Sotši: Ovatko suomalaishiihtäjät ikuisia häviäjiä?
Olympiamenestys on kutistunut 2000-luvulla.
Helmikuussa 54 vuotta sitten Squaw Valleyn olympialaisissa 1960 suomalaismiehet juhlivat hiihdon kuninkuusmatkalla. Kalevi Hämäläinen voitti 50 kilometrin kilpailun, ja edellisten kisojen kaksoisvoittaja Veikko Hakulinen oli toinen. Hämäläinen on edelleen viimeinen henkilökohtaisen olympiavoiton saavuttanut suomalainen mieshiihtäjä, joka selvisi urastaan ilman doping-käryä.
Hakulisen jälkeen vain kaksi suomalaismiestä on voittanut maastohiihdossa kultamitalin. Innsbruckin 1964 kaksoisvoittajan Eero Mäntyrannan ja 1998 Naganon kultamiehen MikaMyllylän menestystä himmentää doping-rike. Kumpikin kuitenkin voitti kultamitalinsa vuosia ennen kiinnijäämistään.
Maastohiihdon olympiamenestys on Myllylää lukuun ottamatta ollut viime vuosikymmeninä naisten varassa, vaikka niistäkin menestysvuosista on aikaa. Marja-Liisa Kirvesniemi (o.s. Hämäläinen) voitti Sarajevossa 1984 kolme henkilökohtaista matkaa. Marjo Matikainen-Kallström (o.s. Matikainen) voitti Calgaryssä 1988 viisi kilometriä, joka oli myös Marjut Roligin (o.s. Lukkarinen) kultamatka Albertvillen kisoissa 1992.
Pohjoismaisten lajien tuorein suomalaisvoittaja on Samppa Lajunen. Hän voitti kolme kultaa yhdistetyssä Salt Lake Cityssä 2002.
Onko suomalainen se Tuntemattoman sotilaan pieni Suomi, joka tulee aina suurvallan jälkeen toiseksi? Suomi on päässyt usein arvokisoissa jääkiekon loppuotteluun, mutta voittoja on vain kaksi, molemmat Ruotsista MM-kisoissa.
Jo Cortina d’Ampezzon olympiakisojen jälkeen 1956 ihmeteltiin, miksi menestys olympialaisissa oli selvästi heikompi kuin pohjoismaisten hiihtolajien edellisissä MM-kisoissa.
Kun suomalaiset kutsuvat lumetonta joulua mustaksi, ruotsalaiset kutsuvat sitä vihreäksi. Suomalaisille hopea on hävitty kulta, ruotsalaisille se on kunniakas saavutus. Kansanedustaja Matikainen-Kallström (kok) tunnistaa asenne-erot.
”Melankolisuus kuuluu ajattelutapaamme. Asenne ratkaisee aina. Kun on joukkuelajeissa ja yksilölajeissa jo lähdössä se tunne, että tuossa vieressä ovat ne kovat, silloin kisa on hävitty jo lähtöviivalla.”
Psykologi Tuomas Grönman on entinen NHL-kiekkoilija, joka oli Suomen kaikkien aikojen joukkueessa Naganossa. Välierässä Venäjä voitti 7–4 Suomen, joka pelasti kasvonsa voittamalla pronssiottelussa Kanadan.
Grönmanin mielestä ruotsalaisten asenne on erilainen. Hän ottaa esimerkiksi Torinon vuoden 2006 olympiakisojen jääkiekon loppuottelun. Alkuotteluissa Suomi pelasi hienosti ja Ruotsi huonosti.
”Suomalaiset ajattelevat, että emme ole koskaan voittaneet olympiakultaa. Jos tämä hävitään, milloin pääsemme seuraavan kerran samaan tilanteeseen. Ruotsalaiset miettivät, että olemme päässeet tähän, ja meillä on edelleen mahdollisuus voittaa.”
Suomalaisurheilijoista väitetään, etteivät he uskalla voittaa. Grönmanin mukaan suomalainen kuitenkin pelkää häviämistä, tappio on enemmän mielessä kuin tunne pakkovoitosta.
