Eno hiihti kohti utopiaa

Kotkan sahalla työskennellyt 24-vuotias Heikki Lappalainen loikkasi Neuvostoliittoon vuonna 1932. Sotien välillä rajan toisella puolella eli arviolta 50 000 Suomen kansalaista. Kansallisarkisto ja SKS selvittävät suomalaisten kohtaloita Neuvostoliitossa.

Antti Rinne
Teksti
Topi Houni

Tämä on ilmaisnäyte SK:n maksullisesta sisällöstä

Voit kuunnella jutun myös ääniversiona. Lukijana toimii a.i.materin koneääni Ilona.

 

 

Loppuvuodesta 1932 oli hyvä hiihtokeli. Heikki Lappalainen nosti repun selkäänsä, laittoi sukset jalkaansa ja lasketteli rinteen kotipihalta alas jäälle.

Reppu oli painava. Hän oli pyytänyt äitiään varaamaan runsaasti evästä, oli puhunut metsätöihin lähtemisestä. Lähtöhetkellä vanhemmat eivät olleet kotona, vain nuoremmat sisarukset näkivät, kun perheen esikoispoika hiihti pihasta.

Kun vanhemmat palasivat kotiin, nuorempi sisko passitettiin hiihtämään Heikin latuja ja seuraamaan, mihin suuntaan ne veivät. Yksinäiseen latuun yhtyivät pian toiset jäljet. Yhdessä latu-urat kaartuivat rajalle päin.

Heikki oli loikannut Neuvostoliittoon.

Kotona loikkausta oli osattu pelätä. Lappalaisen kuusilapsinen pienviljelijäperhe asui Karjalan kannaksella Pyhäjärven Pyhäkylässä, linnuntietä reilun kymmenen kilometrin päässä Suomen ja Neuvostoliiton rajasta. Perhe ei ollut poliittisesti aktiivinen, mutta 24-vuotias Heikki oli töissään Kotkan sahalla kuullut puheita työläisten paratiisista. Lähtöhaluja lisäsi taloudellisen laman tuoma työttömyys ja se, ettei rajaa tarvinnut ylittää yksin. Matkaseuraksi oli tarjolla samanikäinen kaveri, joka myös näki kirkkaamman tulevaisuuden odottavan idässä.

Äidin epäilykset olivat heränneet aiemmin syksyllä, kun hän oli huomannut Heikin kuiskuttelevan kaverinsa Hupposen pojan kanssa. Äiti aavisti mitä he suunnittelivat, ja hän vannotti poikaansa, ettei tämä toteuttaisi suunnitelmaansa.

Kaverukset päättivät kuitenkin lähteä.

”Miksi enoni vapautettiin, kun niin monet muut loikkarit ammuttiin tai tuomittiin pitkiin vankeuksiin?”

Heikki Lappalaisen siskontytär Ebba Riikonen kertaa enonsa vaiheita kotonaan Porvoossa.

”Tarinan kokoaminen on ollut murujen keräämistä”, Riikonen kertoo.

Loikkareiden vaiheita tutkineiden Jukka Rislakin ja Eila Lahti-Argutinan kirjoista löytyvien tiiviiden asiakirjamainintojen lisäksi tiedot Heikki Lappalaisen vaiheista perustuvat suvun muistoihin ja kertomuksiin, joita Riikonen on kasannut yhteen sukulaistensa kanssa. Muistelemalla, päättelemällä ja osittain arvailemalla on saatu parsittua kokoon tarinan päälinjat.

Idässä ei odottanutkaan paratiisi. Rajan ylitettyään Lappalainen vietiin todennäköisesti kuulusteltavaksi Leningradiin, jossa Kannaksen loikkareiden asioita käsiteltiin. Kuulustelujen jälkeen loikkarit tuomittiin useimmiten kolmen vuoden työkomennukselle ja karkotukseen. Kaikista työleireistä ei ole varmaa tietoa, mutta Lappalainen päätyi lopulta Siperiaan metsätöihin.

