Olet mitä varastoit – elämysmatka pahvilaatikoihin

Varaston raivaus olikin yhtä juhlaa.

tavara
Teksti
Risto Lindstedt

Tämä on ilmaisnäyte SK:n maksullisesta sisällöstä

Varastoriippuvuus alkoi 25 vuotta sitten, kun muutimme omakotitalosta. Yläkerrassa harjakattoisen talon viisteisiin oli mahtunut tavaraa ilman ahtaamista. Kerrostalon kanaverkkohäkki oli täynnä heti kun selkänsä käänsi.

Olen maksanut erilaisia summia siitä, etten ole osannut valita, päättää ja poistaa, nytkin 88 euroa kuukaudessa 2,5 neliöstä. Minkäänlaista helpotusta ei tuo se, että tiedän kuuluvani suureen ”läjäsairaus”-diagnoosia kaipaavien joukkoon. Ehkä jemmaaminen täyttää jopa kansansairauden tunnusmerkit. Ehkä tämä on vielä pahempaa, jonkinlaista vieroitushoitoa vaativaa kamakirroosia.

Ikään kuin piukatussa varastossa olisi jotain reservissä olevaa pääomaa. Minkälainen vaihtosuhde syntyisi, jos ”tavarapääoman” yrittäisikin vaihtaa henkiseksi pääomaksi. Tosin sekin taitaa olla jo varastoituna samalla tavalla ilman erityistä järjestystä.

Varastojuhlan toistuvin lause on tiedossa jo nyt: ”Onko tässä mitään järkeä?” Tytär jaksaa sanoa sen ääneen, minä lähinnä itehuokailen. Missä ongelma, siellä selitys. Olen yrittänyt lientää saamattomuuttani muistamalla lapselle antamaani lupausta: mitään ei katoa varastosta eikä kotoa ilman, että Tytär siitä tietää. Selitys on kuitenkin heikoissa kantimissa, piiloutua nyt lapsen selän taakse.

Normijärkisessä maailmassa tavara saa roinaluokituksen, kun sillä ei ole ollut vuosikausiin mitään käyttöä, ja kun sen olemassaolokin on itse asiassa unohtunut. Tässä ei todellakaan ole mitään järkeä. Kirjeiden, valokuvien tai henkilökohtaisten muistiinraapaisujen säästämisessä kysymys ei ole järjellisyydestä. Sitä ohjaavat täysin toisenlaiset voimat.

Vaimo kuuluu ”roinat roskikseen” -puolueeseen. Käytännössä se tarkoittaa, että meillä on avoin valtakirja. Kahdestaan kinaaminen on helpompaa kuin kolmistaan.

Ostarin kahvion strategiapalaverissa Tytär sanoo, että hän tulee olemaan kova luu. Varsinkin, mitä tulee kirjoihin. Kiitän merkittävästä lisäinformaatiosta.

 

Päätetään jaosta neljään. Yksi säkittäminen koskee kaatopaikalle menevää tavaraa. Tyhjenevät laatikot täytetään varastoon jäävillä. Jo tämä olisi riittänyt minulle. Tyttären läsnäolo tuo mukanaan kolmannenkin luokituksen: tavarat, jotka ovat kierrätettävissä tai jopa myytävissä netissä.

Kierrätyskeskuskeikan kyllä hoidan, mutta nettien toreille en lähde eksyilemään. Asioiden ripeyttämiseksi se neljäs luokitus koskee niitä yllättäviä löydöksiä, joiden kohtalosta emme osaa heti päättää. Ensimmäisenä sen luokituksen saa muovinen kippiauto.

Tällä varastotekniikalla ei ole mahdollisuutta päätyä arkistoneuvokseksi. Jemmaneuvos sopisi paremmin, mutta valtioneuvoston kanslian sadan nimikkeen neuvoslistalla sitä ei ole. Eikä muuten ole syytäkään olla.

Viimeisenä varusteena ennen kellariin laskeutumista käyn ostamassa apteekista hengityssuojaimet. Olisin tarvinnut kaksi, jouduin ostamaan viisikymmentä. Tytär positivisoituu ja näkee suojaimille heti muutakin käyttöä kuin varastosäteilyltä suojautumisen.

Tytär ehdottaa, että pitäisin pakettia työpöytäni kulmalla ja tarjoaisin siitä hengityshelpotuksen kaikille niille, jotka joutuvat vierailemaan työhuoneessani minuuttia kauempaa. Ehdotus on hyvä, jos kohta on muistutettava, että osaan vielä tuulettaa. Varsinkin kesäisin.

