Onko prostituutio rikos? Oikeusministeri haluaa lopettaa ilotyttöjen bisnekset
Oikeusministeri valmistelee esitystä, jolla seksin ostamisesta tehtäisiin rikos. Vähentäisikö uusi laki ihmiskauppaa?
Kuvitus Marjo Tynkkynen.
Joulukuun alussa internetissä julkaistiin video, jossa Paula Vesala tulkitsi Unto MonosenSatumaa-tangon. ”Aavan meren tuolla puolen jossakin on maa…”
Video on osa Ihmiskauppa ei ole satua -kampanjaa. Nuori, ilmeisesti ulkomaalainen nainen lähtee tavoittelemaan parempaa tulevaisuutta Helsinkiin. Perillä kaksi miestä vie naiselta passin ja pakottaa hänet työskentelemään prostituoituna. Videon lopussa muistutetaan, että ”ihmiskauppa voi olla joko seksuaalista tai työperäistä”.
Ihmiskaupasta puhuttaessa yleisin mielikuva on seksiorjaksi myyty nuorehko nainen. Siksi moni vetää prostituution ja ihmiskaupan väliin yhtäläisyysmerkin.
Videolle olisi voinut valikoitua yhtä hyvin tarina tapauksesta, jossa ulkomaalainen, kielitaidoton ja paperiton rakennusmies raataa suomalaisella rakennustyömaalla pitkää päivää parin euron tuntipalkalla.
Suomessa ja maailmalla ihmiskaupan määrästä on vain arvioita. Kuinka moni ihmiskaupan uhri on pakotettu seksityöhön? Työskenteleekö ehkä suurin osa uhreista ravintola- tai rakennusalalla?
Sanapari ”seksinoston kriminalisointi” pulpahtaa poliittiseen keskusteluun muutaman vuoden välein.
Suomessa asiasta keskusteltiin viimeksi vuonna 2006, jolloin päädyttiin nykyiseen lainsäädäntöön eli osittaiseen ostokieltoon. Sen mukaan on kiellettyä ostaa seksiä parituksen ja ihmiskaupan uhreilta sekä alaikäisiltä. Alun perin hallitus esitti yleistä seksuaalipalvelujen ostamisen kriminalisointia eli niin kutsuttua täyskieltoa. Hallituksen esitys lieveni eduskunnassa.
Oikeusministeri Anna-Maja Henriksson (rkp) ryhtyi viime kesänä ajamaan lain tiukennusta. Koska asiasta ei ole päätetty hallitusohjelmassa, hallituksen enemmistön on oltava lakimuutoksen takana. Vain kristillisdemokraatit ovat tähän mennessä ilmoittaneet puoltavansa seksinoston kriminalisointia. Oikeusministeriöstä kerrotaan, että osa muistakin ministereistä on ilmaissut tukensa Henrikssonille.
Hallituksen viime kesänä hyväksymän tasa-arvo-ohjelman mukaan ensin arvioidaan seksin ostoa koskeva lainsäädäntö. Siinä otetaan huomioon myös Ruotsin kokemukset seksinoston kokonaan kieltävästä laista. Tämän selvityksen on tarkoitus valmistua kevään 2013 aikana. Jos selvitys saa valtioneuvoston enemmistön kannatuksen, siitä mahdollisesti tehdään hallituksen esitys.
Sekä oikeusministeri että kristillisdemokraatit perustelevat oston kriminalisointia ihmiskaupan ja parituksen vastustamisella ja alaikäisten suojelemisella.
Ihmiskauppa on Euroopassa kasvava bisnes. Kansainvälinen työjärjestö ILO arvioi, että maailmassa on noin 20,9 miljoonaa ihmiskaupan uhria. Heistä 22 prosenttia, eli 4,5 miljoonaa, on pakotettu prostituutioon.
Käynnissä on myös kaksi muuta ihmiskauppaan liittyvää lakiprosessia.
