Muhammadin viimeinen pakomatka - Suomeen

Poliittinen vaino ajoi sudanilaisen Muhammadin pakenemaan neljään valtioon. Laiton siirtolaisuus vei hänet yhtä monta kertaa vankilaan. Toukokuussa hänen perheensä sai uudelleensijoituspaikan Suomesta.

Libanon
Teksti
Anna Kokko
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Viime toukokuussa sudanilainen Muhammad, 41, aloitti nälkälakon.

Tapaan hänet Beirutin laitamilla Libanonissa samassa toimistossa, jossa paikallinen ihmisoikeusjärjestö avusti häntä protestissa. Toimiston ikkunat ovat auki, ja leppeä tuulenvire tuo helpotusta kesän kuumuuteen. Kaukana alhaalla kuuluu autojen tööttäily.

Paikkaa voisi luulla rauhan tyyssijaksi, mutta Muhammadille viimeiset kaksikymmentä vuotta Libanonissa ovat olleet lähes pelkkää piinaa.

“Kaikki alkoi Sudanissa vuonna 1995 keskellä maan toista sisällissotaa”, Muhammad kertoo. Tuolloin presidentti Omar al-Bashir johti valtiota rautaisella otteella kukistaen kaikki toisinajattelijat. Muhammad, nuori opiskelija, kirjoitti hallituksenvastaisia tekstejä yliopiston lehteen.

Eräänä päivänä hänet kutsuttiin yliopiston johtajan toimistoon.

“Jos jatkat kirjoitteluasi, soitamme poliisit kotiisi”, uhkasi johtaja. Poliisit tulivatkin – kolmesti. Kun Muhammad kuuli joutuvansa todennäköisesti vankilaan, hän tiesi, että olisi liian vaarallista jäädä.

Salakuljetus ei vienytkään perille

Muhammad ei ollut ainoa, joka noina vuosina joutui Sudanin poliittisen tilanteen uhriksi. Toinen sisällissota (1983-2004) ja sitä seuranneet nälänhädät loivat Kansainvälisen siirtolaisuusjärjestö IOM:in mukaan neljä miljoonaa siirtolaista.

Siinä missä suurin osa siirtolaisista jäi maansisäisiksi, Muhammad jätti kotimaansa lopullisesti. Sudanista hän pakeni ensin Tšadiin, sieltä Libyaan ja lopulta Turkkiin. Istanbulissa hän sai keikkatöistä tarpeeksi rahaa salakuljetukseen Italiaan.

Kolme muuta sudanilaista lastattiin samaan laivaan.

“Kun saavuimme tulosatamaan, uskoimme onnistuneemme. Sitten huomasimme arabiankieliset kyltit Tripoliin ja Beirutiin.”

Oli vuosi 1996. Kolmen maan ja kahden eri mantereen kautta Muhammad oli päätynyt Libanoniin, jossa tulisi viettämään suurimman osan aikuiselämästään.

Kuukausia ilman auringonvaloa

Beirutista Muhammad löysi aluksi suojapaikan paikallisesta sudanilaiskeskuksesta. Elämä oli kuitenkin rankkaa: päivät kuluivat töissä ravintolassa, jossa hän kuurasi lattioita aamusta iltaan olemattomalla palkalla.

Eräänä iltana, kun Muhammad palasi töistä kotiin, hänet pysäytettiin yhdellä Beirutin monista tarkastuspisteistä. Koska miehellä ei ollut sudanilaista passia mukanaan, hänet lähetettiin Keskusturvallisuuspalveluun kuulusteltavaksi.

“Kerroin viranomaisille olevani somalialainen. Toisin kuin sudanilaisia, somaleja on vaikeampi karkottaa Libanonista, koska täällä ei ole Somalian suurlähetystöä”, Muhammad sanoo.

Valheesta huolimatta hän joutui istumaan kaltereiden takana kokonaisen kuukauden.

Vapaus ei kuitenkaan kestänyt kauan, sillä jo vuoden kuluttua Muhammad pidätettiin toistamiseen laittoman maassa oleskelun takia.

Kuukauden vankilareissun jälkeen hänet siirrettiin vastavalmistuneeseen ulkomaalaisten pidätyskeskukseen. Tai “sillan alle”, kuten paikkaan tuomitut keskuksen tuntevat.