”Enoni oli metsätyöläinen. Kokemuksensa ansiosta hän eteni sahojen viilaajaksi. Sahojen viilaaminen oli kevyempää sisätyötä, ja hän välttyi raskailta metsätöiltä pakkasessa ja lumikinoksissa. Viilariksi pääseminen todennäköisesti pelasti hänen henkensä”, Riikonen sanoo.

Tarinaan mahtuu muitakin vastoinkäymisiä. Lappalainen yritti palata Suomeen jo vuonna 1934, mutta Suomen viranomaiset eivät aktiivisesti edistäneet hänen asiaansa, kuten eivät muidenkaan, jotka olivat loikanneet rajan yli vapaaehtoisesti. Tieto vireille pannusta palautusanomuksesta kantautui todennäköisesti myös neuvostoviranomaisten korviin, joten yrityksestä oli lopulta enemmän haittaa kuin hyötyä.

Lappalainen ei myöskään anonut neuvostokansalaisuutta vaan säilytti Suomen kansalaisuuden. Paluuyritys kotimaahan ja kieltäytyminen neuvostokansalaisuudesta olivat Neuvostoliitossa raskauttavia tekijöitä. Lappalaisesta tuli merkitty mies.

Jukka Rislakin ja Eila Lahti-Argutinan kirjasta löytyy lisäksi maininta, että Lappalainen ”karkasi Siperiasta Uralille”. Uralilla hänen mainitaan olleen Sverdlovskin alueella Novo-Utkinskin metsätyömaalla, jossa hänet vangittiin joulukuussa 1937 vakoilusta epäiltynä. Vankeus kesti kuitenkin vain vuoden, ja Lappalainen vapautettiin 30. joulukuuta 1938.

”Tämä on ihme, joka minua on askarruttanut. Miksi enoni vapautettiin, kun niin monet muut loikkarit ammuttiin tai tuomittiin pitkiin vankeustuomioihin? Unohdettiinko hänet yksittäistapauksena tai venyikö hänen juttunsa jostain syystä?” Riikonen pohtii.

Riikonen on kysynyt Jukka Rislakilta myös mahdollisuudesta, että hänen enonsa olisi ryhtynyt yhteistyöhön salaisen poliisin kanssa. Rislakin mukaan yhteistyön mahdollisuus ei vaikuta kovin todennäköiseltä, koska ilmiantajat ammuttiin samoin kuin ilmiannetut.

Lappalainen selvisi hengissä. Vankeuden jälkeen hänen matkansa jatkui Kazakstaniin Karagandaan, jossa hän vuonna 1947 avioitui venäläisen Aleksandra Kotinan kanssa. Karkotetut saivat palata kotiseuduilleen 1950-luvun puolivälissä Josif Stalinin kuoleman jälkeen, mutta sodan päätyttyä Neuvostoliittoon liitetyn entisen kotipaikan Pyhäjärven työtilanne oli huono, joten Lappalainen muutti vaimonsa kanssa Muurmanskiin ja jatkoi elämäänsä muurarina.

Vuonna 1960 ihmetys oli melkoinen, kun kauan kadoksissa olleen, kuolleeksi luullun pojan kirje saapui Lappalaisten uuteen kotiin Vammalaan. Heikki Lappalainen onnistui Punaisen Ristin avulla saamaan yhteyden vanhempiinsa, ja paluuta takaisin Suomeen voitiin alkaa valmistella.

Perheen harras toive toteutui, kun Heikki ja Aleksandra pääsivät Suomeen huhtikuussa 1966. Lapseton pariskunta aloitti uuden elämän Vammalassa. Aleksandra kuoli vuonna 1976, mutta Heikki Lappalainen eli vielä pitkän elämän Suomessa. Hän kuoli Vammalassa 89-vuotiaana vuonna 1997.

