Näin Simo Salminen muisteli: Rotestilaulu syntyi vartissa – ”naurettiin kippurassa”

SK:n arkistoista: Viihdetaiteilija joutui maksamaan laman seurauksia ja devalvaatiotappioita.

Spede Pasanen
Teksti
Risto Lindstedt
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Lukuisten television viihdeohjelmien ja elokuvien näyttelijä Simo Salminen kuoli 2. syyskuuta 2015. Hän oli syntynyt marraskuussa 1932. Salminen muistetaan erityisesti Spede Pasasen luottonäyttelijänä, mutta hän esitti myös pääosaa Lumilinna-tv-elokuvassa, joka voitti Montreux’n Kultaisen ruusun vuonna 1965.

Toimittaja Risto Lindstedt tapasi Simo Salmisen loppuvuonna 2003, kun Salminen oli asunut jonkin aikaa Espoossa. Salminen muisteli viihdevuosiaan, laulujaan, yhteistyötään Speden kanssa ja sitä, mitä tapahtui, kun häneltä ja monelta muulta suli pankkitili 1990-luvun lamassa.

 

Kun Simo Salminen, 71, muutti kesällä 2003 Espoon Leppävaaraan, hän huomasi, että taloyhtiössä asuu paljon nuoria perheitä. Kolmisen kuukautta myöhemmin nosteltiin pystyyn lapsille tarkoitetun pihatalon seiniä.

Salminen oli aikoinaan pystyttänyt samantyyppisen suvimajan hylätystä lavastemateriaalista appensa kotitilalle Lohjalle. Nyt ainekset saatiin viereisen kerrostalon ikkunaremontin hylkytavarasta ja rakennusapua naapurista.

Eläkeläinen Viljo Loppukaarre sanoi tulevansa kimppaan saman tien kun Salminen asiaa tiedusti.

“Kondiittorin ammatti on kova koulu, siinä oppii tekemään käsillään, ja sitä oppia pitää osata vain soveltaa niissä töissä, jotka eteen tulevat.”

Viiden minuutin etuajassa saapuminen saa Salmisen sanomaan, että hänellä jäi vähän homma kesken. Sillä hän tarkoittaa kahvituspöydän raivaamista.

Kovasti on mies hiutunut, ja “sehän minua huolettikin, kun tässä iässä painaa saman verran kun varusmiesvuosinaan”.

“Mielialasta johtuvaa syömättömyyttähän se laihtuminen oli, ja sitten vielä helikobakteeri päälle. Se saatiin häädettyä kovalla kuurilla. Ei tässä muuten mitään hätää ole, vasemmassa korvassa on tosin kuulo heikentynyt.”

Reppuelämää viettänyt Salminen muutti Leppävaaraan elokuussa asuttuaan sitä ennen jonkin aikaa tyttärensä luona. “Elämä oli vähän hypyssä.”

Asunto on vuokrayksiö, ja yksin hän sinne muutti. Salminen saa Kelalta eläkeläisten asumistukea, huonekalut ovat joko kaatopaikalta löydettyjä tai kierrätyskamasta nikkaroituja. Talon roskiksesta löytynyt myöhäisrokokoon tyylinen tuoli on vielä istuinpäällystä vaille.

“Et kyllä usko, kuinka paljon voi tehdä melkein ilman rahaa. Mitä töiden tekemiseen tulee, niin nyt en uskalla tehdä mitään, kun en tiedä, paljonko ulosotto vie.”

Aluksi meni suurin piirtein se, mitä Rotestilaulun jälkeen oli kertynyt.

 

 

“Meillä oli Speden kanssa ideointipalaveri ja katseltiin televisiosta protestilauluohjelmaa, ei kestetty loppuun saakka. Minä sanoin, etten jaksa kuunnella tätä ikuista marmatusta, tehdään oma. Spede pisti paperin koneeseen ja kysyi, miten se alkaa. Se se vaan on sillä lailla, että tässä maassa on paljon mälsää, minä sanoin. Spede kirjoitti ja lisäili aina omiaan. Kun minä sanoin, että nälkä täällä on aina vieraanamme, niin Spede kirjoitti jatkoksi, että onneksi ei ole jano päässyt yllättämään. Minä en tiennyt niistä lisäyksistä mitään”, Salminen kertoo.

Laulu oli valmis 15 minuutissa.

“Sitä ei korjattu yhtään. Mentiin yläkertaan esittelemään teksti vaimoille. Me naurettiin Speden kanssa kippurassa, ja naiset eivät tajunneet yhtään mitään.”

“Laulu esitettiin televisiossa Speden saluuna -ohjelmassa kolme viikkoa myöhemmin. Olin sen säveltänyt, eikä siinä ollut yhtään sointua nuotilleen. Jaakko Salo teki siihen sitten a- ja hmolli-kompin.”

Kun ääni oli avattu, syntyi muitakin hupilauluja, muun muassa Raikulipoika, Pornolaulu, Minä olen Paakari, Tenkka-Tenkka-Poo, Keltainen jäänsärkijä, “kymmenkunta laulua niitä kaiken kaikkiaan oli”.