Pidätyskeskus sijaitsee Beirutissa kävelymatkan päässä Libanonin kansallismuseosta. Kyseisessä risteyksessä on silta, ja sillan alla parkkihalli. Parkkihallista on tehty itse keskus.

“En nähnyt auringonvaloa kolmeen kuukauteen”, muistelee Muhammad. “Vettä ei riittänyt ja ruoka oli huonolaatuista. Kaikkiin vaivoihin tarjottiin vain särkylääkettä. Joskus vartijat löivät meitä.”

Alkeellisissa oloissa moni menetti mielenterveytensä.

“Sellissäni oli irakilainen poika, joka alkoi syödä omaa kättään.”

Vaimo löytyi vankilasta

Toisen kerran Muhammad päätyi “sillan alle” vuonna 2006. Kuukauden tuomio venyi kokonaiseksi vuodeksi. Tilanne on sama monilla muilla laittomilla maahanmuuttajilla: arvaamattomat pidätykset muuttuvat satunnaisiin tuomioihin.

Tällä kertaa Muhammad tapasi vankilassa kuitenkin naisen, josta muutaman vuoden jälkeen tulisi hänen vaimonsa.

“Vartijat kuuluttivat aina kaiuttimista, kun he halusivat jonkun tulevan toimistoonsa. Eräänä päivänä he kuuluttivat Muhammadia Somaliasta. Kun palasin kuulustelun jälkeen omaan sellini, joku kuiskutti nimeäni naisten puolelta.”

Kuiskaaja oli Gigi, joka oli paennut Somaliasta tätinsä kanssa Libanoniin vasta pienenä lapsena. Hän halusi tietää, kuka toinen somalivanki oli.

“Siitä lähtien puhuimme keskenämme aina silloin, kun voimme: käytännössä siis silloin, kun sain käskyn vankilan toimistoon. Vartijasta riippui, kuinka pitkään sain viipyä käytävällä juttelemassa.”

Jonkun ajan päästä Gigi vapautettiin. Kun Muhammad viimein pääsi itse vankilasta, hän ei heti ehtinyt ottaa yhteyttä uuteen ystäväänsä.

“Vankilasta vapauduttua jää aina tyhjän päälle. Asuntoni oli vuokrattu jollekin muulle, ja myös työpaikka täytyi etsiä uudelleen.”

Parin kuukauden kuluttua Muhammad päätti etsiä alueen, jossa nainen oli kertonut asuvansa. “Kysy vain naapureilta, he kyllä tuntevat minut”, Gigi oli vakuuttanut.

Oli vuosi 2008, kun parille syntyi tyttölapsi, joka sai nimekseen Lamiss.

Yhden prosentin mahdollisuus

Tuolla kerralla vankilassa istuessaan Muhammad tapasi myös YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:n (United Nations High Commission for Refugees) edustajia.

Järjestön työntekijät kertoivat, että Muhammad voisi saada pakolaisen aseman. Kun UNHCR lopulta vakuuttui siitä, että hän olikin sudanilainen, Muhammadille alettiin järjestää uudelleensijoitusta Libanonin ulkopuolelle.

Kyseessä on todella harvinainen operaatio, sillä vain yksi prosentti YK:lle rekisteröityneistä pakolaisista pääsee sijoitetuksi kolmanteen maahan.

“Moni ystäväni sai silti sijoituspaikan ja lähti Libanonista. Oman perheeni hakemus taas hylättiin sekä Yhdysvalloissa että Kanadassa”, Muhammad kertoo.

Vuosien kuluessa Muhammad alkoi ihmetellä, miksei hänen hakemuksena edistynyt nopeammin. Turhautuneena hän ryhtyi muiden maahanmuuttajaystäviensä kanssa nälkälakkoon pakolaisjärjestön toimiston edessä.

Kun protestia oli kestänyt kaksi viikkoa, UNHCR soitti poliisit lopettamaan mielenilmauksen – siitä huolimatta, että pakolaiset joutuisivat todennäköisesti vankilaan.

Koska Libanon ei ole allekirjoittanut Geneven pakolaissopimusta, paikallisten lakien mukaan myös pakolaisstatuksen saaneet oleskelevat maassa laittomasti.

“Tyttäreni näki minut käsiraudoissa”

Muhammad päätyi ensin vankilaan, sitten ulkomaalaisten pidätyskeskukseen sillan alle. Tällä kertaa epäoikeudenmukaisuus oli niin sietämätöntä, että hän oli vähällä tulla hulluksi.