”Enoni oli aina hyvin vaitonainen kokemuksistaan Neuvostoliitossa. Hän avautui vain kahdenkeskisissä keskusteluissa lähimpien sukulaisten kanssa. Vaikka enoni ei kadonnut reissullaan, hänen vaiheensa katosivat. Suvussa kenelläkään ei ole selvää käsitystä, mitä kaikkea tapahtui ja miksi”, Riikonen kertoo.

 

Heikki Lappalaisen työlupa-anomus sisäministeriön ulkomaalaistoimistoon.
Heikki Lappalaisen työlupa-anomus sisäministeriön ulkomaalaistoimistoon. © jarmo wright

Vaikka Heikki Lappalainen selvisi lopulta elossa takaisin Suomeen, useiden suomalaisten elämä päättyi teloitukseen 1930-luvun lopussa. Tutkijat ovat esittäneet karkean arvion, että noin 12 000–15 000 Suomen kansalaista tai entistä kansalaista menetti henkensä Stalinin puhdistuksissa vuosina 1937–1938.

Stalinin suureksi terroriksi kutsutuissa vainoissa pidätettiin arvioiden mukaan 1,6 miljoonaa ihmistä, joista 700 000 tuomittiin ammuttaviksi. Keskimäärin 1 500 teloitettiin päivässä. Vaikka suomalaisten osuus surmatuista oli merkittävä, tutkimus ja populaarikulttuuri ovat tarjonneet vasta osaselityksiä tapahtumista. Kokonaiskuva on vielä selvittämättä.

”Historian valkoisiin sivuihin” viitaten toimittaja Unto Hämäläinen vetosi elokuussa 2019 Helsingin Sanomissa julkaistussa kirjoituksessaan suoraan presidentti Sauli Niinistöön ja silloisen pääministeri Antti Rinteen hallitukseen, että Suomen valtio teettäisi selvityksen siitä, ”mitä suomalaisille tapahtui maailmansotien välillä Neuvostoliitossa”. Presidentti ja pääministeri vastasivat samana päivänä, ja Niinistö ehdotti, että Kansallisarkisto ryhtyisi selvittämään asiaa.

”Totta, historiantutkimuksessa on aukko”, Niinistö kirjoitti.

Suomalaiskohtaloiden selvittämistä oli ehdotettu jo 1990-luvun alussa Neuvostoliiton luhistuttua ja uudestaan 2000-luvun alussa. Kuitenkin vasta arvostetun toimittajan julkinen vetoomus näkyvällä paikalla herätti pienimuotoisen mediamylläkän. Ajankohta oli selvitykselle siinäkin mielessä otollinen, että Kansallisarkiston toteuttama, paljon mediahuomiota herättänyt selvitys suomalaisten SS-miesten osallisuudesta juutalaisten ja siviilien surmaamiseen toisessa maailmansodassa julkaistiin alkuvuodesta 2019. Konkreettinen malli oli tuoreessa muistissa.

Uralille töihin määrättyjä suomalaisia siirtolaisia 1930-luvun lopulla Kamensk-Uralskissa ennen suurta vangitsemisaaltoa.
Uralille töihin määrättyjä suomalaisia siirtolaisia 1930-luvun lopulla Kamensk-Uralskissa ennen suurta vangitsemisaaltoa. © Jukka Rislakin kokoelma
Suomalaisten loikkarien lasten koululuokka Kamensk-Uralskissa. Lasten vanhemmat vangittiin ja useimmat teloitettiin. Lasten nimet muutettiin ja heidät sijoitettiin lastenkoteihin ja töihin. Opettaja Aili Eloranta vangittiin raskaana ollessaan 1938 ja tuomittiin kymmeneksi vuodeksi. Hän kuoli 1974 Karagandassa.
Suomalaisten loikkarien lasten koululuokka Kamensk-Uralskissa. Lasten vanhemmat vangittiin ja useimmat teloitettiin. Lasten nimet muutettiin ja heidät sijoitettiin lastenkoteihin ja töihin. Opettaja Aili Eloranta vangittiin raskaana ollessaan 1938 ja tuomittiin kymmeneksi vuodeksi. Hän kuoli 1974 Karagandassa. © Jukka Rislakin kokoelma

Suomalaisia työskenteli Pietarissa, Siperiassa, Kuolassa, Bakun öljykentillä ja Tyynenmeren rannoilla.

