Miten poliisi tunnistaa journalistin mielenosoituksen hälinässä ja melussa? – ”Tämä olisi iso apu”
Ulkomaantoimittaja, poliisikoulun rehtori ja viestinnän professori pohtivat EIT-päätöksen seurauksia.
Poliisi pidätti Suomen Kuvalehden valokuvaajan Markus Pentikäisen Smash Asem -mielenosoituksessa 2006 ja piti tätä 18 tuntia poliisvankilassa.
Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen EIT:n suuri jaosto päätti tällä viikolla, että pidätys ei loukannut Pentikäisen sananvapautta.
Päätös perustui siihen, että jaoston mukaan poliisi ei voinut selvästi tunnistaa Pentikäistä valokuvaajaksi. Jaosto tutki asiaa tarkasti. Järjestelmäkamerat, työtehtävästä kertominen ja lehdistökortin näyttäminen eivät riittäneet.
Päätös on herättänyt kysymyksiä siitä, voiko poliisi siihen nojaten pidättää journalisteja entistä herkemmin vastaavissa tilanteissa, joissa nämä tarkkailevat myös poliisin voimankäyttöä. EIT:n päätökset koskevat koko Eurooppaa.
Ulkomaantoimittaja Rauli Virtanen, poliisiammattikorkeakoulun rehtori Kimmo Himberg ja viestinnän professori Esa Väliverronen pohtivat päätöstä ja sen vaikutuksia.
Ulkomaantoimittaja Rauli Virtasen mielestä jo Markus Pentikäisen kaulalla roikkuneista kahdesta ammattikamerasta Smash Asem -mielenosoituksessa saattoi päätellä, että tämä on journalisti.
Virtanen itsekin on usein luottanut siihen, että kamera tai tv-kamera erottaa journalistin väkijoukosta.
Virtanen on raportoinut maailman sodista, kriiseistä ja mellakoista yli neljänkymmenen vuoden ajan. Lähes kaiken työnsä hän on tehnyt Euroopan ulkopuolella.
Välillä maailmalla tulee toki mielenosoitus- ja mellakkatilanteita, joissa journalisti tarvitsee liivit ja toisinaan kypäräkin.
”Joskus lentää kumiluoteja, kiviä ja kyynelkaasua.”
EIT:n päätös koskee koko Eurooppaa. Alue on pitkään ollut journalistien työnteon kannalta rauhallinen moniin muihin maailman kolkkiin verrattuna. Mellakoita on ollut vähän. Muuttovirtojen takia esimerkiksi Balkanilla on viime aikoina ollut tilanteita, joissa poliisi on hallinnut joukkoja.
Virtanen on pidätetty kerran. Se tapahtui Rhodesiassa, nykyisessä Zimbabwessa 1970-luvun puolivälissä, kun hän Suomen Kuvalehden toimittajana kulki rajaseudulla etsimässä sissejä.
”Sain kuulusteluissa todistettua, että olen lehtimies eikä minulla ole yhteyksiä sissiliikkeeseen”, Virtanen kertoo.
Koska Virtanen on yleensä tehnyt työtään Euroopan ulkopuolella, hän on erottunut paikallisista jo ulkonäkönsä puolesta. Tämä on suojannut häntä.
”Vanhempi valkoinen herrasmies saa olla viranomaisten puolesta rauhassa. He ovat enemmän huolissaan paikallisesta mediasta.”
Esimerkiksi poliisit eivät yleensä hankalissakaan maissa kohtele väkivaltaisesti toimittajaa, joka näyttää BBC:n tai CNN:n edustajalta, sillä siitä voisi tulla heille itselleen ongelmia.
Mielenosoituksissa poliisi komentaa toisinaan toimittajia sivummalle. Silloin kirjoittavan toimittajan on kenties helppo totella, mutta kuvaajalle tilanne on toinen. Kuvan todistusvoima on suuri, jos esimerkiksi poliisi käyttää väkivaltaa kansalaisia kohtaan.
”Näissä tapauksissa kuvat kertovat vielä enemmän kuin se, että toimittaja kuulemansa perusteella kirjoittaa tapahtumista.”
Tällaisissa tilanteissa kuvaaja joutuu punnitsemaan, mitä tekee. Jos tapahtuma on merkittävä, journalistin työhön kuuluu raportoida siitä.
”Jos Smash Asemissa oli alue, jonne media oli osoitettu, se vaikuttaa kuolleena syntyneeltä idealta. Kaoottisessa tilanteessa tuollaiselta alueelta ei pysty raportoimaan kaikkea.”
Välillä epäillään, että toimittajat menisivät vaaratilanteisiin enemmänkin omasta seikkailun- tai sankaruudenkaipuustaan kuin demokratiaan kuuluvan vapaan tiedonvälityksen takia.
”Sellainen jankkaaminen suututtaa, mutta sen voi laittaa toisesta korvasta ulos”, Virtanen toteaa.
Vain hyvin pieni osa maailmalla toimivista kuvaajista on Virtasen sanoin ”friikkejä, jotka ovat addiktoituneet vaaran ja seikkailun tunnelmaan”. He kiertävät konfliktista toiseen.
Ammattilaiset huolehtivat Virtasen mukaan myös omasta turvallisuudestaan, mutta samalla he toki pyrkivät mellakoissakin saamaan mahdollisimman hyviä kuvia ja myös kilpailevat keskenään siitä, kuka onnistuu parhaiten.
”Ei kukaan mene sinne ottamaan pliisua kuvaa, joka ei kosketa ketään.”