“Huusin solvauksia vartijoille joka kerta, kun näin heidät. Aloitin uusia nälkälakkoja, mistä aiheutui heille lisää ongelmia. Välillä he lukitsivat minut käsiraudoista kiinni kaltereihin, välillä he huumasivat minut, jotta olisin ollut hiljaa.”

UNHCR:n työntekijät alkoivat uskoa, että Muhammadille oli mahdotonta löytää sijoituspaikkaa. Libanonin viranomaiset taas halusivat karkottaa hänet Sudaniin, vaikka juuri palautuskielto on yksi pakolaisen perusoikeuksista.

“Joskus mietin, olisiko ollut parempi lähteä Sudaniin. Olisiko ollut parempi kuolla omassa maassa kuin elää jatkuvassa pidätyksen pelossa Libanonissa?” Muhammad kysyy. “Mutta Lamissin ja Gigin takia en voinut.”

Vaimo ja tytär tulivat katsomaan Muhammadia vankilaan vierailupäivänä aina, kun pystyivät.

“Kaikki ne kerrat, kun Lamiss näki minut käsiraudoissa… Aivan kuin olisin ollut rikollinen, vaikken koskaan ollut tehnyt mitään.”

Pelko ei jätä koskaan

Kun puolen vuoden kuluttua Muhammad vihdoin vapautui, hänen oli vaikea palata normaaliin arkeen. Vartijoiden antama huume aiheutti riippuvuuden, josta hän pääsi irti vasta lääkärin avulla.

“Saan muistikatkoksia edelleen. Joskus unohdan ihmisten nimiä, ja joskus kadulla en enää muista, minne olen menossa.”

Pahinta on ainainen pelko.

“Meidät voidaan pidättää missä vain: kun menemme yhdessä kauppaan tai kun tulen vaikkapa töistä. Kuka pitää huolta Lamissista, jos minä tai vaimoni päädymme vankilaan?” Muhammad kysyy ja pudistaa päätään. “Useimmiten kiellän tytärtäni menemästä ulos. Silloin harvoin, kun vien hänet jonnekin, vapisen pelosta.”

Toive antaa tyttärelle parempi tulevaisuus oli tärkein syy sille, miksi Muhammad ja Gigi päätyivät nälkälakkoon viime toukokuussa. Tällä kertaa he saivat suojan Lebanese Center for Human Rights -järjestön tiloista. Sama organisaatio sai neuvoteltua Muhammadin vapaaksi hänen viimeisimmältä vankilareissultaan.

Päivää ennen lakon alkua Norja hylkäsi perheen hakemuksen. Viidentenä päivänä YK:n työntekijät soittivat Muhammadille ja pyysivät häntä lopettamaan lakkoilun.

“Iltapäivällä he soittivat uudestaan kertoakseen, että Suomi oli hyväksynyt meidät. Kesti kauan, ennen kuin uskoimme uutisen todeksi.”

Suomessa sudanilaisia 930

Tilastollisesti Suomeen pääseekin vain harva: vuodesta 2001 lähtien meille on otettu 750 kiintiöpakolaista vuosittain. Esimerkiksi Ruotsi vastaanotti vuonna 2012 pakolaisia yli tuplasti saman verran, yhteensä 1900.

Tämän vuoden uusi ryhmä ovat Egyptiin paenneet sudanilaiset, joita Suomeen aiotaan hyväksyä 150. Valmiiden maakiintiöiden lisäksi maahan pääsee sata hätätapausta, joihin Muhammadin perhekin kuuluu.

Viime vuoden lopulla sudanilaisia asui Suomessa vakinaisesti vain 930. Silti Muhammad tuntee osan heistä.

“Sudanilaiset ystäväni ovat tyytyväisiä Helsingissä. Heidän mukaansa kieli on todella vaikea, mutta uskon, että senkin oppii, jos yrittää.”

Nyt perhe odottaa malttamattomana tietoa siitä, minne heidät sijoitetaan Suomessa. Monia ennakkokäsityksiä maasta Muhammadilla ei tosin ole. Tärkeintä on vihdoin saavuttaa mielenrauha ja unohtaa elämä Libanonissa.

“Pääasia on, etten enää koskaan joudu eroon tyttärestäni ja vaimostani.”

Haastattelu on tehty kesällä 2013. Suomen hallitus päätti syyskuun lopussa nostaa vuoden 2014 pakolaiskiintiötä 300 henkilöllä.