Unto Hämäläisen vetoomus on edennyt konkreettiseksi tutkimustyöksi nopeassa tahdissa. Kansallisarkistossa käynnistyi syksyllä 2020 viisivuotinen tutkimushanke ”Suomalaiset Venäjällä 1917–1964”, jota valtioneuvoston kanslia rahoittaa yli kahdella miljoonalla eurolla. Lisäksi Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (SKS) on keväästä 2020 lähtien kerännyt Stalinin vainoihin liittyviä muistitietoja, aineistoja ja haastatteluja suomalaisuhrien omaisilta. Hankkeet tekevät keskenään yhteistyötä.

”Hankkeemme ei keskity pelkästään 1930-luvun puhdistuksiin, vaan tavoitteenamme on ajallisesti ja temaattisesti laajemmin selvittää sitä, mitä suomalaisille tapahtui Neuvostoliitossa lokakuun vallankumouksen ja Nikita Hruštšovin valtakauden päättymisen välillä”, kertoo Kansallisarkiston hankkeen johtaja, historiantutkija Aleksi Mainio.

Tavoite on kunnianhimoinen, koska jo suomalaisuuden määrittely on monitulkintainen tehtävä. Suomalaisia ja suomensukuisia kansoja on asunut suurina ja pienempinä ryhminä eri puolilla Venäjää jo vuosisatojen ajan. Tuhansia suomalaisia asui ja työskenteli pääkaupunki Pietarissa ja pienempiä ryhmiä Siperiassa, Kuolan niemimaalla, Kaukasiassa Bakun öljykentillä ja Tyynenmeren rannoilla utopiayhteisöissä. Lokakuun vallankumouksen jälkeen Neuvostoliittoon valui Suomen sisällissodan punapakolaisia, amerikansuomalaisia ja Heikki Lappalaisen kaltaisia loikkareita.

Koska mittakaava on valtava, työ on jaettu alueellisiin kokonaisuuksiin, joista eri tutkijat vastaavat. Hankkeen johtamisen lisäksi Mainio tutkii Moskovassa vaikuttaneita suomalaisia, Ira Jänis-Isokangas Uralille ja Kazakstaniin päätyneitä, Jesse Hirvelä Leningradin ja Itä-Karjalan aluetta sekä Aappo Kähönen suomalaisia Pohjois-Venäjällä ja Siperiassa.

Tutkijoiden tarkoituksena on viiden vuoden kuluessa julkaista erityisteemoja käsitteleviä tieteellisiä ja yleistajuisia julkaisuja sekä lopulta koko aihepiiriä käsittelevä yhteenveto. Lisäksi hankkeessa toteutetaan interaktiivinen tietokanta, johon kootaan suomalaisten elämäkertatietoja ja heihin liittyviä asiakirjoja ja valokuvia. Tietokannan toteutuksesta vastaavat suunnittelijat Ilkka Jokipii ja Sami Outinen ovat aiemmin olleet mukana rakentamassa vastaavanlaista, sisällissodan vaiheisiin liittyvää sotasurmatietokantaa.

”Tietokannassa keskitymme ensisijaisesti henkilöihin, jotka olivat Suomen kansalaisia tai entisiä kansalaisia. Heitä oli sotienvälisessä Neuvostoliitossa hyvin karkean arviomme mukaan noin 50 000”, Mainio kertoo.

Esimerkiksi 160 000 inkeriläistä rajautuu näin ollen pois tietokannasta, mutta Mainion mukaan inkeriläisistä valmistuu hankkeen yhteydessä ainakin kaksi erillistutkimusta.

