä.
Monet tutkijat pitivät lopetuspäätöstä liian hätäisenä. Muun muassa Steven Gill arveli, että Amgenin toinen koe tyssäsi liian paksuun katetriin, jolla GDNF annosteltiin aivoihin.
Asiaa voi havainnollistaa omenalla. Jos kovaan omenaan yrittää ruiskuttaa paksulla neulalla vettä, lähes kaikki vesi nousee ylös neulan ulkoreunaa pitkin. Mutta jos veden ruiskuttaa hitaasti hiuksenohuella neulalla, kuten Steven Gill teki, kaikki vesi imeytyy omenaan.
Helsingin yliopiston tutkijat eivät olleet löytämänsä hermokasvutekijän CDNF:n kanssa vielä lähelläkään ihmiskokeita.
Saarman ryhmän kanssa paljon yhteistyötä tehneellä farmakologian professorilla Raimo Tuomisella oli kuitenkin laboratoriossaan rottia, joille oli hermomyrkyllä aiheutettu Parkinsonin tautia vastaava tila.
Saarma ja Tuominen päättivät, että CDNF:ää kokeiltaisiin rotilla, vaikka yleensä eläinkokeisiin ei ryhdytä, jos soluviljelmissä ei ole saatu mitään vaikutuksia.
Rottakokeiden tulokset julkaistiin Nature-lehdessä vuonna 2007 ja yhteenveto eläinkokeista Merja Voutilaisen väitöskirjassa vuonna 2010. Tulokset olivat erittäin lupaavia. CDNF oli selvästi suojannut dopamiinisoluja hermomyrkyltä ja jopa korjannut vaurioituneita soluja. Se myös levisi rottien aivokudoksessa paljon paremmin kuin GDNF.
Rottien jälkeen CDNF:ää testattiin apinoilla, ja tulokset olivat jälleen hyviä. Vielä tuntemattomasta syystä CDNF vaatii toimiakseen tuhoutunutta solukkoa – se ei juuri vaikuta terveisiin aivoihin eikä sen takia saanut mitään aikaan soluviljelmissäkään.
Apinakokeiden jälkeen Saarma tiesi, että CDNF:ää on kokeiltava myös ihmisillä.
Viime syksynä Viinasella oli ensimmäistä kertaa off-tila, täydellinen pysähdys. ”Voimaa ei ollut mihinkään.”
iIro Viinanen oli muuttanut vuonna 2007 Helsingistä Lahteen, Vesijärven rannalle. Hänen levodopa-annostustaan oli jatkuvasti hieman lisätty, mukana meni muun muassa entakaponia.
Salpausselän ladut alkoivat olla turhan rankkoja, mutta mökillään Äkäslompolossa hän hiihti yhä ahkerasti. Liikunta oli hyvä keino pitää lihaksista huolta Parkinsonin tautia vastaan.
Kerran metsästysreissulla Viinanen kaatui suon reunassa selälleen kengän muljahdettua kivien väliin. Kenkä ei irronnut kivenkolosta eikä liioin jalka pitkävartisesta metsästyssaappaasta. Hän ei saanut pehmeästä mättäästä tukea, jotta olisi voinut nousta istualleen. Kännykässä ei ollut kenttää, ja radiopuhelin oli kaatuessa lentänyt käden ulottumattomiin. Viinanen taisteli itsensä pystyyn, mutta siinä meni varttitunti. Hän sai soitettua poikansa hakemaan hänet metsätieltä 400 metrin päästä. Tuon matkan hän osin konttasi kun ei pystyssä pysynyt. Loppureissu meni majalla nukkuessa.
Viinasen liikuntakyky ja kunto ovat heikentyneet tasaisesti mutta hitaasti. Nieleminen on välillä vaikeaa ja nukkuminen levotonta. On keskityttävä, ettei ryhti painuisi kumaraan.
Noin vuosi sitten lääkäri puhui hänelle ihon alle asennettavasta infuusiopumpusta, joka annostelee lääkettä tasaisesti.
Pitkälle edenneeseen tautiin kuuluu vuoristorataa muistuttavia tilanvaihteluita, joissa yhtenä hetkenä voi olla voimakkaita, hallitsemattomia pakkoliikkeitä, joita seuraa täydellinen pysähdys eli off-tila. Lääkkeiden jatkuva annostelu pumpun kautta auttaa tasaamaan tilanvaihteluita.
Viime syksynä Viinasella oli ensimmäistä kertaa off-tila, ”voimaa ei kerta kaikkiaan ollut mihinkään”.