Alku on helppo. Kesäkalusteista ei tarvitse keskustella. Vielä tulee uusia kesiä, ja pitäähän pihassa grillikin olla suvellisuuden huutomerkkinä, vaikka se onkin kaikkein hermostuttavin varastoitava.

Tytär kysyy rottinkisesta kopasta ja sen irrallisesta jalustasta. Kerron sen olevan hänen vauvasänkynsä.

”Siitäkään ei siis tarvitse keskustella?”

”Ei puolikkaalla sanalla. Jää varmasti.”

Kirjoihin suhtautumiseen vaikuttaa sukupolvitrauma. Kirjat ovat liittynyt jouluihin, nimipäiviin ja syntymäpäiviin niin omiin kuin kavereidenkin. Kirjasto oli lähes sakraalitila. Ei kai kaikenlaisiin lääppimällä käytettäviin laitteisiin voi kiintyä samalla lailla kun kirjaan, jota voi pidellä.

Kirjojen kärrääminen kaatopaikalle on täysi mahdottomuus. Kierrätyskeskukset tarjoavat mahdollisuuden ahdistuksensa ulkoistamiseen. Tekevät sitten mitä tekevät, eipähän tarvitse kanniskella syyllisyyttä. Säkit täyttyvät.

Tytär ei epäröi. Varastoon jää monta metriä lastenkirjaklassikoita. Ehjä sarja Uppo-Nalleja, Astrid Lingreniä, Elsa Beskowia, Kirsi Kunnasta, Hanhiemon iloinen lipas, Onneli ja Anneli. Pino kasvaa.

”Kohti uutta kirjahyllyä”, Tytär sanoo.

Olin tehnyt ehdottoman päätöksen, ettei varastosta siirry kotinurkkiin yksikään kirja. Sitten vastaan tulee heltymys, Suomen lasten Aapisen näköispainos.

Tytär sai kirjan kummitädiltään useita vuosia ennen koulunsa alkamista. Se vain sattuu olemaan sama kirja, josta olen oppinut lukemaan. Rudolf Koivun kuvituksesta on kasvanut sitä mielenmaisemien kuvastoa, jota edelleen mukanani kanniskelen.

Omin aapisen isävaltaisesti ja nostalgisin perustein. Rajat täytyy löytyä kierrättämisellekin.

 

Olen raivautunut jo alimpiin kerrostumiin. Osasta laatikoista ei varasto-olosuhteissa selviä. Ne pitää selvitellä paperi paperilta kotona. Mummin (anopin) käsin kirjoittama reseptivihko, hänen lisensiaattityönsä, vaimon koulutodistukset, USA:n stipendiaattivuotensa muistot. Niihin valtakirjamme eivät riitä.

Omat diapaketit ja negatiivikansiot. Niihin eivät taida voimat riittää, vaikka työpari, valokuvaaja Hannu Lindroos lupaakin lainata valopöydän.

Useissa laatikoissa yksinäisinä harhailevat valokuvat ovat kuin haamuja, jotka yrittävät löytää sen todellisuuden, josta ovat joutuneet irtautumaan.

Oma äitikin ponnahtaa esiin yhdestä laatikosta. Hän aloitti systemaattisen lapsenlapsensa keittiön varustamisen jo hyvissä ajoin ennen kuin tämä oli ehtinyt tehdä ensimmäisiäkään kotoa lähtemisen lentoharjoituksia: vedenkeitin, kattiloita, pannuja, haarukoita ja veitsiä, laseja ja lautasia.

”Täällä on sinulle kuuluva kuuden viinilasin sarja. Terveisiä Riihimummolta. Oletan, että niille saattaisi jo löytyä käyttöä.”

Muistelemme Riihimäellä elänyttä äitiäni, joka aloitti joululahjojen keräämisen jo tammikuussa. Toisinaan kävi niin, että vaatehuoneen tilat eivät riittäneet ja jaossa oli lahjaennakoita. En kuitenkaan halua uskoa, että jemmaaminen liittyisi mitenkään geneettiseen perimään.

Tytär jatkaa lapsuusmekkojensa setvimistä. Löydän pahvilaatikosta 15 senttisen pystin.

”Se on minun. SYKin vuoden koripalloilija.”

”Hyvä. Ehdin jo säikähtää, että nyt paljastui kullattu, kaikkien jo unohtama urheilijamenneisyyteni. Kun sinulla on tämä pysti ja noita mekkoja, niin sinähän voisit jäädyttää niistä yhden nostamalla sen olohuoneenne kattoon.”