Pisimmällä on oikeusministeriön työryhmä. Sen tehtävä on muun muassa selkiyttää parituksen ja ihmiskaupan välistä rajanvetoa. Sen lisäksi sisäasiainministeriön asettama ihmiskauppalainsäädännön uudistamista valmisteleva työryhmä aloitti tänä syksynä. Sen tavoitteeksi on nimetty ihmiskauppaan liittyvän erillislain säätäminen, jossa keskitytään erityisesti uhrien auttamisjärjestelmän parantamiseen.
Miksi nämä parituksen kohteen ja ihmiskaupparikoksen uhrin oikeudellista asemaa parantavat lakialoitteet eivät riitä? Miksi myös seksinosto pitäisi kriminalisoida?
Oikeusministerin erityisavustaja Robin Harms huomauttaa, että kaksi edellä mainittua lakia eivät tarjoa riittävää suojaa ihmiskaupan ja parituksen uhreille, eivätkä ne puutu kysynnän vähentämiseen.
”Täyskriminalisointi taas puuttuisi siihen tehokkaasti”, Harms sanoo.
Eli: jos seksin ostosta tulee rikos, kukaan ei uskalla enää ostaa seksiä, ja kysyntä laskee. Ja koska kysyntä laskee, ihmiskauppa vähenee automaattisesti.
Oikeusministerin hankkeesta ollaan kahta mieltä. Joidenkin mielestä se puuttuu konkreettisesti ihmiskauppaan, toisten mielestä se on hyväntahtoinen mutta tietämätön yritys ratkaista monimutkaista asiaa liian yksinkertaisilla keinoilla.
Oikeusministeri Anna-Maja Henrikssonin kanta on selvä: prostituutio on tiukasti sidoksissa ihmiskauppaan.
”Voi olla että meillä on marginaalinen ryhmä, joka haluaa myydä seksiä omasta halustaan”, Henriksson sanoo. ”Ryhmä on äärettömän pieni verrattuna siihen ryhmään, jota käytetään hyväksi.”
Hän uskoo, että muutamat julkitulleet ihmiskauppatapaukset ovat olleet vain jäävuoren huippu.
”Näitä tapauksia kun on niin vaikea tunnistaa, sillä eihän kenessäkään lue, että olen ihmiskaupan uhri.”
Henriksson kertoo tapauksesta, joka sai hänet vakuuttumaan lainmuutoksen tarpeellisuudesta.
Keväällä Korkein oikeus teki päätöksen jutusta, jossa Suomeen tuotu 21-vuotias ulkomaalaistaustainen nainen oli pakotettu myymään seksiä. Tuomioistuin totesi ihmiskaupan ja ne, jotka pakottivat naisen jäämään Suomeen, vangittiin. Seksinostosta syytetyt sen sijaan vapautettiin, koska ei voitu osoittaa toteen, että he olisivat olleet tietoisia naisen tilanteesta.
”Asiakirjojen mukaan uhri ei puhunut suomea, vaikutti erittäin nuorelta, ujolta ja poissaolevalta. Näytti siltä, ettei häntä kiinnostanut seksi”, Henriksson luettelee.
KKO kuitenkin katsoi, ettei tämä riittänyt näytöksi. Laki ei siis suojellut uhria. Oikeusministerin mielestä se on väärin.
Henrikssonin Suomeen ajamaa seksinoston kieltoa kutsutaan Ruotsin malliksi. Ruotsi sääti lain jo vuonna 1999 ja on markkinoinut sitä menestystarinana. Laista tehdyn raportin mukaan Ruotsin katuprostituutio on vähentynyt 50 prosenttia, yhä useampi ruotsalainen sanoo kannattavansa oston kriminalisointia ja yhä harvempi ruotsalaismies sanoo ostaneensa seksiä. Raportin mukaan muunkaan kuin katuprostituution ei voida katsoa lisääntyneen mitenkään huomattavasti.
Pohjoismaista Ruotsin mallia ovat seuranneet Norja ja Islanti. Sen sijaan Tanska torjui seksin oston täyskriminalisointiin liittyvän lakialoitteen. Tanskan oikeusministeriön mukaan täyskielto leimaisi seksityöläisiä ja laajentaisi lainsäädännöllisesti harmaata aluetta.
