Meri hädässä (SK 30/2007)

ei


SK:ssa 30/2007 julkaistu juttu on ehdolla Vuoden jutuksi 2007 Bonnierin Suuressa journalistipalkinnossa. Tässä juttu kokonaisuudessaan.

Meri hädässä

Teksti Katri Merikallio Kuva Piia Arnould

Rehevöityminen pilaa Saaristomeren. Tutkijoiden mukaan kaikki voisi olla toisin, jos maatalouden päästöt saataisiin kuriin.

Vesi on niin sameaa ja tummaa, että Olavi Sahlstenin käsi häviää näkyvistä melkein heti, kun hän työntää sen pinnan alle nostaakseen verkon näkyville.

Olemme Turun ulkopuolella, Airiston kohdalla, jossa Sahlstenilla on kaikkiaan 21 silakkarysää. Niemen takana Aurajoki virtaa mereen.

”Tänä vuonna kuraa on paljon, täytyy pestä verkot painepesurilla”, kalastaja Sahlsten toteaa katsellessaan levästä vihertävää verkkoa.

Vielä 1970–80-luvuilla Airiston vedet olivat silakan parhaita kutualueita. Nyt saalis on pudonnut kolmannekseen. Piikkikampela on kadonnut lähes kokonaan. Sen sijaan kuha, joka viihtyy sameassa vedessä, voi hyvin.

Mistä kalasaaliin muutokset johtuvat, siitä Sahlstenilla ei ole varmuutta. Veikkauksia kylläkin.

”Täällä on ruopattu rankasti ja laivaliikenne sekoittaa vesiä jatkuvasti”, hän tietää. ”En kuitenkaan usko, että maanviljelyksellä olisi suurta merkitystä, Pietarilla kylläkin.”

Tosiasia on, että Sahlsteninkin täytyy ajaa parikymmentä kilometriä ulos merelle ennen kuin vesi alkaa kirkastua.

Kuorma kasvaa

Sahlstenin kalavesiltä viitisenkymmentä kilometriä Aurajokea ylöspäin aukeaa kaunis varsinaissuomalainen peltomaisema. Vilja huojuu tuulessa, leinikit kukkivat, rantasipi keikkuu rantakivellä uteliaan näköisenä.

Pellot laskevat sievästi ojan molemmin puolin. Maisema on kuin vanhan aapiskirjan sivuilta: suomalaisten alkukodissa kaikki hyvin.

Vaikka harva rantojen asukas sitä tiedostaa, täällä on myös Saaristomeren murheiden alkulähteet.

Suomen ympäristökeskuksen, Syken, tutkimusten mukaan 70 prosenttia Saaristomereen tulevasta typestä ja 81 prosenttia fosforista – rehevöitymisen pääsyyllisistä – on peräisin alueen maataloudesta.

Eikä tilanne ole muuttunut parempaan.

Valtakunnallinen vesiensuojelun tavoiteohjelma tähtäsi siihen, että maatalouden ravinnekuormaa vähennetään 1990-luvun tasolta puoleen vuoteen 2005 mennessä.

”Juuri mitään merkittäviä muutoksia ei maatalouden kuormituksessa ole tapahtunut”, toteaa Suomen ympäristökeskuksen erikoistutkija Petri Ekholm, joka on perehtynyt maatalouden ympäristövaikutuksiin.

Syken arvion mukaan typen valuma on todellisuudessa jopa hiukan lisääntynyt.

Suuret rahat, niukat tulokset

Vedet voivat yhä huonommin siitä huolimatta, että maataloudelle on maksettu ympäristötukea vuodesta 1995. Yksistään 2000-luvulla tukea on maksettu yli 2,3 miljardia euroa, keskimäärin 23 000 euroa tilaa kohti.

Lähes kaikki Suomen viljelijät saavat ympäristötukea. Saadakseen tuen viljelijän on sitouduttava ympäristöohjelmaan ja toteutettava kuusi perustoimenpidettä sekä vähintään yksi lisätoimenpide pitkähköltä listalta. Ongelma on se, että etenkään perustoimenpiteistä ei näytä olevan juuri hyötyä vesien laadulle.

Eli suuret rahat, niukat tulokset.

