Kyläkauppiaan viimeinen työpäivä vuonna 1994: "Koko elämä oli hiuskarvan varassa"

kauppa
Teksti
Vesa Löhönen
Kauppias
Kauppiaan viimeisestä työpäivästä on seitsemäntoista vuotta. Kuvat Kaisa Rautaheimo.

SK Maata halkovien valtateiden varsille on nopeasti noussut uusien liikenneasemien ja kauppapaikkojen katkeamaton ketju. Korkeat valomainostolpat ohjaavat kiireisen kulkijan matkantekoa kuin leivänmurut satukirjan Hannua ja Kerttua. Jossain mainospylväiden välissä, hiljaisilla tieosuuksilla uinuvat joskus elämää sykkineet kylät ja taajamat tarinoineen.

Roudan runtelema asfaltti ja tyhjä tasakattoinen myymälärakennus – kuin muistomerkkeinä menneille.

Paju on vallannut piha-alueen ja horsma versoo kivijalan juuresta. Ikkunoista pois revittyjen mainosteippien ääriviivat erottuvat vielä, mutta viimeisen asiakkaan käynnistä on jo vuosia.
Kerran tässäkin toimi vireä kyläkauppa ja bensa-asema.

”Luoti on ammuttu pienikaliberisella pistoolilla keskelle otsaa nenäntyvestä 5,5 senttimetriä suoraan ylöspäin. Luodinreikä on ollut läpimitaltaan 3-4 millimetriä. Luoti on kulkenut päässä otsalta hieman alaspäin ja pysähtynyt takaraivoon luuhun.”

Lääkärinlausunto esitutkinnassa.

Kauppias toivottaa tervetulleeksi kotiinsa ja pyytää vieraan pitemmittä puheitta kahvipöytään. Kupit servetteineen on laitettu valmiiksi, reilut palat pitkopullaa odottavat vadilla. Nyt päivällä on aikaa jutella, illaksi hänellä on muita menoja.

On kulunut seitsemäntoista vuotta kauppiaan viimeisestä työvuorosta.

Kassakuittiin kirjautui kellonajaksi 22.57. Kassan kello jätätti, oikea aika oli yksitoista minuuttia yli yhdentoista. Kuitin mukaan asiakas osti nakkipaketin, viisi pulloa keskiolutta ja muovikassin.

Ostosten arvo oli yhteensä 47 markkaa ja kymmenen penniä. Ostokset maksettiin 500 markan setelillä.

Puut ovat pudottaneet lehtensä, maisema maalattu harmain vedoin. Syksyinen sade pieksää autiota kaupparakennusta. Tuuli koettaa ottaa otetta, mutta kiinteistö kestää.

Se on kestänyt ankarampiakin myräköitä siitä lähtien, kun avajaisia vietettiin talvella 1973.
Vanha kaupparakennus oli käynyt pieneksi ja rakenteiltaan vanhanaikaiseksi.

Kauppias

Uusi myymälä mahdollisti toimintojen tehostamisen. Uutta aikakautta edustivat itsepalveluhyllyt, mutta liha- ja makkaratuotteiden myynti hoidettiin edelleen palvellen.

Se oli kauppiaalle kunnia-asia, kuten mainoksen slogan kuului.

Tuleva kauppias oli silloin 14-vuotias poika ja kasettinauhurissa pauhasi purkkajytä.

Kaupankäynnistä vastasivat hänen vanhempansa. Kaupasta oli kasvanut kylän keskus, sen elämää sykkivä sydän.

Kyläläisten posti tuli kaupalle, ja myymälässä oli ollut pitkään myös seudun ainoa puhelin. Kaupassa vaihdettiin kuulumiset, päivitettiin tila, kuten nykyisin tehdään Facebookissa.
Siellä tiedettiin kylän asiat ja viesti välittyi. Kaupalla oli suuri merkitys kyläläisten elämään.