Henriksson on kuitenkin vakuuttunut Ruotsin mallin toimivuudesta.
”Olennaista on se, että yritämme tehdä sen, minkä pystymme tekemään, jotta suojelisimme paremmin ihmiskaupan ja parituksen uhreja. Ja ettei Suomi olisi tulevaisuudessa maa, johon kannattaisi tulla harjoittamaan tämänkaltaista toimintaa. Jos luulemme, että Suomi on jotenkin erilainen maa kuin muut Euroopan maat, niin herätys, haloo.”
Muun muassa YK:n aids-komissio vastustaa seksin ostamiseen ja myymiseen liittyvää kriminalisointia, koska se vaarantaa seksityöntekijöiden oikeuden terveyteen ja hyvinvointiin. Komissiota tukee myös pääsihteeri Ban Ki-moon.
Lain vastustajien mielestä oikeusministerin tarkoitus onkin näpäyttää seksityötä tekeviä. Heidän mielestään oston kriminalisoinnin on tarkoitus olla viesti, ettei seksityö ole soveliasta työtä, vaikkei siitä laitonta tehtäisikään.
Henriksson myöntää, että hänen mielestään prostituutio sopii huonosti yhteen pohjoismaisen hyvinvointivaltion kanssa.
”En kuitenkaan ole halunnut tässä keskustelussa lähteä moralisoimaan.”
Prostituutio ei edelleenkään olisi laitonta, vaikka nykyistä lakia tiukennettaisiin. Myyminen ei olisi rangaistavaa, ostaminen olisi. Lain läpimeno kuitenkin hankaloittaisi monen tulonhankintaa.
Oikeusministeri ja lain kritisoijat eivät tunnu pääsevän yhteisymmärrykseen siitä, ovatko Suomessa toimivat prostituoidut ihmiskaupan uhreja vai itsenäisiä yrittäjiä, jotka tekevät seksityötä vapaasta tahdostaan. Vai jotain siltä väliltä?
Seksityötä tekevälle, 33-vuotiaalle Tiinalle asiakas ei ole hyväksikäyttäjä, vaan puhdas tulonlähde.
Tiina ei esiinny jutussa oikealla nimellään, sillä hän myy seksiä sivutyönään.
Tiina on ”hutsuillut”, kuten hän itse sanoo, kolme vuotta. Tiina on melko tyypillinen seksityöntekijä: hän ei tullut palkallaan toimeen pääkaupunkiseudulla. Suomalaisten tekemä seksityö on yleisimmin kausittaista ja sitä harjoittavat pienituloiset.
Periaatteessa Tiinakin olisi voinut kitkutella päivätyönsä palkalla, mutta silloin hänellä ei esimerkiksi olisi ollut varaa asua Helsingin keskustassa. Opintolainan ja monen kuukauden vuokratakuun maksuerä saivat hänet tekemään päätöksen: hän laittoi seksinmyynti-ilmoituksen nettiin. ”Ajattelin kokeilla ainakin kolme kuukautta.”
Tiinan seksi-ilmoitus on tarkka, sillä hän ei halua yllätyksiä. Ennen jokaista asiakastapaamista hän sopii yksityiskohtaisesti, mitä suostuu tekemään (suutelemaan, yhdyntään, seuralaiseksi) ja mistä tulee lisähintaa (anaaliyhdyntä, piiskaaminen).
Listassa on myös hinnat. Kun ulkomaalainen seksityöläinen laskuttaa tällä hetkellä noin 60-80 euroa per akti, puoli tuntia suomalaisen Tiinan seurassa maksaa ilman ekstrapalveluita 150 euroa. Viikonloppuisin, kun Tiina voi halutessaan keskittyä pelkkään sivutyöhönsä, hänellä voi olla kahdesta kahdeksaan asiakasta päivässä. Viikkotulot vaihtelevat 1 000 eurosta 3 000 euroon. Se on paljon puhtaana käteen.
