Miksi?

Myyrmanni
Teksti
Karri Kokko
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Pääkirjoitus 18. 10. 2002
SK 42/2002


Kuuden nuoren aikuisen ja yhden pienen lapsen elämä katkesi perjantaina 11. lokakuuta silmittömään räjähdykseen Myyrmannin ostoskeskuksessa Vantaalla. Kymmenet loukkaantuivat, osa heistä – monet lapsia – sai pysyviä vammoja, jotka eivät koskaan parane. Kuoleman kauhu kosketti suoraan satoja ihmisiä, joiden tuttavapiiriin kuului uhreja ja heidän omaisiaan. Tuhannet ostoskeskuksen asiakkaat – monet heistä Myyrmannissa säännöllisesti aikaansa viettäviä nuoria – miettivät nyt, että olisivat saattaneet olla paikalla juuri silloin, kuten niin monena perjantai-iltana aiemmin.

Kaikki suomalaiset kokevat, että jotain on särkynyt: enää emme voi tuudittautua tuttuun turvallisuudentunteeseen – kavala maailma on täällä. Rauhallinen elämänkulku voi katketa. Aavistamme, millaista on, kun koskaan ei voi tietää, milloin hyökätään. Miljoonat sisaremme ja veljemme elävät sellaisessa maailmassa joka päivä. Siitä on saatu lähtemätön kokemus jälleen myös täällä. Olemme käyneet läpi tapahtumaa julkisuudessa ja yksityisesti. Kriisiapua on annettu ja saatu. Yhteisö on kyennyt vastaamaan hätään heti, kaaos on saatu kuriin, monia on autettu alkuun uudestaan. Sosiaalista pääomaa on, kun sitä tarvitaan. Heti räjähdyksen jälkeen ihmiset ryhtyivät auttamaan toisiaan. Kaveria ei jätetty. Se on suomalaista voimaa hädän hetkellä. Se kantaa yhä.

Myyrmäen pommin yksi surullinen puoli on sen järjettömyys. Poliittista motiivia, uskonlahkoa ja mielisairautta on etsitty kaikin voimin selittämään, miksi hiljainen nuorukainen rakensi räjähteen, mahdollisimman raatelevan ja julman, haavoittaakseen ja surmatakseen itsensä ja monta viatonta. Uskottavaa selitystä ei ole saatu. Tämä on hyväksi rakennetun yhteiskuntamme perimmäinen kysymys: miksi eräistä nuorista – huolimatta hyvistä oloista – tulee pahoinpitelijöitä ja tappajia? Tällaiset uutiset pakottavat tarkistamaan elämän suuntaa perheissä ja koko yhteiskunnassa. Mikä selittää silmittömän väkivallan? Miksi niin monet nuoret toimivat kuin huomista ei olisi, ei tulevaisuutta? Kysymys on kipein pommin räjäyttäjän läheisten piirissä. Hekin kuuluvat yhteisen surumme piiriin.

Kovan kilpailun, internetin ja television kasvualustalta nousee äärimmäisten elämysten jano. Ekstremisti ei näe oman elämänsä eikä muidenkaan olemassaolon syvää merkitystä. Elämän maun tuntemiseksi on tapettava tai kuoltava tai koettava molemmat. Tarkoitukseton väkivalta on todellisuutta. Elämysten, nautinnon ja hyödyn, äärimmäisyyksien kulttuuri, ei arvosta keskinkertaista, ei edes menestyvää. Siksi suomalaisen kulttuurin on tutkittava olemustaan: vieläkö kykenemme erottamaan oikean väärästä, hyvän pahasta, ruman kauniista? Myös kirkolla on tutkistelun paikka: lohdutuksen ja avun antamisen lisäksi juuri sen on katsottava suoraan silmiin niitä pimeyden voimia, jotka luovat kaaosta ja heittävät ihmisen mielettömyyteen. Sillä on hengellisiä aseita perkelettä vastaan.

Suomalaisilla on ollut ja on yhä omassa kulttuurissaan ja yhteisössään hiljaista voimaa, joka on vaikuttavampaa kuin maailmaa riivaavat pahat henget. On aika etsiä ja ottaa hyvän voimat käyttöön.

Tapani Ruokanen