Yhteensä Salminen levytti 28 kappaletta. Hän vuonna 2002 Venla-palkinnon, erikoissellaisen.

Rotestilaulusta elämä repesi. Kysyntää oli toki ollut aikaisemminkin, ja Columbia-leipomossa tuotekehittelijänä työskentelevällä Salmisella alkoi olla hankalaa ehtiä maan ääristä aamuksi töihin.

“Olin suunnitellut sanovani itseni irti silloin 1964, työnantaja oli vain vähän nopeampi.”

Salminen oli freelancer-suhteessa Speden tuotantoihin. Kun kuukausittain ei välttämättä kertynyt kuuttatoista työpäivää, ei kertynyt eläkettäkään – eikä sitä kertynyt kymmeneen vuoteen. “En osannut olla huolissani, keikkaa riitti.”

 

Monien täytyy merkitä “rooliensa” eteen määritelmä ex. Salminen on ex-pellehyppääjä, ex-viihdetaiteilija, ex-puoliso, ammatillisesti ex-kondiittorimestari – tai ei nyt sentään, siitä osaamisesta ei exästy.

Lasitaiteilijakin hän on, mutta siihen olemiseen on tullut pitkitetty paussi.

Salminen oli 1980-luvun alussa keikalla lasten peuhupäivillä Humppilassa ja kiinnostui lasinteosta.

“Lasimassahan on kuin karamellimassaa, tosin niillä on tuhannen asteen lämpöero.”

Salminen sai hengen päälle, hän halusi tehdä töitä lasin kanssa. Kun kondiittorimestari oli luonut kukkia karamellimassasta, hän halusi tehdä niitä myös lasista.

“Kukista en pääse eroon koskaan. Uusia ideoita syntyi, vaikka edellisetkään työt eivät olleet valmiita.”

Salminen keikkaili, teki kesäteatteria, mutta estraditaiteilu muuttui vähin erin taipuen lasitaiteiluksi.

Kun Salmisen kiinnostus tiedettiin ja nimellä oli yleisövetoisuutta, hänestä tuli 1980-luvun puolivälissä suunnittelija lasitehtaalle, taidelasiseppien Laukaan Hoviin Lievestuoreelle.

Sitten suli pankkitili.

 

Salminen perusti Simon designfirman, ja sen toiminnan vauhdittamiseksi tehtiin Suomen Pankille valuuttalainanhakemus. Laina myönnettiin, neljässä valuuttakorissa oli yhteensä 500 000 markan edestä D-markkoja, frangeja, puntia ja dollareita.

“Anomukseen piti olla pätevät perusteet. Myöhemmin kävi ilmi, että yrityskumppani oli sormeillut hakemusta.Kun minä olin ilmoittanut yritykseni työllistävän tasan yhden henkilön, oli papereihin merkitty 19. Jokaisen pitäisi ymmärtää, ettei pieneen suunnittelufirmaan mahdu niin monta suunnittelijaa. Sitten tämä samainen herra alkoi muutoinkin vältellä.”

“Pistin 350 000 markkaa korkeakorkoiselle tilille, lopun olin käyttänyt. Kun markka 1994 devalvoitiin, minulle tuli yhtenä yönä 70 000 markkaa lisää velkaa. Tilillä olevasta lainasta luovuin tietysti heti ja jäljellä olevaa yritin hoitaa.”

Sitten markka laskettiin kellumaan, ja valuuttakorit vettyivät raskaiksi kannatella.

“Syksyllä 1997 oli pakko nostaa kädet pystyyn, en pystynyt maksamaan edes korkoja, joita niitäkin kertyi kolmen kuukauden aikana 10 000 markkaa.”

“Valtiovalta pelasti pankit, joilla ei ole omaatuntoa, mutta pienet velalliset joutuivat sosiaaliavun asiakkaiksi. Olen itse ollut maksamassa laman seurauksia ja devalvaatiotappioita. Olen päätynyt siihen johtopäätökseen, etten minä ole velvollinen maksamaan valtion tekemää velkaa.”

“Sain vähän veronpalautuksia ja kuulin, ettei kaikki mene ulosottoon. Helpotti.”

“Velka meni perintään vasta seuraavana syksynä.Aikansa kai niilläkin otti, koska tämä ei ollut ensimmäinen eikä viimeinen valuuttaluotto, jota joutuivat selvittämään. Näitä velallisia katosi näyttämöltä kymmeniätuhansia, osa hautausmaille.”

“Oli masentavaa monta vuotta. Vaikka velkavankeuteen jäämisen syy ei olisikaan henkilökohtainen, niin häpeä kuitenkin on.”

 

Muutettuaan Leppävaaraan Salminen kaiveli pahvilaatikoistaan esiin sen “mitä oli matkassa pysynyt”. Mukana oli pysynyt Olavi Levulalta lahjaksi saatu cd-levy.

Sen ensimmäinen kappale on Kulkuri ja joutsen, kesto kolme minuuttia ja 35 sekuntia. Ne riittivät muuttamaan miehen mielen.

