Ikävien kysymysten aika

Lännen on päätettävä, onko se Venäjän suuntaan valmis tukemaan arvopuheita teoilla.

Profiilikuva
näkökulma
Teksti
Mikko Hautala

Kuulin Neuvostoliiton virallisesta hajoamisesta 25. joulukuuta 1991 ollessani Pohjan prikaatin yöpäivystäjänä Oulun Hiukkavaarassa. Radiosta kuultu uutinen tuntui epätodelliselta, vaikka Neuvostoliiton kuolinkamppailu olikin kestänyt pitkään. Olin juuri ahminut Timo Vihavaisen erinomaisen Kansakunta rähmällään -teoksen, joten osasin auttavasti hahmottaa tapahtuneen merkitystä. Mutta päällimmäisenä oli ihmetys. Voiko kerran suurelta ja mahtavalta näyttänyt todellisuus noin vain hävitä ja muuttua joksikin muuksi?

 

Nyt, 30 vuotta myöhemmin, tiedämme, ettei muutos ollut kivuton eikä osin edes mahdollinen. Venäjän demokratisoitumisyritykselle kävi kuten aina. Imperiumin menettämisen Venäjä sieti, hammasta purren, kun ei juuri muuta voinut. Se katsoi tulleensa heikkouden hetkellä hyväksikäytetyksi, kun Nato laajeni itään. Moskova koki menettäneensä itseään suojaavan puskurivyöhykkeen, jollaisiin suurvallat ovat mieltyneet. Sittemmin on tullut selväksi, ettei lisämyönnytyksiä enää aiota tehdä ja Naton laajenemismahdollisuus halutaan nyt lukita sopimus-nimisillä siperialaisilla teräsnauloilla.

Länsi puolestaan näki Neuvostoliiton hajoamisen pitkälti edustamiensa arvojen – demokratian, oikeusvaltion ja markkinatalouden – voittona. Kaikkien, myös Venäjän, piti tässä laskelmassa voittaa. Kun arvot ja pitkälti edutkin ovat yhteisiä, ei etupiireille ja vastakkainasettelulle ole enää pohjaa. Lännessä arvopohjainen mittaristo on sittemmin vain vahvistunut. Venäjän mittaristo sen sijaan pysyi geopoliittisena, se ei läntisestä arvopuheesta perusta. Niinpä Ukrainan länsi-integraatio näyttäytyy Moskovassa lännen valtapoliittisena vyörytyksenä, ei suinkaan arvojen leviämisenä.