Kauppiaspariskunnasta tykättiin. Heillä ei ollut rasitteenaan sukupolvien yli eläneitä riitoja kylän lehmien laidunmaista eikä ikiaikaisia tiekiistoja naapureiden kanssa. He olivat tulleet etäämpää ja aloittaneet puhtaalta pöydältä. Kauppiaan autolla, Cortinalla, kuljetettiin ruokalähetyksiä, kyyditettiin kyläläisiä ja joskus tarpeen niin vaatiessa, hoidettiin myös ambulanssin ajoja.

Koska kyse oli sekatavarain kaupasta, myynnissä oli myös polttoainetta. Se ei ollut liiketaloudellisesti kannattavaa, mutta toi asiakkaita; usein myös yöaikaan, sillä lähimmille huoltoasemille oli matkaa kymmeniä kilometrejä.

Kauppias kaataa kahvia ja pahoittelee puhettaan. Suu ja mieli eivät ole synkronissa. Lauseet odottavat vuoroaan.

On ollut aikaa miettiä ja tehdä tiliä eletystä elämästä. Siitä, miten hän aikanaan päätyi jatkamaan perheen kauppaa vanhempien jäädessä eläkkeelle vuoden 1988 alussa. Takana oli kauppakoulu ja K-kaupan kauppiaskoulutus sekä viisi vuotta vieraan palveluksessa rautakaupassa.

”Se oli hienointa aikaa elämässäni”, kauppias sanoo. ”Se kauppiasaika. Tuntui oikealta elämältä.”

Vanhempiensa työtä jatkanut nuoremman polven kauppias oli myös kyläläisten mieleen. Tuttu, työteliäs nuori mies perheineen. Idearikas kehittäjä, joka ymmärsi hyvin kaupan alan suhdanteet. Palveluasenne oli isän perua, tarkka taloudenpito äidiltä opittua.

Kauppa menestyi, mutta kauppiasta kohtaan ei kylällä tunnettu kateutta. Se on arvo, joka harvoille kyläkauppiaille maassamme myönnetään.

Kauppias noudatti tarkoin kaupan alan tiukasti valvottuja sääntöjä, mutta hyödynsi tehokkaasti aukioloaikoihin tehtyjä lainsäädännöllisiä uudistuksia. Suomen kärvistellessä laman kourissa 1990-luvun alkuvuosina kauppias jatkoi työpäiväänsä ja teki tulosta oluenmyynnillä.

Kauppias
Tuotekoodien lista kassalla muistuttaa menneistä kiireistä.

”Se oli ihan hullua. Olutta tultiin ostamaan sadan kilometrin päästä, kun muualta ei saanut. Juhannuksena olimme auki yötä päivää. Nuorena jaksoi.”

Kauppias nousee pöydästä ja ottaa muutaman askeleen kohti seinäkalenteria. Hän kääntää lehtiä elokuulle. Päivään ja hetkeen on aikaa, mutta mikään ei ole hälventänyt muistoa.

”Elokuun kahdeskymmenesneljäs yhdeksänkymmentäkaksi”, kauppias sanoo.

”Vaimo sen näki.”

Perheen kolmevuotias tytär jäi auton alle kaupan edessä. Se oli konkreettinen muistutus sattumanvaraisuudesta elämässä. Miten hetkessä äidin ja lapsen toisensa näkemisen ilo muuttuu seuraavassa silmänräpäyksessä loputtomaksi tuskaksi, tukahtuneeksi huudoksi. Mustaksi matkaksi tuntemattomaan.

Tragedia kosketti koko kyläyhteisöä. Työ ja perhe piti kauppiaan kiinni elämässä.

Suomessa siirryttiin Martti Ahtisaaren aikaan helmikuussa 1994. Nousukauden merkit antoivat jo viitteitä alkoholin kulutuksen painopisteen siirtymisestä keskiolutta väkevämpiin juomiin.