 

Suomalaisten loikkarien lasten koululuokka Kamensk-Uralskissa. Lasten vanhemmat vangittiin ja useimmat teloitettiin. Lasten nimet muutettiin ja heidät sijoitettiin lastenkoteihin ja töihin. Opettaja Aili Eloranta vangittiin raskaana ollessaan 1938 ja tuomittiin kymmeneksi vuodeksi. Hän kuoli 1974 Karagandassa.
Heikki Lappalaisen kirjoittama kirje, jossa hän kertoo, että oli ”pakotettu ottamaan Neuvostoliiton passit vastaan”. © jarmo wright

Suomalaiset Venäjällä -hanke nojaa erityisesti Suomen ja Venäjän arkistoissa säilytettäviin lähdeaineistoihin. Aleksi Mainio kertoo, että hankkeen toteutus Kansallisarkistossa helpottaa aineistojen saatavuutta ja käyttöä. Kahdenväliset sopimukset venäläisten ja entisten neuvostomaiden arkistojen kanssa suoraviivaistavat byrokratiaa, jonka yksittäinen tutkija tai kansalainen joutuu arkiston tiskillä selvittämään.

”Sellaisiin tuloksiin, jotka tutkija saavuttaa Lontoon arkistoissa päivässä, menee Venäjällä helposti kaksi kuukautta. Yhteistyösopimusten ansiosta meillä on esimerkiksi Suomen kommunistisen puolueen aineistot heti käytettävissämme”, Mainio sanoo.

Kaikkien venäläisten arkistojen ovet eivät silti edelläänkään avaudu. Esimerkiksi yksittäisten henkilöiden tuomiokirjat turvallisuuspalvelu FSB:n arkistossa eivät ole tutkijoiden käytössä ilman uhrien omaisten kanssa tehtävää yhteistyötä.

”Jo nyt on selvää, että kaikista suomalaisista emme tule saamaan tietoja”, Mainio sanoo.

Sekä Kansallisarkiston että SKS:n hankkeet ovat herättäneet suurta mielenkiintoa Suomessa ja ulkomailla. Suunnittelija Ilkka Jokipiin aloitteesta osa henkilötietokannan tallennustyöstä päätettiin joukkoistaa eli tavalliset ihmiset ovat voineet auttaa tutkimustyössä. Yli 260 rekisteröitynyttä käyttäjää on muokannut koneluettavaan muotoon Leningradissa toimineen suomalaisen evakuointikomitean käsinkirjoitettuja lomakkeita, jotka käsittelevät vuonna 1921 kotimaahan palanneita suomalaisia. Innokkaimmat vapaaehtoiset ovat käyneet läpi yli tuhat lomaketta.

Henkilötiedoista johtuen joukkoistaminen aloitettiin yli sata vuotta vanhoilla aineistoilla, joiden salassapitoaika on jo rauennut.

”Vastaavaa joukkoistamista ei ole aiemmin Suomessa kokeiltu. Myönteisten kokemusten johdosta suunnittelemme uutta järjestelmää, jossa rekisteröityneet käyttäjät voisivat työstää myös uudempia, alle sata vuotta vanhoja aineistoja”, Mainio kertoo.

Kansallisarkistoon on lisäksi tullut yli tuhat läheisten yhteydenottoa. SKS:n keruuseen vastasi yli 150 henkilöä. Läheisten lähettämät kirjeet, päiväkirjat, asiakirjat, valokuvat ja suvussa kiertäneet muistot täydentävät merkittävästi aineistokokonaisuutta, jota tutkijat voivat työssään hyödyntää.

Heikki Lappalaisen siskontytär Ebba Riikonen on yksi vastaajista. Enon vaiheita oli Riikosen mukaan muisteltu suvussa vuosituhannen taitteesta lähtien, mutta järjestelmällisempi kokoamistyö alkoi keväällä 2020, jolloin hän sai kuulla SKS:n keruusta. Työn tuloksena hän kirjoitti seitsemän sivun tekstin, johon jäi faktojen, muistojen ja arvailujenkin jälkeen paljon selvittämättömiä kohtia.