Poliisiammattikorkeakoulun rehtorin Kimmo Himbergin mielestä EIT:n suuren jaoston päätöksessä on kyse ainoastaan siitä, oliko poliisilla realistisia mahdollisuuksia tunnistaa Pentikäistä journalistiksi, sillä EIT:n mielestä Pentikäisen työskentelyä ei estetty.
”Se oli väkivaltainen ja erittäin meluisa mielenosoitus.”
Himbergin mukaan poliisilla ei ollut tuolloin eikä ole edelleenkään mitään intressiä ryhtyä kiinniottamaan toimittajia. Suomalaisen poliisin toiminnan perusta on kansalaisten perusoikeuksien kuten sananvapauden turvaaminen. Väkivaltaisessa mielenosoituksessa intressit muuttuvat: poliisin on turvattava ulkopuolisten terveys ja omaisuus ja otettava rikoksentekijät kiinni.
Himbergin mielestä tärkeää on se, että EIT:n suuri jaosto korostaa päätöksessään median oikeutta ja velvollisuutta toimia viranomaisten vahtina ja edellyttää, että medialla on mellakkatilanteessakin mahdollisuus ja oikeus seurata tiiviisti viranomaisten käyttäytymistä.
”Se on Suomessa selvää myös poliisille, siitä ei ole kahta kysymystä.”
Päätöksen mukaan tämä oikeus toteutui Smash Asemissa.
Millainen tunnistautuminen sitten olisi riittävää, jotta poliisi tietäisi varmasti, kuka on journalisti?
”Jos press-kortti vaikkapa roikkuisi kaulassa näkyvästi, niin se olis iso apu”, Himberg sanoo.
Pressiliiveistäkin on puhuttu, mutta Himbergin mielestä niin pitkälle ei tarvitse menneä. Liivit evät journalistien näkökulma ole kovin toimiva ajatus, sillä mellakoijat voivat suhtautua vihamielisesti myös mediaan.
Nykyisin mielenosoituksista eivät välitä tietoa ainoastaan perinteisen median edustajat, vaan paikalla voi olla myös bloggaajia, vloggaajia ja twiittaajia.
Suomessa jokaisella on julkisella paikalla oikeus kuvata lähes mitä vain.
Himbergin mielestä tilanne ei ole olennaisesti muuttunut vuodesta 2006: jo tuolloin kuka tahansa olisi voinut olla paikalla kuvaamassa mielenosoitusta. Niin voi tehdä kuka vain, mutta väkivaltainen mellakointi on kiellettyä.
”Tapahtumien hälinässä ja melskeessä on toki sama riski, mikä valokuvaaja Pentikäiseen kohdistui, että voi tulla sekoitetuksi mielenosoittajiin.”
Toisaalta poliisilla on myös lain mukainen oikeus käskeä ihmisiä poistumaan paikalta esimerkiksi muiden ihmisten tai näiden oman turvallisuuden takia.
Pentikäinen ei noudattanut käskyä, koska hän piti tärkeämpänä seurata poliisin toimintaa tilanteessa, joka oli Suomen oloissa poikkeuksellinen.
Viestinnän professori Esa Väliverronen Helsingin yliopistosta pitää Pentikäis-päätöstä ikävänä journalismin vapauden näkökulmasta, etenkin jos sen perusteella on tulevaisuudessa entistä helpompi rajoittaa journalistien työskentelyä.
Väliverrosen mukaan näyttää siltä, että itse tilanteessa poliisi ei ollut edes kovin kiinnostunut siitä, onko Pentikäinen journalisti vai ei.
”Tulkittiin vain, että hän on mielenosoittajien mukana.”
Väliverrosen mielestä perinteisellä medialla on edelleen tärkeä rooli erilaisissa poikkeustilanteissa. Toimittajilla ja valokuvaajilla on kokemusta ja ammattitaitoa, joka auttaa raportoinnissa.
”Väkivalta voi paljastua satunnaisen ohikulkijan ottamasta kuvasta, kuten kävi G20-mielenosoituksessa Lontoossa 2009.”
Kansalaisen kuvaama, The Guardianin julkaisema video näytti, kuinka poliisi kaatoi katuun Ian Tomlinson -nimisen miehen, joka oli matkalla töistä kotiin. Tomlinson kuoli saamiinsa vammoihin, ja poliisi sai tuomion laittomasta taposta.
”On kuitenkin sääli, jos seuraaminen jää vain ohikulkijoiden kamerankäytön varaan.”
Merkittävänä Väliverronen pitää sitä, että EIT:n suuren jaoston päätös ei ollut yksimielinen. Suurin osa tuomareista halusi käsitellä asiaa yksittäistapauksena, mutta eriävän mielipiteen jättäneet olisivat halunneet tehdä linjapäätöksen, joka olisi turvannut toimittajien työskentelyoikeuksia. Jaoston presidentti oli yksi eriävän mielipiteen jättäneistä.
Viranomaisten ja journalistien väliset jännitteet eivät ole harvinaisia Suomessakaan, vaikka sananvapaustilastojen mukaan olemme oikea ihannemaa.
Viimeksi valtiovarainministeriö yritti evätä toimittaja Jari Hanskalta pääsyn ministeriön järjestämään taustatilaisuuteen, jossa käsiteltiin hallintarekisterilakia.
”Viime aikoina varsinkin valtiovarainministeriön toiminnassa on näkynyt paljon salailupyrkimyksiä”, Väliverronen sanoo.
”Samoin tutkijat ovat kiinnittäneet huomiota siihen, että energiapoliittisten päätösten valmistelu ei ole avointa.”