Edellisvuosien kaltaista olutrallia ei kaupalla enää nähty. Läheisessä varuskunnassakin oli siirrytty yhteiskuljetuksiin osana varusmiesten liikenneturvallisuutta. Kyläkauppa oli ollut vuosien ajan monen varusmiehen kotimatkan varrella, sopivasti ja hyvällä paikalla pysäyttää eurodance-musiikin kyllästämä kimppakyyti-Corolla juomatäydennystä varten.

Aukioloajat olivat kuitenkin edelleen kyläkaupan menestyskortti. Kauppias teki pitkää päivää, aamuvarhaisesta iltamyöhään. Myös silloin huhtikuun lopun maanantaina.

Entä jos…

Kauppias kaataa lisää kahvia.

”Koen, että olen aika hyvässä kunnossa. Monet asiat ovat menneet eteenpäin. En tarvitse enää mitään lääkkeitä, kun enimmillään jouduin ottamaan seitsemäntoista eri pilleriä kolme kertaa päivässä.”

Hän iloitsee selviävänsä jo ilman apuvälineitä. Aikuisiksi kasvaneet neljä lasta ovat rakkaita, tärkeimmät maailmassa.

”Juurikin näin”, kauppias vastaa useimpiin kysymyksiin. Ja hymyilee.

Se sattumanvaraisuus. Kuinka pienestä monet asiat lopulta ovatkaan kiinni. Kuulemme tarinoita siitä, miten hetkeä ennen törmäystä joku on vaihtanut istumapaikkaa ja pelastunut. Jokin tiedostamaton valinta säästänyt hengen. Intuitio. Varjelus.

Siinä elokuun silmänräpäyksessäkin silloin vuonna yhdeksänkymmentäkaksi. Niin pienestä kaikki kiinni.

Keväällä 1994 poliisi ajoi takaa punaista autoa, jonka epäiltiin pakenevan kaupan suuntaan.
Nähtyään auton kyläkaupan pihassa poliisi ei kovan vauhdin vuoksi kyennyt pysähtymään, vaan joutui ajamaan ohi ja kääntymään seuraavalla levikkeellä huomioiden myös muun liikenteen.

Muutama minuutti, ja sillä välin punainen auto oli kadonnut.

”Kauppias, mitä täällä on sattunut? En saanut vastausta ja samassa huomasin, että kauppiaan pään alla on iso verilammikko. Kello oli silloin 23.20.”

Kaupalle hetkeä ennen poliisin saapumista tullut asiakas esitutkinnassa.

Kauppias
Mainuan kylän entinen sydän on kylmillään. Kylän historiikkiin sille on varattu oma lukunsa.

Kauppias kävi rajalla. Henkiinjäämistä pidettiin epätodennäköisenä ja jos, niin vammaa ainakin lopuksi elämää sänkyyn sitovana.

Läheisille jokainen uutinen sairaalasta oli tärkeä. Silmäluomien liikkeitä seurattiin, ja samaan aikaan kun Suomi hävisi jääkiekon MM-finaalissa Kanadalle, kauppias avasi silmänsä.

”Että mitä ihmettä.”

Muuta hän ei osannut ajatella. Oli vain epätietoisuus, ja aiemmin tutut ihmiset tulleet tuntemattomiksi.
Lääkärin kertomusta kahden viikon takaisista tapahtumista oli vaikea uskoa todeksi.

”Oli vain, että mitä ihmettä, ja kova kipu.”

Huhut lähtivät nopeasti liikkeelle. Viranomaiset rohkaisivat läheisiä tiedottamaan kauppiaan tilanteesta sen, mitä mahdollista oli. Paljoa kerrottavaa ei ollut. Hänet oli leikattu ja hän jäisi henkiin, ei paljon muuta.

”Juhannuksena olin jo kotona. Pyörätuolissa. Se oli hieno tunne, voit uskoa.”

