ULKOKUVAAJAN PITKÄ KEIKKA
Aarne Pietinen oli ensimmäisiä suomalaisia lehtivalokuvaajia. Vuosikymmenten urasta jäi kymmenientuhansien kuvien arkisto.
Opettaja Matti Matinpoika Pietinen Säkkijärveltä perusti puusepäntehtaan Viipuriin 1891. Pietisen palatsina tunnettu kivitalo nousi 16 vuotta myöhemmin Kolmikulmaan rautatieasemaa vastapäätä.
Esikoispojan, vuonna 1884 syntyneen Aarnen opiskelu oli ylioppilaaksitulon jälkeen tahmaista. Isällä oli kuitenkin tarjota jotain puhtaammin näpeissä pysyvää. Aarnesta tuli isänsä niin ikään perustaman Karjalan kirjapainon konttoripäällikkö.
Hän hankki kirjoittajakokemusta pilalehti Ampiaisen toimittajana. Työparina hänellä oli Aarno Karimo, jonka kirjoittama ja kuvittama kansallisessa hurmoksessa marinoitu Kumpujen yöstä ilmestyi 1929.
Aarne kokeili myöhemmin muutakin kuin Karjala-lehden kustantamista, ja julkaisi ensimmäisen suomenkielisen mainonnanoppaan Ajanmukainen ilmoittaminen. Isä vuorostaan ilmoitti uudesta työpaikasta. Aarnesta tuli puuseppätehtaan prokuristi, mikä tarkoitti käytännössä firman päivittäistä johtamista.
Aarnelta karkasi vaimo, mutta hän naimautui nopeasti uudestaan käsityöyrittäjä Nancy Högströmin kanssa.
Pietiset tunnettiin paitsi koreasta elämästään, myös poliittisesta nuorsuomalaisesta aktivismista ja näyttävästä suojeluskuntalaisuudestaan. Isä Pietinen vangittiin sisällissodan loppukiivauksissa. Tunnetussa kuvassa Viipurin lääninvankilan käytävällä makaa punaisten surmaamia vankeja. Etualalla viruu suvun tietojen mukaan tehtailija Matti Pietinen.
Aarne muutti Helsinkiin 1920. Viipurin työkokemuksien jatkeeksi hän päätyi ensin myyntipäälliköksi Gutenbergin kirjapainoon ja sitten konttoripäälliköksi paperitukkuri Dahlbergille. Nancy perusti käsityöliikkeen.
Harrastuksenaan Aarne soitti selloa ja kasvatti dobermanneja. Koirien kasvattamisesta ei vielä voi tehdä kattavia johtopäätöksiä. Siitä, että hän johti perustamaansa Helsingin suojeluskunnan koirakomppaniaa, ehkä jo voi.
Sörnäisiin perustettu ”ludevapaita” patjoja, itseasiassa teräsvieterisänkyjä, valmistanut pientehdas kellahti konkurssiin 1929. Aarnen oli hakeuduttava uusiin toimiin.
Uuden ammatin osaamistausta oli kameraseura, johon Pietinen oli liittynyt 1922. Hänestä kehittyi nopeasti yksi seuran kilpailuissa menestyvistä aktivisteista. Aarne on muistellut kuvailleensa epäsäännöllisesti 1800-luvun puolelta lähtien.
Pietisen varhaisin julkinen esiintyminen valokuvaajana on todennäköisesti Suomen Kuvalehdessä 43/1922 julkaistu kuva hotelli Kämpin ullakkopalosta. Kuvaajan ripeyttä korostaakseen toimitus ilmoitti saaneensa kuvan palon vielä kestäessä.
Lehtikuvaajien ammattikunnan keskeinen kasvualusta oli Uusi Suomi, jonka ensimmäisenä kuvaajana 45-vuotias Pietinen aloitti 1929.
Lehtiin kuvaavista käytettiin vähättelevää ja kiusoittelevaa nimitystä ”ulkokuvaajat” erotukseksi studioissa työskentelevistä.
Pietisen ohella lehtikuvaajien pioneereja olivat Aleksi Neittamo ja Paavo Poutiainen. Heidän jäljiltään ei ole löydetty kokonaisia arkistoja.
Uusi Suomi kustansi ulkona juoksemisen, mutta Pietisen toinen näyttävä foorumi oli Kansan Kuvalehti.
Sanomalehdissä visuaalisuus oli jäykän varovaista yksittäisten kuvien käyttöä.