Tiina ei aio lopettaa seksityötä lähiaikoina, mutta mahdollinen uusi laki huolestuttaa häntä.
”Kriminalisointi asettaa seksityöntekijät epätasa-arvoiseen asemaan lain edessä, jos verrataan muihin ammattikuntiin. Ja nyt ei kuitenkaan ole kyse rikollisesta toiminnasta.”
Jos seksin ostamisesta tulisi rikos, Tiina keskittyisi entistä enemmän vakituisiin asiakkaisiinsa.
”Jos asiakas pelkää kiinnijäämistä, hän ei halua soittaa näkyvästä numerosta eikä ole valmis tapaamaan näkyvällä paikalla. Ja hän voi vaatia ettei käytä kondomia, jottei rikospaikalle jäisi todistusaineistoa.”
Tiina ei ole valmis joustamaan turvallisuudestaan. Hänellä onkin siihen varaa. Hän tietää olevansa ”hutsujen” eliittiä. Hän on valkoihoinen suomalaisnainen, joka voi valita asiakkaansa.
Osa suomalaisista seksityöntekijöistä on sitä mieltä, että kriminalisointi olisi vain hyvä asia, sillä se pitäisi ulkomaalaiset ja etenkin laittomasti maahan tulleet ja paperittomat poissa markkinoilta.
Ajaisiko kriminalisointi siis pahimpaan jamaan juuri ne, joita sen pitäisi suojella?
Vasemmistoliiton kansanedustaja Anna Kontula on tutkinut suomalaista prostituutiota ja profiloitunut seksityöntekijöiden oikeuksien puolustajaksi. Hän haluaa kuitenkin korostaa ideologista taustaansa.
”Olen vasemmistolainen ja mielestäni kaikkien ihmissuhteiden markkinoistuminen on negatiivinen asia. Poliitikkona tehtäväni ei kuitenkaan ole moralisoida vaan turvata ihmisten perusoikeuksien toteutuminen.”
Kontula ottaa prostituution vertailukohdaksi abortin.
”En ole tavannut monta ihmistä, joiden mielestä on hienoa, että ihmiset tekevät raskaudenkeskeytyksiä.”
”Mutta kun se osuu omalle kohdalle, on parempi, että sen voi tehdä lääkärin luona eikä laittomasti jossakin puoskarilla.”
Kontula ei usko, että ihmiskauppa vähenisi sillä, että Suomi ottaisi mallia Ruotsista.
Hänen mielestään hyvin kuvaavaa on pelkkä keskustelu aiheesta.
”Tavoite muuttuu koko ajan. Ensin lain puolustajat vetoavat ihmiskaupan ehkäisyyn. Mutta jos huomauttaa, ettei tällaisesta vaikutuksesta ole todisteita, tavoite muuttuu yleisen prostituution ehkäisyksi. Kun esittää, ettei ole olemassa mitään näyttöä siitä, että laki ehkäisisi prostituutiota, sanotaan, että halutaan yleisesti vaikuttaa ihmisten mielipiteisiin.”
”Pitäisi päättää, mitä tavoitellaan, ja vasta sitten etsiä keinot sen tavoittelemiseksi.”
Jaana Kauppinen työskentelee toiminnanjohtajana Pro-tukipisteessä, joka tarjoaa muun muassa terveyspalveluita seksityöntekijöille.
Marraskuussa järjestetyssä Seksin osto rikoksena ja ilmiönä -seminaarissa todettiin, että jokaisen pitäisi tehdä päätös siitä, haluaisiko että yhteiskunnassa on prostituutiota.
”Eli jos olisi sitä mieltä, että ei halua, niin sitten pitää tehdä asioita sen vähentämiseksi. Mutta kannattaa miettiä, millä hinnalla ja erityisesti kenen kustannuksella haluaa poistaa jotakin sellaista, mistä ei pidä.”
Kauppisen kanta perustuu siihen, että prostituutio on jo osa tätä yhteiskuntaa. Hänen mielestään nyt on myöhäistä keskustella siitä, halutaanko sitä Suomeen vai ei.
