Afganistanin sodan pitkä varjo

Kun Neuvostoliitto hyökkäsi Afganistaniin joulukuussa 1979, Suomessa poliittinen johto pelkäsi pahinta. Puna-armeijan liikkeitä seurattiin ja kommunistien johtoa tarkkailtiin. Ulospäin huolta ei kuitenkaan näytetty.

Afganistanin sota
Teksti
Mari Luukkonen

Kansainvälispoliittinen tilanne alkoi kiristyä toden teolla joulukuussa 1979, jolloin Nato oli tekemässä päätöstä risteilyohjusten sijoittamisesta Eurooppaan. Urho Kekkonen näki Euroopan tilanteen vaikeana ja epävarmana. Vaikka presidentti tunnustikin olevansa pohjimmiltaan optimisti, ei tilanne sillä hetkellä sellaiseen juuri antanut aihetta, sillä ”viisaiden päätösten tekemiseen” ei näyttänyt olevan voimia. Erityisesti huolestutti se, että Suomi oli jo mainittu viime aikojen sotilaspoliittisessa lehdistökeskustelussa.

Kun Nato sitten päätti ohjusten sijoittamisesta Eurooppaan 12.12.1979, sai ulkoministeri Paavo Väyrynen muutaman päivän kuluttua vastaanottaa ”arvovaltaisen neuvostoliittolaisen näkemyksen” siitä, mitkä kaksi toimintalinjaa Suomella syntyneessä uudessa tilanteessa olisi valittavana – ei sillä, että Neuvostoliiton tarkoituksena olisi ollut antaa asiassa Suomelle neuvoja, kuten Väyrysen kanssa lounastanut Neuvostoliiton kommunistisen puolueen (NKP) keskuskomitean kansainvälisen tiedotusosaston päällikkö Leonid Zamjatin ministerille korosti.

Ensimmäinen vaihtoehto oli keskittyä presidentti Kekkosen tekemän Pohjois-Euroopan ydinaseetonta vyöhykettä koskevan esityksen edistämiseen, jotta sen toteuttamiselle saataisiin syntymään todelliset edellytykset. Uusia maita pitäisi saada mukaan.

Toinen vaihtoehto olisi Suomen antama tuki pääsihteeri Leonid Brežnevin 6.11.1979 tekemälle vakuutukselle siitä, että Neuvostoliitto oli valmis sopimusteitse sitoutumaan siihen, ettei se tule käyttämään ydinaseita tai niiden uhkaa sellaisia valtioita kohtaan, joilla ei ole ydinaseita alueellaan. Ehkä Suomi voisi saada vastaavan vakuutuksen muilta ydinasevaltioilta?