Yksittäistapaus
Iida Rauma dokumentoi peruskouluvuotensa romaaniksi. Se on kosto yhteiskunnalle, hän sanoo.
Voit kuunnella jutun myös ääniversiona. Lukijana toimii a.i.materin koneääni Ilona.
Thomas Bernhard on itävaltalainen kirjailija, jolta ilmestyi vuonna 1984 klassikkoromaani Hakkuu, lisänimeltään Muuan mielenkuohu (Teos, 2007). Se on tilinteko Wienin kulttuuripiirien suunnattomasta tyhmyydestä, pikkuporvarillisuudesta ja alhaisuudesta. Ehkä kostokin, sillä henkilöt ovat tunnistettavia.
Kirjassa Bernhardin kaltainen kertoja istuu ”taiteellisilla illallisilla” omassa nurkassaan ja tekee tiliä maailman kanssa.
Tietenkin Iida Rauma on lukenut kirjan.
”Olen mä istunut aika paljon tuolla nurkassa ja tehnyt tiliä maailman kanssa”, Rauma sanoo.
Tuo nurkka on Turun yliopiston opettajakoulutuslaitoksen peruja oleva työpöytä vaaleassa turkulaiskaksiossa, jonka jokainen esine on kuin asetettu millilleen. Valikoitu kirjahylly (Nabokov, Beauvoir, Duras), vielä valikoidumpi vinyylilevyhylly (lähinnä Cohenia), eteisessä Bowie-juliste ja paljon pikkuruisia viherkasveja pikkuruisissa ruukuissaan.
Pöytänsä ääressä Iida Rauma kirjoitti kuuden vuoden ajan kolmatta romaaniaan Hävitys (Siltala, 2022). Se on tapauskertomus yhdestä vuosia jatkuneen väkivallan uhrista. Väkivalta tapahtui koulussa Kaarinassa. Väkivaltakoneistoa käytti opettaja, joka ei esimerkiksi sietänyt sitä, että oppilas piirtelee vihkonsa reunaan tunnilla.
Kyse on yksittäistapauksesta, Rauma sanoo. Mutta sen pohjalta voi arvioida, miten yhteiskunta suhtautuu lapsiinsa. Hän sanoo suoraan, että Hävitys on kosto. Ei kenellekään henkilökohtaisesti vaan ihan kaikille.
”Se on vihan läpäisemä kirja ja suunnattu vanhoille ihmisille.”
Hävitys on kirja, jota Iida Rauma sanoo yrittäneensä kirjoittaa aina. Hän aloitti kirjoittamisen abiturienttina. Lukulomalla oli aikaa, kun kukaan ”ei lukinnut mihinkään laitokseen”. Syntyi rutiini, käsikirjoitus valmistui.
”Parikymppisenä lähetin sen kaikkiin paikkoihin, ja sain ihan kannustavia kommentteja. Mutta luojan kiitos kukaan ei halunnut julkaista sitä. Olisi hirveää, jos se olisi olemassa.”
Nyt Rauma on 37-vuotias ja kirjoittanut käytännössä joka arkipäivä 18 vuotta. Hävitys on hänen kolmas kirjansa. Edellinen romaani Seksistä ja matematiikasta (Gummerus, 2015) oli jonkinlainen läpimurto. Siitä otettiin kolme, vaikkakin pientä, painosta, ja Rauma voitti niin Kalevi Jäntin palkinnon kuin Tulenkantaja-palkinnon.
Hän sanoo kirjoittaneensa käytännössä aina Hävityksen aiheesta – vallasta ja järjettömiksi miellettyjen ihmisten kokemasta sorrosta – mutta Hävitys on ollut kirja, joka on juossut häntä pakoon.
Se johtuu siitä, että romaani on kertomus Iida Rauman tapauksesta. Hänen pahin painajaisensa oli, että kirja kuulostaisi yhdentekevältä ja pieneltä.
”Jos haluaisi kirjoittaa jonkun liikuttavan koulukiusaamista käsittelevän kirjan, niin varmaan sellaisen voisi vääntää parissa vuodessa. Mun intressi ei ollut saattaa maailmaan yhtään sellaista lisää.”
Kuutisen vuotta sitten Rauma oli Edinburghissa residenssissä. Hänellä oli reilut 150 sivua tekstiä, mutta kirjoittaminen oli hienoista puitteista huolimatta tuskaista ja teksti ”ihme lässytystä”.
Viimein oikea kerrontatapa löytyi. Romaanista tuli Bernhardin kirjan tapaan päähenkilönsä puhetta. Viha alkoi kuohahdella, osua vähän kaikkeen. Ensimmäiset 150 sivua lensivät roskikseen, mutta teksti saattoi edetä.
Rauma istui kirjastossa ja luki koulukiusaamiskirjallisuutta ja kasvatustieteellistä tutkimusta. Hän kävi ”kaikilla mahdollisilla” Turku-kierroksilla ja huomasi, että niillä käyvät innokkaan kotiseutumieliset eläkeläiset, eivät niinkään turistit.