Kauppisen maailmankuvaan ei mahdu argumentti ”prostituutio ei kuulu hyvinvointiyhteiskuntaan”.
”Hyvinvointiyhteiskunnan peruspilari on absoluuttinen inkluusio, mukaan ottaminen. En kestä ollenkaan sellaista puhetta, että ’vastustan ilmiötä, mutta hyväksyn ne ihmiset’. Ne ihmiset kantavat sen ilmiön itsessään.”
Kauppisen mielestä pitäisi puhua seksityöläisten oikeuksista.
”Meillä keskustelu loppuu siihen, ettei seksityötä pidä olla eikä sitä pidä kutsua seksityöksi. Se ei voi olla työtä. Me emme koskaan pääse edes keskustelemaan seksityötä tekevien oikeuksista, emmekä siis myöskään heihin kohdistuvista oikeuksien loukkauksista.”
Kauppinen on kuitenkin nähnyt, että monille seksityö on ainoa mahdollinen työ hankkia toimeentulo.
”Ne, jotka tippuvat kaiken ulkopuolelle, ovat todella ulkopuolella. Esimerkiksi ne nuoret, jotka eivät mene kouluun, töihin tai armeijaan, menettävät kaikki tuet. Me Pro-tukipisteessä näemme niitä nuoria prostituoituina. Eikä niitä ole yksi tai kaksi. Suomessa on useita tällaisia rakenteellisia loukkuja.”
Pro-tukipisteellä on vuosittain noin 10 000 kontaktia eli sen palveluita käyttää parituhatta seksityöntekijää. Kaikki eivät ole Suomesta.
Kauppinen arvioi, että Suomessa seksityöntekijöitä on ”tuhansia, mutta alle 10 000”. Ihmiskauppaan hän on työssään törmännyt kymmeniä kertoja.
”Olemme tunnistaneet 31 ihmiskaupparikoksen uhriksi joutunutta. Olemme ottaneet ihmiskaupan puheeksi henkilön itsensä kanssa.”
Ihmiskaupan uhri ohjataan auttamisjärjestelmään, mutta vain jos hän itse suostuu.
Kauppinen uskoo, että osa ihmiskaupan uhreista on varmasti jäänyt tunnistamatta, mutta potentiaalisten uhrien määrien arvioinnissa pitää olla varovainen.
”Kriminalisointikeskustelussa käytetään tätä ihmiskauppakorttia turhan löysästi.”
”Ihmiskauppa on vakava asia, ja siksi siitä puhumista ei tulisi käyttää väärin muiden asioiden ajamiseen. Oli sitten kyse prostituutio- tai maahanmuuttopolitiikasta.”
Helsingin poliisin rikosylikonstaapeli Kenneth Eriksson on ollut työssään tekemisissä helsinkiläisen prostituutiokentän kanssa 15 vuotta. Useimmat seksityöntekijät ottavat häneen suoraan yhteyttä, jos kohtaavat väkivaltaa tai epäasiallista kohtelua.
Erikssonin tietoon ovat tulleet myös kaikki Helsingissä tutkittavana olleet ihmiskauppatapaukset, joihin poliisi on viime vuosina törmännyt. Kahdeksasta tapauksesta seitsemän on liittynyt seksuaaliseen ihmiskauppaan.
Erikssonin mielestä Henrikssonin toivoma lakimuutos on omalla tavallaan selkeä.
”Ymmärrän ministeriä hyvin. Lailla pyritään vähentämään asiakaskuntaa. Jokainen, joka antaa tytölle rahaa seksistä, tietää syyllistyneensä rikokseen. Pitää kuitenkin muistaa, että valtaosa ulkomaisistakin tytöistä on täällä vapaaehtoisesti.”
Eriksson arvelee, että Helsingin ulkomaalaisista prostituoiduista noin 70 prosenttia – joista suurin osa on virolaisia, venäläisiä ja tšekkejä – työskentelee omin päin. Heitä ei tarvitse erikseen ”värvätä”. Loput 30 prosenttia tarvitsevat jonkinasteista parittajaa.