”Pysti on ajalta, jolloin en vielä tiennyt, etten kasva yli 160 sentin.” Ymmärrän, ettei tässä kohtaa ole aihetta suurempaan muistijuhlaan.

Siististi viikatut mekot ovat toinen toistaan somempia, värinsä ja muotonsa säilyttäneitä.

”Ihana 80-luku, katso näitä kaikkia beesin sävyjä, miten hyvistä kankaista kestäviksi tehtyjä. Puettiinko minut todella näin kauniisti?”

Tietäisit vain.

Äitisi oli tarkka, ja sinä oppivainen. Yhdenkin kerran, iltasatujen jälkeen, nousit unipesästäsi, tulit portaita alas ja kysyit, sopiiko tutin väri tämän yöpuvun kanssa. Prinsessiaalisuuteen sinua ei yritettykään taivutella. Tuskin olisi onnistunutkaan.

”Koskaan ei ole liian myöhäistä hankkia itselleen onnellista lapsuutta”, minä sanon.

Kun keskustelu saa näin myötätuulisen vireen, muistutan vaatimattoman sivulauseen verran, miten itsekin toin työmatkoilta lapselle vaatteita. Se oli mukavaa, senttimäärät olivat muistissa ja kaunista ostettavaa riitti. Lapsen varttuessa menetin itsevarmuuteni ja vaatetuonti loppui.

Tytär poimii yhden vaatekappaleen ja kysyy, olenko tämänkin tuonut. Myönnän.

”Sorry”, hän sanoo. Ei ilmeisesti mennyt ihan kohdilleen.

”Se oli ennen tietoisuutesi heräämistä”, minä sanon.

 

Yritän vilunkia ja nakkaan tavaraa kaatissäkkiin.

”Mitä laitoit. Näytä.”

”No en todellakaan mitään merkittävää.”

”Sinä olet liian nopea.”

”Jonkun täytyy olla. Meidän täytyy suoriutua täältä ulos ennen kahtakymmentäkolmea.”

Tytär tekee turvatarkastuksen.

”Isä.” Tunnistan äänenpainon ja tiedän siitä, että kama saa uuden luokituksen.

Almanakat, joita on tallessa 80-luvulta saakka, ovat viattomin ja naurettavin itsepetokseni. Ajatuksena on ollut, että jonain hetkenä saattaa syntyä tarve palata jäljilleen. Plaraan muutamaa kalenteria.

Merkinnät ovat niukkoja palaveri -ja matkamerkintöjä. Aamulento Kuopioon maaliskuun 6. päivänä 1988. Turku syyskuun 18. päivä 1996, Tampereelle toukokuussa 2001, oma auto. Jne.

Olin ajatellut, että jos en itse ehtisi jäljilleni, joku lapsista saattaisi joskus kiinnostua. Kiinnostua siis siitä, että olen lentänyt Kuopioon maaliskuussa 1988, kun en itsekään muista, miksi. Kyllä on hupaa. Almanakat ovat nopean päätöksen paikka.

Tytärkin on näköjään säästänyt kalentereitaan, mutta niihin on kirjattu myös tuntoja ja tunnelmia.

”Tämä on kyllä täyttä teiniangstia”, Tytär sanoo.

Kehotan kuitenkin säästämään. ”Pääset jäljillesi”, sanon kalenterikokemukseni varmuudella. Kehotan myös säilyttämään ensimmäisen luokan todistuksen.

Tytär löytää lukioaikaisen aineensa: ”Isyysmalleja kaupan”

”Sitä ei tarvitse lukea ääneen”, sanon.

Tytär iskee kätensä yllätykseen. ”Nyt kyllä menee käsitys äidin järjellisyydestä uusiksi.” Laatikosta löytyy luvuton määrä eri värisiä lasten sukkahousuja.

Muistutan, ettei äitinsä pääse sukkahousuvärisuorallaan lähellekään meidän hamstraustasoja.

 

Tytär miettii, miten hämmentävää lopulta on määritellä sitä häilyvää rajaa, missä oma muisti loppuu ja mistä alkaa valokuvien tuottama muisti, jota kuitenkin omanaan pitää. Yhden kesäpaidan hän tunnistaa Kanarian Ten Bel -paidaksi.

”Sillä matkalla uhkasitte kutsua poliisin hotelliin, kun en suostunut ottamaan litkulääkettä korvatulehdukseeni”, Tytär sanoo.