”Saadakseen tiukassa paikassa rennon ja hyvän suorituksen pitää uskaltaa hävitä. Häviäminen ja häpeän tunne on ikävää. Urheilija pelkää paljon enemmän häpeää, mokaa.”
Urheilumuseon johtaja Pekka Honkanen korostaa, että Suomi on onnistunut hiihdon MM-kisoissa, vaikka ”olympiakisoissa menestys ei ole ollut maastohiihdossa ja mäkihypyssä sellaista kuin on odotettu”. Honkanen epäilee väitettä, että suomalainen on alitajuinen häviäjä.
”En tiedä väitteelle tieteellistä perustetta. Onko se sitten kansanluonteessa. Olemme tottuneet siihen, että suomalaisen pinna ei kestä”, Honkanen pohtii.
Hän kuitenkin kaivaa esiin tukea väitteelle suomalaisten kehnosta kyvystä voittaa. Ruotsi on voittanut pelaamistaan jääkiekon loppuotteluista noin puolet. Suomi on voittanut yli kymmenestä finaalista vain kaksi. Kanadalle ja Venäjälle Suomi on hävinnyt jokaisen kultapelin.
Suomalaiset voittajatyypit ovat harvassa. Matikainen-Kallström löytää nopeasti kolme naista, ei yhtäkään miestä.
”Taitoluistelijat Kiira Korpi ja Laura Lepistö ovat jaksaneet tsempata arvostelulajissa. Ja Tanja Poutiainen, voittajatyypin ei tarvitse paiskoa kamoja ympäriinsä. Tahto voi purkautua suoritukseen”, Matikainen-Kallström sanoo ja muistuttaa naisten palanneen huipulle loukkaantumisen jälkeen.
Mieshiihtäjiä Matikainen-Kallström ei mainitse. Juha Mieto ”uhosi positiivisesti. Nykyisin se purkautuu väärällä tavalla, paha olo menee uhoamiseksi.”
Grönmanin mielestä jääkiekon MM-kultajoukkueen kapteeni Mikko Koivu on voittajatyyppi. Honkanen turvautuu kesälajeihin ja nostaa esiin keihäänheittäjä Tero Pitkämäen. Talvilajeista hän mainitsee lumilautailija Peetu Piiroisen, ja varauksin maailmanmestari Matti Heikkisen.
Joukkueista Matikainen-Kallström ja Honkanen kehuvat mieskoripalloilijoita. Ryhmä menestyi odotuksia paremmin viime vuoden EM-kisoissa. Joukkue ei hyytynyt, vaikka avainpelaaja Teemu Rannikko loukkaantui kesken kisojen.
Suomi menestyy olympialaisissa Ruotsia ja Norjaa huonommin, vaikka Norja on pienempi kansakunta. Jokainen huomauttaa heti, kuinka paljon enemmän Ruotsissa ja Norjassa jaetaan verovaroja urheilulle.
Grönman, Honkanen ja Matikainen-Kallström ovat samaa mieltä siitä, miten norjalaiset eroavat suomalaisista. Norjalaiset ovat liikkujia. Norja on onnistunut panostaessaan muutamaan lajiin ja lajien yhteistyöhön, joka tukee kaikkien harjoittelua.
”Nehän kävelee siellä.”
”Retkeily kuuluu vapaa-aikaan. Suomessa vapaa-ajan liikunta on romahtanut.”
”Niillä on reppu selässä. Perusmotoriikka lähtee sieltä. Niiden elämäntapa on erilainen.”
Grönmanin, Honkasen ja Matikainen-Kallströmin mielestä urheilun määrärahoja pitäisi jakaa enemmän perustasolle. Grönmanin mukaan rahaa olisi ohjattava huippujen asemesta lahjakkaille nuorille.