”Jos Turun historiaan sukeltaminen tuntuu vähän sellaiselta helvettiin menemiseltä, kun kaikkialla on tuhoa ja hirvittäviä menetyksiä, niin en mä myöskään ihan hirveästi nauttinut omien kokemusteni kirjoittamisesta.”
Työprosessin ”tavallisesta ei-kivasta” laskeuduttiin ”annihilaatiokauhun” eli tuhoutumisen pelon tasolle, Rauma tarkentaa. Välillä kesken työpäivän piti poistua hetkeksi hokemaan itsekseen, että ”en tapa ketään, en tapa, vaan yritän nyt vain kirjoittaa tämän”.
Koulunpiha on käypä vertauskuva koko yhteiskunnalle. Samat ilmiöt, mekaniikat ja hierarkiat pätevät myös muualla. Silti kouluun ja lapsiin suhtaudutaan omana rinnakkaistodellisuutenaan.
Se kertoo Rauman mukaan siitä, että yhteiskunta vihaa lapsia. Aikuisten maailmassa havaitaan, puututaan ja kielletään perustuslakia myöten syrjintä esimerkiksi sukupuolen, iän tai alkuperän perustella. Lasten kohdalla osataan puhua vain ”koulukiusaamisesta”. Siksi myös selitys- ja ratkaisumallit ovat kapeita ja aivan liian yksilökeskeisiä, Rauma sanoo.
”Samalla tavalla kuin meillä on rasistisia rakenteita, meillä on lapsivihamielisiä rakenteita. Aikuiset ihmiset suhtautuvat lapsiin tavoilla, jotka eivät olisi ikinä ok saman ikäisten kanssa.”
Koulu oli – ainakin Rauman aikana – täynnä sääntöjä sääntöjen vuoksi. Bussikuskit huusivat teineille, kaupoissa epäiltiin varkaaksi. Opettajat todistelivat valtaansa ja purkivat aggressioitaan satunnaisiin asioihin.
Rauman mukaan lapsivihamielisyyttä on myös eläkkeiden omaisuudensuoja sekä riittämättömät ilmastotoimet.
”Kun edellisen romaanin aikaan puhuin haastatteluissa ilmastokatastrofista, siihen suhtauduttiin alentuvasti. Kiva kun tässä on nuorella ihmisellä tällaista kiihkoilua. Nyt musta tuntuu, että olen taas samassa tilanteessa.”
Hävityksessä Rauma kertoo oman tapauskertomuksensa rinnalla 400-luvulla murhatusta matemaatikosta Hypatia Aleksandrialaisesta sekä Pitié-Salpêtrièren pariisilaisesta mielisairaalasta, johon laitettiin hysteerikot ja muut yhteiskunnan hulluina pitämät.
Ja Turusta, jossa poikkeavia ja tuhottavia olivat vanhat talot. Turun palon jälkeen säilyneiden rakennusten jäänteet lanattiin saveen, ja keskiaikaisen keskustan tilalle valittiin ”saksalainen ratkaisu”, ruutukaava.
”Sen jälkeen on ollut helpompi purkaa lisää muitakin rakennuksia.”
Thomas Hobbes uskoi 1600-luvulla, että ilman valtion väkivaltakoneistoa ihmisten välillä vallitsee kaikkien sota kaikkia vastaan. Sata vuotta myöhemmin Jean-Jacques Rousseau reagoi ajatukseen uskomalla ihmisten olevan luonnostaan hyviä ja olevan valistettavissa vieläkin paremmiksi.
Iida Rauma sanoo asettuvansa janalla rousseaulaiseksi: ”On mielekkäämpää ajatella, että voimme vaikuttaa siihen, kuinka ihmiset käyttäytyvät.”
Yleisesti tunnustetaan, että kouluissa tapahtuva väkivalta lähtee ryhmädynamiikasta. Silti esimerkiksi Suomessa laajasti käytetyssä KiVa koulu -ohjelmassa aletaan hyvin pian sen jälkeen puhua kiusaajista ja kiusatuista, heidän ominaisuuksistaan ja siitä, miten näiden lasten pitäisi ottaa erilaisia rooleja.
Hävitys-romaanissa on raivokas kohta, jossa kertoja vyöryttää koulukiusaamiskirjallisuutta ja saa sen kuulostamaan selfhelp-lässynläältä.
KiVa koulun on kehittänyt Turun yliopiston professori Christina Salmivalli. Hän on koulukiusaamispuheen keulahahmo, jolla on paljon valtaa määrittää sitä, miten kouluväkivaltaan suhtaudutaan Suomessa, Rauma sanoo. Tutkimuksissa ohjelman meriitit ovat kiistattomat, mutta se lähestyy koulunpihaa yksilölähtöisesti, ei valtahierarkioita kyseenalaistaen, kuten esimerkiksi koulukiusaamista Helsingin yliopistossa tutkiva Ina Juva on huomauttanut.