”Kirjoitin enoni tarinan myös omaa sukuamme ajatellen. Tuntuu tärkeältä yrittää koota yhteinen muisti, liittää pienet palaset toisiinsa kokonaisuudeksi, jotta maailmanhistoriaan liittyvä pala sukumme historiaa säilyisi. Ja jotta voisimme oppia siitä jotain”, Riikonen kertoo.

 

Heikki Lappalaisen ”loikkarikortti”.
Heikki Lappalaisen ”loikkarikortti”. © jarmo wright

Leningradin konsulinvirastosta löytynyt ”loikkarikortti” kertoo, että Lappalainen yritti palata Suomeen jo 1934.

Muistoihin perustuvaa Lappalaisten tarinaa on vaikea todentaa tai täydentää Suomessa. Etsivän keskuspoliisin kortistosta ei löydy tietoja Heikki Lappalaisesta, ja 1930-luvulla kotiin lähetetyt vähäiset kirjeetkin tuhoutuivat Lappalaisen perheen evakkomatkalla.

Muutaman johtolangan seuraaminen kuitenkin tuottaa tulosta.

Leningradin konsulinviraston kortistosta löytyy Lappalaisen ”loikkarikortti”. Pienen paperipalan tarjoamat tiedot ovat niukkoja, mutta osoittavat, että Heikki Lappalainen tosiaan yritti palata Suomeen jo vuonna 1934.

Lisäksi sisäministeriön ulkomaalaistoimiston arkistosta löytyvät oleskelu- ja työlupa-anomukset, joita Lappalaiset täyttivät vuodesta 1966 lähtien, kun he muuttivat Suomeen. Anomusten ansiosta Lappalaisten tarina täydentyy pieniltä osin.

Nimi: Lappalainen, Heikki

Kansalaisuus: Neuvostoliitto. CCCP.

Kansallisuus: Suomi

Heikki Lappalaisen käsin kirjoittamasta kirjeestä selviää, että 1950-luvulle asti hän liikkui Neuvostoliitossa Suomen kansalaisena, mutta Muurmanskiin muutettuaan vuonna 1953 hän oli ”pakotettu ottamaan Neuvostoliiton passit”. Tunnelma kiireestä ja Suomeen paluun varmistamisesta välittyy Lappalaisen omista sanoista:

”Niin hyvän tahtoisesti kunnioittaen pyydämme että olisiko mahdollista välittömästi heti saada takaisin Suomen kansalaisuuden.”

Turun ja Porin lääninhallitus myönsi Lappalaisille Suomen kansalaisuuden vuonna 1968.

Jokaisen anomuksen välistä löytyy myös pienemmällä paperilla maininta, että ”suojelupoliisilla ei ole muistuttamista hakemuksen hyväksymistä vastaan”. Lausuntopyynnöistä ja vastauksista löytyvät lähekkäiset päivämääräleimat kuitenkin viittaavat siihen, että Supo hoiti Lappalaisten asiaa varsin nopeasti ja rutiininomaisesti. Lappalaisia ei siis välttämättä kuulusteltu tai edes puhuteltu heidän palattuaan Suomeen. Lopullinen varmuus Supon aineistoista paljastuu viiden vuoden kuluttua, kun Lappalaisia mahdollisesti käsittelevien asiakirjojen 60 vuoden salassapitoaika raukeaa.

Edelleen on epäselvää, mitä Heikki Lappalaiselle tapahtui 1930-luvun lopussa. Miksi hänet vangittiin ja miksi hänet vapautettiin vain vuoden vankeuden jälkeen? Ratkaisevat tiedonmurut löytyvät Venäjän arkistoista.

Kirjoittaja Topi Houni on poliittisen historian tohtorikoulutettava Helsingin yliopistossa.