Tänä päivänä parittajan yleisin työ on hommata ulkomailta tulevalle prostituoidulle asunto. Lisäksi parittaja saattaa auttaa ilmoituksen tekemisessä ja puhelimen, niin sanotun ”huoraluurin”, hankinnassa.
Poikkeuksiakin on. Esimerkiksi romanialaiset prostituoidut ovat yleensä isojen paritusrenkaiden maahantuomia.
”Nykyajan paritus on eräänlaista konsulttitoimintaa. Prostituoidut ovat aika pitkälti tavallisia tyttöjä, jotka tekevät tätä työtä hankkiakseen rahaa. Heitä voi kiristää sillä, että jos et maksa vaadittuja maksuja, kerromme omaisillesi, mitä teet. Väkivallan käyttö on alalla jo vanhanaikaista.”
Mutta auttaisiko uusi laki löytämään ihmiskaupan uhreja?
”Kieltolailla ei heitä löydetä”, Eriksson vastaa. ”Suomessa tutkinnassa olleet ihmiskauppatapaukset ovat tulleet esille nimenomaan kenttätyön kautta.”
Eriksson pelkää, että seksinoston kriminalisointi vaikuttaisi niin, että naisista tulisi puheissaan varovaisempia. ”He kuitenkin suojelevat asiakkaitaan”, Eriksson sanoo.
Vaikka Euroopassa on satojatuhansia ihmiskaupan uhreja, Erikssonin mielestä Suomen ja muun Euroopan vertailu ei ole ongelmatonta.
”On hyvä, että pidämme silmät auki, mutta emme voi verrata tilannetta muuhun Eurooppaan. Tärkeintä on, että tiedämme, mitä omalla ’takapihallamme’ tapahtuu.”
Yhtenä ratkaisuna ihmiskauppaan on ehdotettu maahanmuuttopykälän muuttamista.
Tutkija Niina Vuolajärvi selittää.
”Suomessa seksin myyntiä ei ole kriminalisoitu, mutta EU:n ulkopuolelta tulevalle ulkomaalaiselle epäilys seksinmyynnistä toimii käännytysperiaatteena.”
Vuolajärvi valmistelee väitöskirjaansa siirtolaisuuden ja seksityön yhtymäkohdista. Hän kuuluu myös Feministinen aloite! -verkostoon, joka vastustaa seksinoston kriminalisointia ja vaatii seksityöntekijöille oikeuksia.
Vuolajärven mielestä kriminalisoinnin sijaan pitäisi kiinnittää huomiota maahanmuuttopolitiikkaan, kiristyneisiin rajakontrolleihin ja viisumipolitiikkaan. Hänestä Suomen ”luokkaperusteinen maahanmuuttopolitiikka” suosii koulutettuja, muille laillisia liikkumaväyliä on vähän. Mutta jos maahan ei pääse laillisesti, siirtolaiset turvautuvat välikäsiin.
”Useimmat ihmiskaupan uhrit ovat jääneet salakuljetuksesta velkaa tai ovat muuten riippuvaisia niistä, jotka heidät tuovat maahan. Huomiota ei pitäisi kiinnittää yksittäisiin hyväksikäyttäjiin, vaan miettiä enemmän valtion ja rajapolitiikan roolia. Mielestäni seksikauppaa koskevat lait eivät ole ensisijaisia.”
Ruotsin mallia Vuolajärvi ei kannata, sillä hän ei ole vakuuttunut sen toimivuudesta. Hän, kuten monet muutkin asiantuntijat, on epäillyt lain toimivuudesta tehdyn raportin luotettavuutta.
”Jos katuprostituutio Ruotsissa on laskenut 50 prosenttia ja sisätiloissa tapahtuvasta prostituutiosta ei ole lukuja, ei mielestäni voida väittää, että prostituution määrä on laskenut.”
Lue myös
Juttu on julkaistu ensimmäistä kertaa Suomen Kuvalehden numerossa 50/2012.