”Ympäristötuen edellyttämät toimet ovat riittämättömiä ja kohdentamattomia”, summaa Ekholm.

Sen sijaan että valtioneuvosto olisi tarttunut rivakasti toimiin leikatakseen päästöjä ja muuttaakseen radikaalisti ympäristötuen ehtoja, se leikkasikin tavoitteita. Viime vuoden lopulla hyväksytyssä uudessa vesiensuojelun suuntaviivoissa tyydytään jo siihen, että maatalouden ravinnekuormitusta vähennetään kolmanneksella vuoteen 2015 mennessä.

Viattomat pikkujoet

Aurajoen ylälatvoilla Pöytyällä maanviljelijä, agrologi Matti Ali-Rontti, 34, katselee alas sillalta. Pieni Kaulajoki halkoo maita, joita Ali-Rontin suku on viljellyt vuodesta 1586. Vesi lorisee viattomasti kivien yli ja jatkaa matkaa kohti Aurajokea.

Ali-Rontin on vaikea uskoa tutkijoiden lukuja. Eihän näiltä pelloilta silminnähden valu mitään. Vesikin näyttää puhtaalta.

”On niin helppo sanoa, että maatalous on syypää. Mutta kuinka paljon ravinteita joutuu mereen, kun esimerkiksi laivat laskevat jätevetensä sinne”, Ali-Rontti puolustautuu.

”Ja Puola ja Pietari – ne ne vasta suuria saastuttajia ovatkin”, hän lisää.

Niin ovat, sanovat myös tutkijat. Mutta ne eivät rehevöitä Saaristomeren rantoja eivätkä Suomenlahden sopukoita. Itämeren ulapoita ja Suomenlahden selkiä kylläkin.

Kaikista rannikkoalueista juuri Saaristomeren tilanne on pahin. Saaret tekevät merialueesta lähes suljetun altaan. Kun Aurajoki, Paimionjoki, Uskelanjoki, Halikonjoki ja Kiskonjoki kuljettavat altaaseen fosforia ja typpeä 24 tuntia vuorokaudessa vuodet ympäri, on tultu tähän: veden fosforipitoisuus on kaksinkertaistunut 30 vuodessa.

Mieli matalaksi

Vaikka Ali-Rontin on vaikea uskoa maatalouden olevan syypää, hän tietää, että ihmisiä harmittaa.

”Kyllähän saariston ihmisillä pitää olla oikeus puhtaaseen veteen. Ja käy siellä merellä moni viljelijäkin.”

Itse hän ei ole kierrellyt saaristossa silloin, kun se pahimmin kukkii.

”Mutta olen varsin hyvin tietoinen meren tilasta. Eihän se ole nätinnäköinen”, hän sanoo mietteliäänä. ”Mieli kyllä menee matalaksi, kun viljelijöitä syyllistetään meren saastumisesta.”

”Kuitenkin suomalainen viljelijä on tunnollinen ja noudattaa tarkasti tukiehtoja. Täällä kun on tehty niin paljon asian hyväksi.”

Ja se on ihan totta, ainakin Ali-Rontin tilalla. Kun tila siirtyi isältä pojalle viitisen vuotta sitten, Matti Ali-Rontti jatkoi maatalouden ympäristötuen ehtojen toteuttamista. Sen jälkeen hän on muun muassa perustanut kilometrin verran suojavyöhykkeitä jokea ylöspäin vähentääkseen ravinnekuormitusta. Samoin ovat tehneet muut jokivarren viljelijät.

Keskimäärin 15 metrin levyisten vyöhykkeiden tarkoitus on estää ravinteiden valuminen jokiveteen.

Houkuttelun voimalla

Jos kaikki viljelijät tekisivät yhtä paljon kuin Ali-Rontti, asiat eivät olisi näin hullusti. Mutta osa viljelijöistä ei halua sitoutua ympäristötukeen, osa taas ei pysty, koska peltojen vuokra-ajat ovat liian lyhyitä.

Teollisuudelle ja yhdyskunnille vesien puhdistaminen on lailla määrätty velvoite. Maanviljelijä on erityisasemassa. Vaikka pelto olisi kuinka riskialuetta – eli laskisi jyrkästi vesistöön tai olisi rankasti ylilannoitettu – juuri mitään ei tarvitse tehdä, jollei halua nostaa ympäristötukea.