73-vuotias Viinanen joutuu nyt miettimään tarkkaan, mihin ja milloin lähtee, ettei pysähdys iske esimerkiksi suojatiellä. Hän käy silti päivittäin 40 minuutin sauvakävelylenkillä.
”Eihän se kivalta ole tuntunut tajuta, että tauti rajoittaa entisestään. Mutta olen päässyt siitä jo ylitse. Kun ei tilanne siitä miksikään tule, niin piruako siinä murehtimaan.”
Syksyllä 2017 ensimmäinen ihminen sai aivoihinsa Mart Saarman tutkimusryhmän löytämää CDNF-hermokasvutekijää Karoliinisen instituutin yliopistosairaalassa Tukholmassa. Tänä vuonna testit on aloitettu myös Helsingissä ja Ruotsin Lundissa.
”Varhaisen vaiheen tulokset Parkinsonin taudin potilailla ovat niin lupaavia, että jonkin sorttinen tautia jarruttava lääke on olemassa markkinoilla kymmenen vuoden päästä”, Mart Saarma sanoo.
”Olen tosi optimistinen.”
Jos CDNF toimii, sen annostelu kaipaa yhä kehittämistä. Toistaiseksi se pitää annostella kalloon asennetun katetrin kautta suoraan keskiaivoihin. Koehenkilöiden on käytävä kerran kuussa sairaalassa lataamassa uusi annos CDNF:ää pumppuun, joka lääkkeen annostelee.
Tähänkin etsitään helpotusta. Toronton yliopiston professori Kullervo Hynynen on kehittänyt ultraäänihoitoa, jonka avulla myös suun kautta nautittu lääke voisi läpäistä veri-aivoesteen.
Kun taudin aiheuttama solutuho on opittu pysäyttämään, voidaan alkaa selvittää, miten sen voisi korjata. Täytyy vain jaksaa tutkia.
Työ Parkinsonin taudin parissa on silti vasta alussa. Taudin aiheuttaja ja tarkka tautimekanismi ovat edelleen mysteereitä.
Viime vuosina on arveltu, että Parkinsonin tauti saattaisi olla autoimmuunisairaus, joka johtuu elimistön immuunijärjestelmän hyökkäyksestä omia soluja vastaan samaan tapaan kuin esimerkiksi ykköstyypin diabeteksessa.
On myös merkkejä siitä, että tauti voi saada alkunsa suolistosta, missä ensimmäinen oire, ummetus, usein havaitaan – vuosia ennen diagnoosia. Arvellaan, että tautiprosessi alkaa ainakin 5–10 vuotta ennen taudin toteamista. Tässä ajassa aivojen dopamiinisoluista jo puolet on yleensä tuhoutunut.
Levodopa ja useimmat kehitteillä olevat lääkkeet keskittyvät motoristen oireiden helpottamiseen. Ei-motorisia oireita ovat ummetuksen lisäksi esimerkiksi unihäiriöt, hajuaistin heikentyminen ja masennus.
Useimmille Parkinson-potilaille pelkkä liikuntakyvyn ylläpitäminen edes nykyisellään olisi valtava muutos. Enää se ei ole etäinen haave.
Todennäköisesti Iiro Viinanen ei ehdi nähdä sitä hetkeä, kun Parkinsonin tauti opitaan parantamaan.
Hän tuskin pääsee hyötymään CDNF:stäkään, koska sen annostelu suoraan aivoihin on riskialtista potilaalle, jonka tauti on edennyt näin pitkälle.
Viinanen on ollut tutkimusta rahoittavan Parkinson-säätiön hallituksessa vuosina 2002–2011 ja tietää, miten hitaasti tutkimus etenee.
”En odota tieteeltä mitään.”
Viinasesta on vuosien mittaan tullut Suomen virallinen Parkinson-potilas. Hän on käynyt puhumassa taudistaan yleisön edessä kymmeniä kertoja ja antanut haastatteluja. Enää hän ei jaksa esiintyä usein.
Sen sijaan hänestä on tullut puhelintukihenkilö kymmenille tutuille ja tuntemattomille suomalaisille, jotka soittavat hänelle jutellakseen taudistaan.
Aina olon helpottamiseen ei tarvita lääkettä.
”Olen ajatellut, että minulla täytyy olla heille aikaa. Koskaan en ole kieltäytynyt puhumasta.”
Käsialastaan edes Viinanen itse ei enää saa selvää.
Juttua varten on haastateltu myös ylilääkäri Jari Honkaniemeä, neurologian dosentti Valtteri Kaasista, viestintävastaava Arja Pasilaa Parkinson-liitosta sekä farmakologian ja lääkekehityksen dosentti Merja Voutilaista.