”Totta kyllä, mutta et kai sinä sitä voi muistaa. Olit alle kolmevuotias”. Tytär puolustaa muistikuvaa, jota hän pitää lapsuutensa ensimmäisenä.

”Ensinnäkin, uhkaamisesta ei ole valokuvaa. Toisekseen muistan sen sängyn paikan hotellihuoneessa, jolla istuen tein vastarintaa. Kolmanneksi muistan käyneeni ikkunasta katsomassa, ovatko poliisit jo pihalla. Ikkunassa oli sälekaihtimet.”

Todistusketju on aukoton. Olen pahoillani siitä, että hänen ensimmäisen ulkomaanmatkansa muistoon liittyy korvatulehdus ja uhka espanjalaisista poliiseista.

”Mitähän äiti on oikein ajatellut säästäessään kaikki nämä vaatteet? Sitäkö, että saisin itse joskus myöhemmin tehdä valintani?”

Arvelen juurikin näin käyneen.

Vaatteisiin on tarttunut yllättävän paljon muistia. Varastossa kuuluva ”voi ei” on signaali siitä, että edessä on vapaa pudotus. Uuden vuoden juhlat Kuusilla, tämä valkoinen se varmasti oli. Merimiesmekko, Anja-tädin 60-vuotisjuhlat Sälinkään kartanossa Mäntsälässä.

”Tämä minulla oli, kun kävimme kahdestaan Tukholmassa”, Tytär sanoo. Taas oikein, villakankainen Carl Larssonin tyyliin runsaskirjailtu tummansininen lakki. Äitisi auskultoi, ja me lähdimme hupailemaan. Olit ekaluokkalainen, siitä on 23 vuotta.

”Sain kitaran. Se oli ihanaa.” Niin oli. Laivaan palattaessa asetuit Viking Linen terminaalissa liukuportaiden juureen ja tapailit ääniä niin innokkaasti, että harkitsin hetken kannattaisiko nakata kokeeksi oma lakki lattialle rahakipoksi.

Yhden laatikon pohjalta löytyy ohuesta pikkukukallisesta kankaasta tehty, vaaleansinisillä nauhoilla ristitetty kalotti. Tämä on nuorimmaisen lapsen pohjimmainen muistisedimentti. Hän oppi tämä kalotti päässään konttaamaan Löksyn mökin nurmikolla, Lammasjärven rantamilla Kuhmossa.

Tunnistan pipan, näen maiseman.

Muistan sähköttömän mökin sisustuksen, kylmäkellarina toimineen maakuopan sijainnin, kiukaan paikan rantasaunassa ja sen, miten mökin kulmilta avautuvat avarat peltomaat, heinä on korjuussa, kärryt keikkuu, kesää viedään, lapsi konttaa ja jääkiekosta innostunut veljensä Otto neuvoo isäänsä lyömään löylyjä rystypuolelta.

Mikä voisi olla riemastuttavampaa kuin muistin palaaminen kotiin yllättäen, valaisten, varoittamatta? Ei mikään.

 

Viidennen tunnin alkaessa otteeni alkaa herpaantua. Tartun eväisiin ja kurlaan vissyllä. Varaston sisältö on levinnyt kaaoksena pääkäytävälle ja sivukäytävälle. Minun on todella luotettava siihen, että se vain näyttää kaaokselta ja Tytär tietää, missä järjestyksessä kaikki takaisin häkkiin pakataan.

Tytär, jolla on veto päällä, kysyy, mikä on noiden kolmen viimeisen nurkassa olevan laatikon tilanne. Sanon tietäväni mitä niissä on, joten niitä ei tarvitse puukottaa auki. Se on täyttä fuulaa, minulla ei ole aavistustakaan.

Kysyn, mihin lopulta päätyi se ”emme osaa heti päättää” -kippiauto, ainoa siihen pinoon joutunut. Tytär sanoo, että nyt hän ei kyllä enää muista.

”Isä,” hän sanoo, ”voitko luvata, että päästyäsi valokuviin saakka merkkaat niiden taakse kaikki tarpeelliset tiedot. Niiden kanssa tulen olemaan täysin avuton.”

Ja yksin. Jonain päivänä toinen vanhemmistasi on haudassa ja toinen jossain vanhusten narikassa, istut varastossa 470 ja yrität purkaa tätä ryvästymää.

Se on surullinen mielikuva. Yritän tunkea sen kaatissäkkiin.