Kun muita velvoitetaan, maanviljelijöitä houkutellaan. Maatalouden ympäristöoppaissa toimenpiteet esitellään taloudellisesti kannattavina, jokaisesta pienestäkin toteutetusta toimenpiteestä luvataan korvaus erikseen.

Lisäbonuksena mainitaan, että toimenpide hyödyttää myös vesistöjä.

Turun yliopiston Saaristomeren tutkimuslaitoksen johtaja Ilppo Vuorinen istuu Ruissalon kallioilla ja miettii, miksi velvoittavuutta niin kauhistellaan maataloudessa.

”Ymmärrän kyllä, että päätöksiä ei voida tehdä yksinomaan luonnon vaatimusten pohjalta, mutta eihän teollisuudeltakaan kysytty, halusiko se puhdistaa jätevetensä. Se pakotettiin siihen”, Vuorinen muistuttaa.

Vuorinen tunnistaa sinilevän hippuset jo selvästi uimarannan vedessä. Lämpöä on 26 astetta ja rannalle tulevien turkulaislasten on valittava: joko he hikoilevat hiekalla tai ottavat riskin ja sukeltavat sinilevän joukkoon vilvoittelemaan.

Vuorinen arvelee, että maatalouden pakkoa vastustetaan aivan muista kuin järkisyistä. Symbolitasolla maaseutu edustaa suomalaisille yhä kaikkea hyvää ja turvallista. Niinpä maatalouden arvosteleminen on tuskallista ellei peräti kiellettyä. Maaseudullehan me kaikki oikeasti kaipaamme takaisin.

Myös ympäristöministeriön ylijohtajan Pekka Jalkasen mielestä nykyinen, täysin vapaaehtoisuuteen perustuva suojelu ei enää riitä.

”Jos ympäristökeskus tekee esimerkiksi kokonaiselle alueelle yleissuunnitelman suojavyöhykkeistä, pitäisi suojavyöhykkeet voida laittaa pakollisiksi. Niistä kun kuitenkin maksetaan korvaus”, Pekka Jalkanen sanoo.

Esimerkiksi Lounais-Suomessa noin puolelle valuma-alueesta on tehty suojavyöhykkeiden yleissuunnitelma, mutta vasta noin 40 prosenttia niistä on toteutettu. Eikä viranomaisilla ole mitään keinoa pakottaa viljelijää, vaikka tila vuotaisi ravinteita kuin seula.

”Maataloutta ei vieläkään nähdä tuotantolaitoksena samoin kuin teollisuutta, vaikka se on sitä yhä selkeämmin”, arvelee myös Jalkanen.

Vuosikymmenien tabu

Maatalouden vaikutus vesistöihin oli vuosikymmeniä tabu – maatalouslobbari väitti kivenkovaa, ettei pelloilta valu vesistöihin mitään. Vika oli aina muualla.

Kun myös yhä useampi järvi rehevöityi ja alkoi tuottaa sinilevää, vaikka teollisuuden ja asutuksen vedet jo puhdistettiin, kiistämisen tilalle nousivat tunnetason vasta-argumentit.

”No olisiko parempi että koko Suomen maatalous sitten lopetettaisiin” -lause on hyvin tuttu niin tutkijoille kuin ympäristöjärjestöjen ihmisille.

Maatalouslobbari, etunenässä maa- ja metsätaloustuottajain keskusliitto MTK, on voimakas ja vaikutusvaltainen, eikä se ole ollut kovin halukas rakentavaan vuoropuheluun ympäristöongelmien ratkaisemiseksi.

”Kyllä näitä asioita pitäisi pystyä katsomaan ilman, että niistä tehdään tunnetason kysymyksiä. Meillä on kaksi yhteiskunnallisesti tärkeää asiaa: maatalous ja sen merkitys, ja toisaalta kaikkien kansalaisten tärkeänä pitämä vesien laatu. Asia pitää voida nostaa pöydälle ja katsoa, miten siihen voidaan parhaiten vaikuttaa”, sanoo ympäristöministeriön ylijohtaja Pekka Jalkanen.

”Meidän lähtökohtamme on se, että viljelijän perustoimeentulo pitää turvata, mutta ympäristötukea pitää voida kohdentaa tehokkaammin sinne, missä kuormituksen vaikutukset ovat suurimmat.”

