Näin väri tuli valokuvaan: Suodattimista rasteriin ja negatiivista digiin

Piironginlaatikon lasikuva vei suomalaisen värivalokuvauksen juurille.

Helsinki
Teksti
Aune Waronen

Tämä on ilmaisnäyte SK:n maksullisesta sisällöstä

Toukokuussa 2012 löysin isäni jäämistöstä lasikuvan. Vasta tänä vuonna nostin sen vihdoin ikkunan eteen. Lasinegatiiviksi luulemani kuva olikin väripositiivi.

Lähdin etsimään tietoja kuvasta.

Tutkimusretkellä museoihin ja arkistoihin selvisi, että kuva on harvinainen autochrome noin vuodelta 1910. Se on yksi vanhimmista värillisistä Helsinki-kuvista ja löytyy nyt digitaalisena reprokuvana Museoviraston kuvakokoelmista täältä.

 

Autochrome – ranskalaisten Auguste ja Louis Lumièren vuonna 1903 patentoima ja 1907 markkinoille tullut keksintö – oli ensimmäinen kaupallisesti menestynyt värivalokuvausmenetelmä.

Myös Suomessa päästiin kokeilemaan autochrome-levyjä vuonna 1907.

Valokuvauksen alkuajoista lähtien oli kuitenkin haaveiltu värikuvien ottamisesta ja niiden vedostamisesta paperille.

Hopean valoherkkyys, johon klassinen mustavalkokuvaus perustuu, on myös varhaisten värikuvamenetelmien pohjalla.

Aluksi käytettiin hopeasuolaemulsioita, jotka olivat herkkiä vain ultraviolettivalolle ja siniselle valolle. Vuonna 1884 käyttöön tulleet emulsiot saatiin reagoimaan myös vihreälle ja keltaiselle valolle.

Kaikille näkyvän valon säteille herkät pankromaattiset emulsiot kehitettiin 1900-luvun alkuvuosina.

Jo 1860-luvulla oli esitelty viivarasterimenetelmä, jossa mustavalkoinen kuvalevy päällystettiin läpinäkyvällä, kolmen värisistä hienoista viivoista muodostuneella suotimella. Sen heikkoutena olivat kalleus ja värien luonnottomuus.

Ensimmäisenä onnistuneena värikuvana pidetään englantilaisen fyysikon James Clerk Maxwellin vuonna 1861 ottamaa kuvaa tartaaninauhakkeesta.

Kemistinä tunnettu Sergei Prokudin-Gorski otti ensimmäiset värikuvat Suomesta Saimaan kanavan varrelta vuonna 1903. Kolmella peräkkäisellä valotuksella saatiin kolme erillistä kuvaa punaisen, vihreän ja sinisen suodattimen läpi. Alkuperäinen värimaailma syntyi, kun kuvat esitettiin projisoimalla erilliset kuvat samanaikaisesti kolmella eri projektorilla ja kohdistamalla ne yhdeksi kuvaksi.

Prokudin-Gorski kehitti 1900-luvun alkuvuosina edelleen kolmivärimenetelmää ja onnistui esimerkiksi levyjen herkkyyden parantamisessa.

”Autochromen synnyttämä innostus oli niin suurta, että kansainvälinen kysyntä ylitti alkuaikojen valmistuskapasiteetin”, kirjoittaa FT, tutkija Johanna Frigård artikkelissaan Autochrome-kuumeen epikriisi.

 

Autochromelle tuli pian kilpailijoita. Esimerkiksi 1909 esiteltiin Omnicoloren, Powrien ja Krayn rasterit. Kilpailun toivottiin laskevan autochromen hintaa, mutta seuraajat eivät pystyneet lyömään autochromen ominaisuuksia.

Saksalainen Agfa toi markkinoille toiseen värirasterimenetelmään perustuvan Agfacolor-levyn 1916, mutta sekään ei ratkaissut vedostamisen ja monistamisen ongelmaa. Sota viivästytti menetelmän leviämistä, mutta levyä markkinoitiin aktiivisesti.

Sodan jälkeen innostus autochromeen hiipui sekä Suomessa että maailmalla. Tuotantomäärät kutistuivat neljäsosaan entisestä. Lumière-veljekset vetäytyivät tuotannosta 1920-luvulla.

 

Rasterivärimenetelmät olivat käytössä 1950-luvulle saakka. 1960-luvun polachrome, josta nykypäivän taiteilijat ovat uudestaan innostuneet, perustuu myös rasterivärimenetelmään.

1930-luvulla siirryttiin kromogeenisten värimenetelmien kautta toimiviin filmeihin.

Kromogeenisessä menetelmässä, johon esimerkiksi kaikki värinegatiivifilmit kuuluvat, on päällekkäin kolme ohutta kerrosta. Kerroksissa on eri väreille herkistettyjä hopeasuoloja.

Vuonna 1935 esiteltiin menetelmään perustuva yhdysvaltalaisen Kodakin väridiafilmi, Kodachrome, ja 1936 Agfan vastaava tuote, Agfacolor Neu.

Väridiasta tehtiin ensimmäiset paperikopion kaltaiset vedokset emulsiolla päällystetylle muoville 1941. Värinegatiivifilmi oli käytössä 1940-luvulta lähtien. Värillisten paperivedosten aika oli laajemmin vasta 1950-luvulla.

1960-luvulla värikuvaus levisi koko kansan iloksi, ja 1990-luvulta alkanut digitalisoituminen toi myös värikuvan käsittelyn tavallisten harrastajien ulottuville.

Vuosisadan mittaan kamerat olivat pienentyneet. Myös kuvakoot pienenivät: 9 x 12, 13 x 18 ja 18 x 24 sentin kokoisista lasilevyistä siirryttiin 6 x 9 tai 6 x 6 senttisiin laaka- ja rullafilmeihin ja lopulta 24 x 36 millin kinokokoon.

Enemmän eri värikuvausmenetelmistä ja menetelmien tunnistuksesta Suomen valokuvataiteen museon sivuilla.

 

Suomalaisia autochrome-kuvia löytyy myös verkosta.

Tunnetuimpana suomalaisena autochrome-kuvaajana pidetyn kauppias Wladimir Schohinin (18621934) kuvista on esimerkkejä Amatörfotografklubben i Helsingfors -yhdistyksen sivulla (LINKKI )

Suomen valokuvataiteen museon hallussa olevia kuvia on Flickr-kuvapalvelussa.

Viipurin lähistöllä sijainneen Suur-Merijoen kartanon isäntä, suurliikemies Max Neuschellerin (18621919)  kuvat ovat erikoisia väristereokuvia, joissa kuvataan maatilan töitä, jalostuskarjaa ja ihmisiä. Neuscheller otti myös matkakuvia Suomessa ja ulkomailla.

Valokuvaajana tunnetun Aarne Pietisen veli Reino Pietinen (18911921) kuvasi autochromelle esimerkiksi perheen elämää Antreassa sekä otti kuvia Nizzan-matkallaan 1912.