“Mietin kaksi viikkoa, minkä takia se niin kolahti. Soitin levyn kaksi kertaa päivässä, siitä tuli aamu- ja iltahartaus. Oon kulkuriksi syntynyt mä vainen ja paljain jaloin kierrän maailmaa, siinähän se oli. Niinhän se on, pääsin irti murhemielestä, sain otteen elämästä. Enää tarvitsee kuunnella levyä vain kerran päivässä. Nyt tuntuu, ettei mikään nujerra.”

Huoneentaulussa lukee: Jumala on rakkaus.

“Lapsena mietin, mitä se oikein tarkoittaa enkä oikein päässyt selville. Kuuntele tuota levyä. Lauluthan ovat täynnä erilaista rakkautta. On kotiseuturakkautta, veijarirakkautta, vilpillistä rakkautta, muistamisen rakkautta. Rakkaus on jumala, niin päin sen täytyy mennä.”

Vuokranmaksun jälkeen Salmiselle jää kuukausittain elämiseen noin 220 euroa.

“Sain vähän veronpalautuksia ja kuulin, ettei kaikki mene ulosottoon. Helpotti. Paperit velkasaneeraukseen pääsemisestä on tehty, mutta siitä ei ole puoleen vuoteen kuulunut mitään.”

“Auto olisi mukava, mutta sitä ei uskalla edes ajatella. Olen vain pari kertaa päässyt käymään Lievestuoreella, junalla menin. Mutta onhan minulla menopeli. Arvaa. Et vai, se on potkulauta 20 tuuman renkailla. Sen verran on alamäkeä, että pihasta kun lähtee, niin se itsellään vie ostarin baariin. Kuvittele, kahvi maksaa 20 senttiä, ja pulla on aina tuoretta.”

 

Isoimman ikkunan alla, päivänvalolle asetettuna on työtaso. Tekeillä on tiffany-tyyppinen lampunvarjostin.

“Jotain täytyy tehdä, lasihommat kyllä jatkuvat. Lievestuoreen suunnallakin valostuu, toiminta on lähtenyt siellä paremmin liikkeelle. Minulla on taiteilijan verokortti. Kulut voisin vähentää, siis sen verran, mitä verottaja hyväksyy.”

Kun tulevaisuutta on kurkittu niin pitkälle kuin näkyvyyttä riittää, voi taas katsella taaksepäin niin pitkälle kuin muistia riittää. Seinällä on vuonna 1953 saatu kondiittorin kisällikirja, mestarikirja on vuodelta 1959.

Alussa oli toisenlaisia ammattiajatuksia.

“Havittelin heikkovirtateknikoksi. Olin vuoden radioliikkeessä harjoittelemassa. Minua rupesi kuitenkin viiksettämään jatkuva kahvilähettinä oleminen, jäin pois.”

Kotinurkilla Helsingin Vallilassa Vikströmin leipomo haki oppilasta.

“Radioliikkeessä olin saanut 32 penniä tunnilta, leipomossa luvattiin 42 penniä. Minä ajattelin, että tämähän hyvä paikka on, lisää liksaa ja sai vielä olla makean äärellä.”

“Sokeri ja kananmunat oli jo vapautettu säännöstelystä, vehnäjauhot olivat vielä kortilla. Meidän suuri hitti oli perunajauhoista tehty unelmatorttu. Neljään henkeen tehtiin sarjatyönä yhtenä päivänä 21 000 leivosta. Niin se vaan oli.”

“Muuta hilloa ei ollut kuin puolukkahillo, eikä sitäkään ollut riittävästi. Hilloa jatkettiin lisäämällä satsiin puolet teollisuushyytelöä. Se oli samaa tavaraa kuin tapettiliisteri.”

“Tuliko vesi kielelle? No minä rupean hommiin. Massa on valmiina ja taito tallella, se ei unohdu ikinä. Mokkamuffinseja, eihän sinulla kiire ole? Se on viisitoista minuuttia.”

Voipaperin kietaiseminen pursottimeksi on kuin silmänkääntötemppu, vuokien täyttö räpsähdys.

Massan loput Salminen kaapii kulhosta pankkikortilla. Lienee käynyt tarpeettomaksi.

 

Simo Salminen vuonna 1966 Suomen Kuvalehdessä.
Simo Salminen vuonna 1966 Suomen Kuvalehdessä.

Suomen Kuvalehti teki vuonna 1966 kiertohaastattelun otsikolla Sellaisena kuin minä itseni halusin (SK 44/1966). Siinä haastateltavat saivat itse suunnitella roolin ja siihen liittyvän valokuvan.

Simo Salminen asetteli kasvoilleen suuret viikset ja halusi taustalle syksyn keltaisia lehtiä.

“Niin kuin symboloimaan onnellista elämän ehtoota. Mä tykkään vanhoista viisaista miehistä. Sellaisista hyväntuulisista. Minä tahtoisin olla sitten muutaman vuoden kuluttua tällainen… Sellainen viisaista neuvoja antava isoisä, joka on täynnä humorista elämänviisautta”, 34-vuotias Salminen sanoi.

 

Juttu on ensi kerran julkaistu Suomen Kuvalehdessä 1/2004.