Kaikki voisi olla toisin

Naantalin ulkopuolella mökkiläiset Susanna Skytte ja Kalle Olkinuora katselevat apeana vihreänharmaata vettä. Rannan kivet ovat limaisia ja mudan peitossa. Tuoksu on tanakka.

Sinilevä on heidän mielestään lisääntynyt tasaisesti vuosi vuodelta.

Skytte ja Olkinuora, kuten muutkin Saaristomeren mökkiläiset, ovat alkuvuosien leväahdistuksen jälkeen alistuneet tilanteeseen. Levät tulevat, kyse on vain millä viikolla ja kuinka paljon.

Kun tilanne käy pahaksi, pariskunta lähtee veneilemään ja toivoo löytävänsä parempia vesiä muualta.

”Jo Raumalta löytyy kirkkaammat vedet”, Olkinuora tietää.

Ja kaikki toivovat, että kesä olisi mahdollisimman vähäsateinen. Meri voi heti paremmin, kun sade ei huuhdo ravinteita pelloilta jokiin.

Ympäristökeskuksen tutkijat sanovat, että jos kaikki keinot otettaisiin käyttöön maatalouden päästöjen leikkaamiseksi, Saaristomeri voisi puhdistua jo muutamassa vuodessa. Ei enää limaisia verkkoja ja ahdistuksen aamuja vaan kirkkaita vesiä, rakkolevää ja uimakelpoista vettä – kesän läpi.

Mutta se edellyttäisi radikaalimpia keinoja.

Tutkijat arvioivat, että 80 prosenttia maatalouden fosforihuuhtoumasta tulee 20 prosentilta peltoja. Nämä hot spot -pellot ovat esimerkiksi juuri jokien ja muiden vesistöjen varsilla olevia eroosion koettelemia peltoja, jotka joko viettävät jyrkästi kohti vesiä tai altistuvat säännöllisesti tulvien syötäviksi.

”Jyrkät pellot voisi ottaa kokonaan pois viljelyksestä tai niissä voisi tuottaa sellaisia kasveja, joita lannoitetaan vähemmän ja jotka tarvitsevat vähemmän muokkausta”, ehdottaa Petri Ekholm Suomen ympäristökeskuksesta.

Lisää kosteikkoja

Myös suojavyöhykkeiden ja kosteikkojen tehokas lisärakentaminen on tärkeää. Nyt asetetuista määrällisistä tavoitteista on jääty todella kauas: suojavyöhykkeistä on toteutunut vain 11 prosenttia ja kosteikoista 0,4 prosenttia.

Matti Ali-Rontin tilalla kosteikko toteutettiin yhdessä alueen viljelijöiden ja Turun ammattikorkeakoulun kanssa. Umpeen kasvanut Kaulajoen pöheikkö kaivettiin auki ja entisöitiin. Paikalle rakennettiin pohjapato, jonka tarkoitus on hidastaa veden kulkua niin että ravinteet ehtivät painua padon yläpuolelle kaivetun altaan pohjaan.

Aurajokea kohti lirisevän veden pitäisi siis ainakin täällä olla vähemmän ravinteikasta.

Ammattikorkeakoulun projekti-insinööri Hannamaria Yliruusi keikkuu Nokian saappaissaan pohjapadolla ja miettii, mikä mahtaa olla altaassa veden laatu. Maallikon silmissä se näyttää limaiselta ja ruskealta.

”Kun allas ruopataan, tiedetään, mitä tänne todellisuudessa kertyy”, Yliruusi toteaa Matti Ali-Rontille, joka katselee vettä pohjapadon äärellä.

Ali-Rontin tilan liikevaihdosta 10 prosenttia tulee ympäristötuista, 30 prosenttia on muita tukia. Loput saadaan myyntituloina.

”Haluan minä toki tehdä osani myös vesiensuojelun hyväksi, mutta tuskin näitä kukaan pystyisi tekemään ilman tukea”, Ali-Rontti toteaa.

Ravinnetaseet kohdalleen

Olennaisimpana Petri Ekholm pitää viljelykäytäntöjen muuttamista.