Lisäksi on huomattu, ettei se tunnista luokkayhteisössä suosittuja kiusaajia eivätkä sen metodit tehoa kovinkaan hyvin pitkään jatkuneisiin ja vakaviin tapauksiin – siis sellaisiin kuin Rauman.
Kun Ylen MOT kritisoi ohjelmaa muutama vuosi sitten, Salmivalli puolustautui sanomalla, ettei sitä aina sovelleta oikein ja että tuloksiin voi vaikuttaa myös ”koulun alue” ja ”oppilasaines”.
”THL:n kouluterveyskyselyissä tietyissä kouluissa raportoidaan tosi paljon kiusaamiskokemuksia vuodesta toiseen, vaikka oppilaat kyllä vaihtuvat. Jotkut muut siellä eivät vaihdu”, Rauma sanoo.
Salmivalli on saanut Euroopan tutkimusneuvosto ERC:ltä 2,5 miljoonan euron rahoituksen hankkeeseen, jossa vaikeita kiusaamistapauksia tutkitaan muun muassa molekyyligenetiikkaa hyödyntämällä.
Sen sijaan opettajien ja koulun kulttuurin roolia on tutkittu kovin vähän.
Rauma kertoo, ettei ole kategorisesti geenitutkimusta vastaan tai ajattele, että perimän selvittäminen veisi natsismin porteille. Silti häntä häiritsee, että ongelmalle yritetään löytää ratkaisua siitä, ovatko kiusaajat syntyjään ”tunnekylmempiä” ja toiset biologisesti ”parempia” uhreja.
”Että kun tiedetään näitä geneettisiä tekijöitä, voidaan sitten opettaa ihmisiä suvaitsemaan toisiaan paremmin. Siinä on musta jotakin tosi kyseenalaista.”
Hävitys on dokumentaarinen romaani. Sen kerronnallinen rakenne on silmukka: A on epäluotettava kertoja, joka selostaa asiaansa toisen epäluotettavan kertojan, kirjailija Iran, romaania varten.
Toisin kuin autofiktiossa on tapana, Rauma ei mene fiktion taakse piiloon. Kaikki mitä A kokee kirjassa, on tapahtunut myös Raumalle, ja kirjan Ira on kirjoittanut kovin samanlaisia kirjoja kuin Rauma.
Ranskalaiskirjailija Édouard Louis on hyödyntänyt samankaltaista rakennetta romaanissaan Väkivallan historia (Tammi, 2020): Kirjailija kertoo, kuinka hänen siskonsa kertoo, kuinka on kuullut äitinsä kertovan.
Mutta siinä missä Louis osoittaa kirjassaan, miten kaikista raiskauskuvauksista tulee sama mallitarina, Rauma tekee parhaansa, ettei kirjassa olisi mitään ”tarinaa”.
Hän kuitenkin tiesi hyvin jo kirjoittaessaan, että sitä häneltä lopulta halutaan. Hän päätyisi ”antamaan koulukiusaamiselle kasvot”, vaikka kokemusasiantuntijuus on hänestä karmeaa.
”Heiltä halutaan yleensä kokemusta eikä asiantuntijuutta.”
Haastatteluita on ollut enemmän kuin koskaan. Niissä on oltu lähinnä kiinnostuneita siitä, miltä Raumasta on milloinkin tuntunut. On ollut mallitarina, johon häntä on yritetty sovittaa, yksittäistapaukseksi, joka on samasta muotista kuin kaikki muutkin.
”Enää ei voi sanoa, että ’pukeutui paljastavasti, joten raiskattiin’. Mutta se toistuu, että ’oli erilainen, joten oli koulukiusattu’. Olen törmännyt siihen itsekin miljoona kertaa.”
Tällaiset tarinat johtavat Rauman mielestä pelkkään ”hukkalämpöön”. Ihminen saa tirkistellä toisen ihmisen kovaa kohtaloa, tiristää itsestään ulos empatiaa ja kuvitella hetkisen olevansa hyvä ihminen.
Rauma sanoo, että hänestä olisi mukavaa, jos tutkijat kiinnostuisivat perehtymään koulukiusaamiseen kulttuuriin ja opettajien rooliin aiempaa enemmän.
Hän on nyt tehnyt työnsä, kirjoittanut kirjan, josta tulee epämukava olo ja paha mieli. Sellaisen romaanin, joka annetaan kevätjuhlassa lahjaksi vain tarkoin valituille opettajille. Se on hänestä riittävä kosto. Mutta aina voi toivoa enemmän.
”Kyllä mä olen kauheasti toivonut, että Opettaja-lehti tuohon tarttuisi”, Rauma sanoo. ”Ja haluan, että Christina Salmivalli lukee sen.”