Kello 8.40 Karakorumin vuoristossa alkoi pyryttää. Ylös ei enää nähnyt, eikä ylipäänsä mihinkään.
Veikka Gustafsson hakkasi jäähän pienen tasanteen, niin että jalat mahtuivat vierekkäin. Siinä pystyi seisomaan. Kasvojensa korkeudelle hän kiersi jääruuvin ja ripusti repun siihen. Olo keveni vähän.
Mä venaan tässä, jos tää selkiintyy, hän ajatteli.