”Peltojen ravinnetaseet täytyy saada kohdalleen. Vaikka lannoitteiden käyttöä on vähennetty vuosikymmenen aikana rutkasti, niitä käytetään edelleen aivan liikaa peltojen tarpeeseen nähden. Varmuuden vuoksi.”

Ja niiden peltolohkojen, joilla kuormitus on rankin, pitäisi Ekholmin mielestä olla kasvipeitteisiä vuoden ympäri.

Uusilla viljelymenetelmillä, kuten suorakylvöllä, voidaan myös vähentää ravinteiden valumista vesiin. Suorakylvössä maata ei muokata, vaan kone työntää siemenen yhdessä lannoitteen kanssa maaperään.

”Mutta olennaista on, että pellon kasvukunnosta huolehditaan – maan rakenne, kalkitus ja ojitus pitää olla kunnossa, jotta kasvit kasvaisivat hyvin ja ravinnekulkeumat pienenisivät”, Ekholm sanoo.

”Eli keinoja kyllä on. Ne vain pitäisi ottaa tehokkaasti käyttöön.”

Oikeita ongelmia

Hannamaria Yliruusi vinkkaa pohjapadon äärelle myös Lounais-Suomen ympäristökeskuksen suunnittelijan Anni Karhusen, joka ihailee onnistuneesti entisöityä jokimaisemaa.

Yliruusi ja Karhunen tekevät molemmat käytännön työtä viljelijöiden kanssa. Heidän mielestään kiireellisin askel olisi lisätä viljelijöiden neuvontaa.

Nykyisin viljelijä saa ilmaista neuvontaa ympäristötuen hakemisessa noin tunnin verran. Aika menee käytännössä siihen, että viljelijä saa maksimoitua tilalle tulevat eurot. Ympäristövaikutusten maksimointiin ei aika riitä.

”Toimia pitäisi räätälöidä yhdessä viljelijän kanssa niin, että jokaiselle tilalle mietittäisiin juuri sille olennaiset ympäristötoimet”, Anni Karhunen toteaa.

Hän perää myös lisää eri tahojen yhteistyötä – niin neuvontajärjestöjen, MTK:n, TE-keskusten kuin muidenkin tahojen välille.

Vaikeasti ratkaistavissa ovat myös maatalouden yhä kasvavat rakenteelliset ongelmat. Pellot ja suuret karjatilat ovat yhä useammin kaukana toisistaan. Eli lanta ei enää päädy niille pelloille, joille sen pitäisi päätyä, jotta ravinteiden kierto pysyisi tasapainossa.

Niinpä viljanviljelijät syyttävät karjankasvattajia, karjankasvattajat haja-asutuksen jätevesiä, kanankasvattajat sikaloita ja sikalat viljanviljelijöitä. Ja kaikki tietysti Pietaria, Puolaa, laivoja ja omaa naapuria.

Ja luultavasti kaikki ovat myös oikeassa.

Mutta kalastaja Olavi Sahlsten myöntää, että hän voisi itsekin tehdä enemmän Saaristomeren hyväksi. Jos vaikka särjenpyynti otettaisiin mukaan päästökauppaan, voitaisiin merestä nostella pois suuret määrät tulevaa fosforimassaa.

Mutta se olisi jo kokonaan toisen jutun paikka.

MTK:n puheenjohtaja Michael Hornborg ei antanut haastattelua maatalouden ympäristövaikutuksista.

Varsinais-Suomi ja Saaristomeri

Väestö: 455 600

Alkutuotannossa: 8 300 ihmistä, 3,8 prosenttia työllisistä

Maatiloja: 7 350

Saaristomeren alue: noin 33 000 vakinaista asukasta

Kesäasuntoja: 21 000

Miksi Perämeri voi paremmin?

Jos maatalous on niin suuri rehevöittäjä, miksi Selkämeri ja Perämeri eivät kuki kuten Suomenlahti ja Saaristomeri, kysyvät viljelijät. Lakeuksillahan jos jossain viljellään ja joet tulvivat pelloille.

”Pohjanlahden ravinnekuorma on merialueen kokoon nähden huomattavasti pienempi kuin esimerkiksi Suomenlahdella, jota myös Pietari ja Neva kuormittavat”, johtava tutkija Heikki Pitkänen Suomen ympäristökeskuksesta selittää.

