Suomalaisen Venäjä-arvailun historia
Suomi ei olisi voinut perustaa koko kylmän sodan jälkeistä Venäjä-suhdettaan sille, että naapuri taas jonain päivänä ryhtyy hyökkäyssotiin.
Alkusyksystä 2009 sain työhuoneeseeni vieraaksi erään Suomen diplomatian suurista nimistä. Max Jakobsonilla oli ulkoministeriössä käydessään hetkinen aikaa rupatella kaltaiseni juniorivirkamiehen kanssa. Uskaltauduin kysymään hänen arviotaan Ruotsin päätöksestä lakkauttaa asevelvollisuus. Muistan Jakobsonin korostaneen, ettei ainakaan Suomi voi vastaavanlaista ratkaisua tehdä, sillä Venäjän tulevasta politiikasta ei ollut takeita. Hän oli huolissaan, vaikka elettiin Dmitri Medvedevin kautta, jolloin Venäjä virallisesti vielä puhui demokraattisista uudistuksista.
Venäjän kehityksen arviointi on aina ollut Suomen ulkopolitiikan päälaji, jossa ei juuri olisi ollut varaa sakkokierroksiin. On niitä silti tullut tehtyä.
Pitkälle 1930-luvulle Suomessa kuviteltiin Neuvostoliiton jääneen pysyvästi sisällissodan sekasortoon. Teollistumista ja voiman kasvua aliarvioitiin. Vielä marraskuun lopulla 1939 sen paremmin sotilastiedustelu kuin hallituskaan eivät uskoneet Neuvostoliiton hyökkäävän.
1980-luvulla oletus Neuvostoliiton mahdin pysyvyydestä sai monet selittämään sen julkisivun suuretkin halkeamat parhain päin. Muutosta varottiin, koska siihen ei uskottu.