”Heille pitäisi antaa rahaa ruokaan ja erityisesti siihen, että he voivat levätä, ettei tarvitsisi käydä töissä muuttofirmassa”, Grönman sanoo. ”Järjestelmän pitäisi olla sellainen, että nuoret voivat panostaa urheiluun pelkäämättä jäävänsä tyhjän päälle, jos urheilusta ei tule mitään. Miksi Minna Kaupille maksetaan tukea, vaikka hän saa muualta rahaa vaikka kuinka paljon.”
Honkasen mielestä urheilueuroilla tuetaan väärin järjestelmää. ”Tuki kohdistuu liikaa ylätasolle. Rahan saaminen seuratasolle on vaikeaa. Jos saisin päättää, lisäisin koululiikuntaa.”
Matikainen-Kallströmin mukaan Suomessa on ”liikuntavastainen elämäntapa”. Asennemuutos palvelisi kansanterveyden lisäksi myös urheilua.
Grönman väittää, että Suomi antaa etumatkaa vastustajilleen jo kisavalinnoissa. Herroja ja lausunnonantajia joukkueessa on, ellei sitten tule liian ikäviä asioita vastattavaksi.
”Norjalaisella hiihtojoukkueella oli seitsemän psykologia. Se tarkoittaa sitä, että jokaisella oli oma psykologi mukana. Suomella ei yhtään. Nyt Sotšissa on yksi. Se on hyvä avaus, mutta kuka menee tärkeimmissä kisoissa juttelemaan tuntemattoman kanssa?”
Urheilijat on Suomessa nostettu sankareiksi korvaamaan puuttuvia sotapäälliköitä ja valloittajia. Marsalkat Georgi Žukov, Erwin Rommel, BernardMontgomery ja kenraali George S. Patton ovat toisen maailmansodan tunnetuimpia ja menestyksekkäimpiä sotilaita.
Hannes Kolehmainen, Paavo Nurmi, Lasse Viren, maastohiihtäjät ja jääkiekkomaajoukkue ovat suomalaisia valloittajia. Pieni maa ottaa urheilijoistaan poliittisen hyödyn. Suomessa, Saksan demokraattisessa tasavallassa ja Virossa urheilijat ovat juosseet ja hiihtäneet isänmaansa kansainväliseen tietoisuuteen.
Matikainen-Kallström kertoo edustaneensa arvokisoissa Suomea ja suomalaisia, ei pelkästään itseään tai joukkuettaan. Paineet olivat suuret.
”Se on kohtuutonta urheilijaa kohtaan. Urheilijalla on itsellään jo kovat odotukset. Sitten vielä kansa ja media lisäävät painetta. Siinä on pienen urheilijaparan pää kovilla.”
Grönman sai pronssimitalinsa kymmenen vuotta Matikaisen voiton jälkeen. Aika oli jo muuttunut. Hänen mielestään tappion pelko ja median arvostelu saattavat vaikuttaa siihen, että kaikki huiput eivät ole innostuneita edustamaan maataan.
”Kukaan ei kehtaa sanoa sitä ääneen. Ennen oli kunnia-asia edustaa Suomea. Seurasin NHL:ssä sitä touhua. Vaikka jääkiekko on joukkuelaji, huiput ovat lähellä yksilöurheilijaa.”
Grönman kieltäytyi 1998 MM-joukkueesta. ”Jos se olisi ollut kunnia-asia, ei sitä olisi mietitty hetkeäkään.”
Honkasen mukaan Suomessa jäi entisaikojen menestyslevy päälle. Hän muistuttaa olympiakomitean puheenjohtajan Risto Niemisen kommentista, ettei Suomi ole urheiluhullu vaan menestyshullu kansa.
”Se näkyi erityisesti 1960-1980-luvulla. Meille hyvä suoritus ei riittänyt. Sapporo 1972 oli kansallinen katastrofi. Miten Suomi voi jäädä ilman kultamitalia talvikisoissa.”
Lahden 2001 hiihdon maailmanmestaruuskisat olivat huippu-urheilussa samanlainen käänne kuin Tamminiemen pesänjakajat journalismille tai pankkikriisi vakaalle markalle. Suomen lipun takaa paljastuivat väärät asenteet, doping, ammattiurheilu ja menestyksen pilvilinnat. Urheilijat edustivat itseään yhteisössä, jonka arvomaailma oli vääristynyt.