Pohjanlahden rannikko ei ole myöskään samalla tavalla saariston sulkema kuin Saaristomeren rannikko, eli ravinteikas jokivesi pääsee sekoittumaan vapaasti paljon suurempaan vesimassaan heti mereen laskettuaan.

”Ahvenanmaa ja matala Saaristomeri estävät myös lähes täydellisesti pohjoisen Itämeren syvien suola- ja fosforipitoisten vesien pääsyn Selkämerelle”, Pitkänen sanoo.

Mikä on maksajan oikeus?

Maa- ja metsätalousministeri Sirkka-Liisa Anttila (kesk), mikä on teidän näkemyksenne ympäristötuen vaikuttavuudesta? Miksi tulokset eivät näy?

”Toiminta on pitkävaikutteista. Siihen, että parannuksia alkaa näkyä ympäristön tilassa, menee monta vuotta. Turha on syyllisiä hakea.”

Miksi kaikki maatalouden toimenpiteet ovat vapaaehtoisia?

”Ne ovat vapaaehtoisia sillä tavalla, että ympäristöohjelmaan ei ole pakko liittyä. Mutta ei korvaustakaan tule, jos et tee toimenpiteitä.”

”Valtio, jossa on sellaisia pakkoja, on minusta jo poliisivaltio.”

Mutta olihan teollisuudenkin pakko puhdistaa jätevetensä?

”Tämä on EU:n yhteinen käytäntö, ja me olemme mukana yhteisessä maatalouspolitiikassa. Suomi voi kyllä nostaa rintaa siitä, että meillä on tiukin ympäristötukiohjelma.”

Kosteikot ja suojavyöhykkeet on todettu tehokkaimmiksi tavoiksi vähentää ravinnehuuhtoumia. Miksi ne eivät kuulu velvoittaviin perustoimenpiteisiin?

”Tästä me olemme ympäristöministeri Paula Lehtomäen kanssa puhuneet ja aiomme palata asiaan. Meillä on kyllä yhteinen tahtotila löytää uusia ratkaisuja. Mutta tämä vaatii keskustelua myös tuottajajärjestöjen kanssa.”

”Koen, että sellainen ympäristöpolitiikka on kaikkein tehokkainta, kun saadaan viljelijä sitoutumaan tiettyyn toimenpiteeseen. Se tietysti korvataan. Siitä maataloudelle koituva yleinen imagoetu on merkittävä.”

”Itse koen ikävänä syyllistävän keskustelun, kun tietää kuinka paljon tilatasolla on tehty tähän mennessä toimenpiteitä. Lannoitteita on jo merkittävästi vähennetty. ”

Oletteko itse nähnyt meren, kun se kukkii pahimmillaan?

”Olen ollut Houtskärissä kerran kesässä viikonlopun, ja olen nähnyt siellä levää. Se näyttää pelottavalta, en väheksy yhtään.”

Suomalaiset maksavat veromarkoistaan maatalouden tuet. Mikä on maksajan oikeus vaatia, että hänen rahoillaan ei rehevöitetä vesistöjä, joiden varsilla hän elää ja virkistäytyy?

”Maatalous on yksi tekijä, ei ainoa.”

Saaristomerellä 81 prosenttia fosforista, 70 prosenttia typestä tulee maataloudesta.

”Tehdyt päätökset eivät vielä näy. Lähivuosina näkyvät, koska normeja on merkittävästi kiristetty.”

Mutta mikä on maksajan oikeus?

”Tässä on muistettava, että EU maksaa ympäristötuesta puolet.”

Kolmanneksen.

”Minusta ei pidä lähteä siihen keskusteluun, kuka voi toiselta jotain oikeuttaa tai edellyttää. Se ei välttämättä tätä asiaa edistä. Se luo vain vastakkainasettelua.”

Mutta eikö tässä ole selkeä vastakkainasetelma?

”Kyllä maataloudenkin etu on, että vedet olisivat puhtaat. Ei viljelijä tahallaan saastuta.”

”Enkä vähättele ongelmaa ollenkaan. Mutta haluan toteuttaa toimet niin, että niille tulee viljelijöiden hyväksyntä ja kannatus. Muuten ne eivät onnistu.”