Kauppiaan tuntevat ovat kertoneet, että nopea toipuminen johtui peräänantamattomasta perusluonteesta. Tahdonvoimasta ja yritteliäisyydestä. Mutta vakavilla aivovammoilla on usein seurauksensa. Käyttäytymistä ja tunteita ohjaavat aivoalueet sijaitsevat pään otsa- ja ohimolohkoissa.

”Alkuun tuli vain kirosanoja”, kauppias nauraa nyt.

Ajatus kulki, mutta sanat puuttuivat eikä tekemään kyennyt. Kärsimättömyys korostui ja turhautuneisuus purkautui. Sosiaalinen verkosto ympärillä kutistui koetellen läheisten jaksamista.
Vuodesta 1996 lähtien kauppias on asunut yksin.

Seitsemäntoista vuoden aikana kauppias on läpikäynyt mittavan kuntoutuksen, joka jatkuu edelleen. Fysioterapiasta, puheterapiasta ja säännöllisistä käynneistä psykologin luona on muodostunut tärkeä osa turvallista arkea, hetkeen sitovia rutiineja.

”Tärkeintä on puheterapia. Että pystyy puhumaan.”

”Toinen puoli on halvaantunut. Kasvot ovat ilmeettömät. En itke, enkä näe unia.”

Kauppias pohtii säästyneensä kuitenkin monilta muilta vakavan aivovamman seurauksena mahdollisesti tulevilta sairauksilta, esimerkiksi epilepsialta.

”Olisi voinut käydä huonomminkin. Ennuste ei ollut hyvä, koko elämä oli hiuskarvan varassa.”

Kaupassakäynnit ja muut askareet kauppias suorittaa itsenäisesti.

Ajokorttia ei enää ole, taksi kuljettaa omavastuuosuuden laskuttaen. Päivärutiineihin kuuluvat pienet kävelylenkit, ruuanlaitto ja lehtien lukeminen. Tietokoneen käyttö sujuu myös.

Kaupungilla monet tunnistavat, mutta harva uskaltautuu juttusille.

”Kerran eräs mies tuli kaupassa luokseni. Hän kertoi olevansa se henkilö, joka oli löytänyt minut kaupan lattialta. Se oli minulle liikuttava hetki.”

Kauppiaan kotikylä on hiljentynyt. Koulu lakkautettiin muutama vuosi sitten, ja monen muun kaltaisensa, joskus elinvoimaisen taajaman tavoin, tämäkin kylä haluaa vaalia menneiden aikojen yhteisöllisyyttä. Kylän myöhempään historiikkiin on virallisesti vuonna 1996 lopettaneelle kaupalle varattu oma tärkeä lukunsa.

Elämäänsä kauppias kertoo suhtautuvansa nöyrästi ilman katkeruutta.
Häntä ammuttiin päähän omassa kaupassaan 25. huhtikuuta 1994, kun hän palveli aiemmin samana iltana miehen ampunutta ja poliisin takaa-ajamaa henkilöä.

Kauppaa ei ryöstetty, 500 markan raha jäi kaupan tiskille.

Siitä hetkestä kauppias aloitti kokonaan toisen elämän.

”On ollut vaikeita hetkiä ja asioita, joita en edelleenkään ymmärrä. Näin on vaan käynyt, mutta olen iloinen jokaisesta uudesta päivästä.”

Illalla kauppias menee taas kuntoutukseen.

”Toivomukseni on, että kauppias pysyy hengissä ja selviää, hän on syytön.”

Ampuja esitutkinnassa.

Ampuja vapautui heinäkuussa 2011. Viikkoa myöhemmin hänet pidätettiin epäiltynä tapon yrityksestä Vantaalla. Ampuja oli Natural Born Killers ja United Brotherhood -rikollisjärjestöjen jäsen. Hän kuoli Kajaanissa syyskuussa 2011.

Juttu on julkaistu ensimmäistä kertaa Suomen Kuvalehden numerossa 51-52/2011.