”Se oli kumpaakin. Silloin mieshiihtäjissä olivat kärjessä ’karpaasit’”, Honkanen pohtii. ”Se oli selvästi ammattiurheilua ja keino menestyä taloudellisesti. Suurimmat paineet tulivat kotikisoista, ja ne kohdistuivat valmennusportaaseen, jossa arvot menivät sekaisin.”
Grönman on samaa mieltä karpaasien eli Mika Myllylän, Jari Isometsän ja Harri Kirvesniemen tarkoitusperistä Lahdessa 2001. ”Olivatko he siellä samanlaisia kuin NHL-pelaajat? Eivät hekään hiihtäneet pelkästään Suomen eteen.”
Suomen menestys on viime kisoissa perustunut uusiin lajeihin, joissa on vähän harrastajia. Samalla asenne menestykseen on muuttunut. Tappiokrapula ja suuruudenhullut odotukset ovat vähentyneet.
”Jotain muuttui 2001 jälkeen. Nyt pystymme iloitsemaan siitä, että Peetu Piiroinen on toinen eikä ensimmäinen. Suomi on urheilussa aika lähellä kokonsa mukaista paikkaa, menestyshakuisesta urheilusta on siirrytty nautiskelun suuntaan”, Honkanen arvioi.
Politiikka on aina ollut osa urheilua. Erityisesti olympialaisista on tehty poliittisia käyntikortteja. Tunnetuimpia ovat Berliini 1936, Moskova 1980 ja Peking 2008.
Matikainen-Kallströmin mielestä Suomessa on pystytty viime vuosina pitämään politiikka irti olympiaurheilusta. Silti ”ne sotkeutuvat keskenään, vaikka olympialiikkeeseen ei saisi tuoda politiikkaa tai mainoksia”.
Urheilijana Matikainen-Kallström oli vaitelias ja vetäytyvä. Hän keskittyi vain omaan suoritukseensa, ei politiikkaan tai kisaturismiin. ”Suljin kaiken ulkomaailman pois.”
Sekä Matikainen-Kallström ja Grönman löytävät kuitenkin urheilun suuresta merkityksestä hyvääkin. Matikainen-Kallström myötäilee kirjailija Sofi Oksasta, joka korosti (Kanava 8/2013), että pieni valtio ja kansa tarvitsevat oman tarinansa.
”Pieni kansakunta tarvitsee omaa ideologiaa, omaa ajattelua. On se sitten kirjallisuus, kieli, kulttuuri tai urheilu, ilman niitä olemme samaa isoa massaa.”
Grönman sanoo kannattavansa yhteisöllisyyttä. Urheilukin voi edistää hyvinvointia.
”Yhteisöllisyys on tärkeää psyykkisen hyvinvoinnin kannalta. Urheilijat voisivat saada itse enemmän, jos he edustaisivat suurempaa yhteisöä.”
Honkanen muistuttaa politiikkaa kauhisteleville, että Suomi, autonominen Suomi, oli ensimmäisten joukossa politisoimassa olympiakisoja. Mitä suomalaiset olympialaisissa edellä, sitä natsit ja kommunistit perässä.
”Tukholman kisoilla 1912 oli suuri rooli kansakunnan rakentamisessa. Sama ilmiö toistui 1952, kun Suomi kisajärjestäjänä halusi osoittaa, että maa on demokraattinen ja eteenpäin suuntautuva. On naiivi ajatus, että politiikka pitäisi irrottaa urheilusta. Politiikka on aina kuulunut urheiluun. Politiikka kuuluu normaaliin kulttuuriin. Ainoa negatiivinen asia on boikotti.”
Kutsut Sotšiin on lähetetty ja postikortit painettu. Seuraavaksi on presidentti Vladimir Putinin vuoro liittyä ketjuun, jossa suomalaisista on presidentti Juho Kusti Paasikivi, ja julistaa olympiakisat avatuiksi. SK