Ammattitaito kehittyi ja ammatillistuminen tapahtui kuvalehtien kautta. Suurten kustantajien, Otavan ja WSOY:n, otettua käyttöön syväpainon 1920-luvulla painokuvan laatu parani. Samalla sivutaitto sai uusia muotoja, kun palstarajoista luovuttiin. Parempi laatu ja uusi visuaalisuus lisäsivät kuvien näyttävämpää käyttöä ja kuvaajien tunnettavuutta: kuvakertomuksia, kansia, nimiösivujen kuvia.
Kuvien kiihtyvä kysyntä lisäsi kuvaajien aktiivisuutta. Arjen tavanomaisuudetkin kelpasivat hyvin aiheiksi. Aarne Pietinen sai myydyksi Kansan Kuvalehteen jopa kuvakertomuksen perheensä tattiretkestä.
Aarne kirjoitti toisinaan myös tekstit 3–4 aukeaman verran tilaa saaneisiin kuvakertomuksiinsa. Silloin kuvien ja tekstin tekijäksi ilmoitettiin nimimerkki Linssi.
Idea tattiretkestä oli kerralla käytetty, mutta toistuvia tilauksia oli esimerkiksi Hapag-yhtiön Deutsche Amerikan -matkatoimiston vaihtuvien ikkunasomistusten kuvaaminen. Somistelu tosin kätki ikkunan taakse toisenlaisen todellisuuden. Matkatoimistossa oli Suomen Gestapon päämaja.
Elinkeinon harjoittamisen perusedellytys oli alun alkaen toimivat suhteet. Yhtä tärkeää kuin julkaisukelpoiset kuvat oli siten myös kättelemisen taito, monialainen rientäminen ja verkostuminen. Sarkatakkien ja frakkien välillä liikkuminen oli liiketoiminnan kannalta tuottoisaa.
Tilaajat lisääntyivät, aihealueet laajenivat. Maatalousnäyttelyjä, taiteilijakuvia, poliitikkoja, virallisia kuvia eli historiallisia tuotekuvia, päiväkohtaisia tuotekuvia, mainoksia. Pietinen oli nopeasti kiinni kysynnässä: Uudessa Suomessa, Kansan Kuvalehdessä, WSOY:n ja Otavan ja monien muidenkin kustantajien julkaisujen toimituskunnissa. Merkittäviä kuvien tilaajia olivat myös yhdistykset, suojeluskuntajärjestöt, opiskelijayhteisöt ja Suomen Matkailuliitto.
Ulkoministeriö valitsi 1933 Pietisen viralliseksi valokuvaajakseen. Turismia pidettiin olennaisena keinona Suomi-kuvan luomiseksi. Kuvien piti olla myös Oikeita. Otoksia pidettiin tavoitteiden mukaisessa suunnassa ja ryhdissä korostamalla sitä, että Suomi kuuluu länsimaihin modernisoituvana ja demokraattisena valtiona nuoruudestaan huolimatta.
Teollisuuskuvauksissa Pietinen saavutti johtoaseman. Poikansa Otso ja Matti jatkoivat samalla tasolla sotien jälkeen. Tehdasmiljöiden ja arkkitehtuurin lisäksi kuvauskohteina olivat itse työ ja sen tekijät. Kameran vieminen vähävaloisiin tiloihin opetti ja kehitti entisestään valaistustekniikkaa.
Pietinen oli perustanut oman kuvaamon 1933. Puolison ja kahden pojan lisäksi Pietisten valokuvadynastiaan, toisinaan mafiaksikin kutsuttuun, kuuluivat myös Aarnen kaksi veljeä.
Sotien jälkeen lähes hegemoniseen asemaan kasvanut Pietis-aika päättyi 1976, kun Aarnen 43 vuotta aikaisemmin perustama kuvaamo myytiin. Aarne oli ehtinyt johtaa sitä 13 vuotta. Ihmisen muisti on lyhyt, valokuvan pitkä. Pietisten kuvat ovat edelleen mukana julkaisuvirrassa.
Julkisuuteen tehtyjen kuvien idea on jaetuksi tulemisen idea. Jokainen vuosikymmen lisää niihin oman kerroksellisuutensa, joka kasvattaa ”kerran on ollut sellainen hetki” -dokumentaarisuuden arvoa.
Pietisen kuvissa heijastuu oikeistolaisesti ”valaistu”, jopa kuvakulmitettu näkeminen, se oikeistoradikalismin varjo, jonka hämyissä toista maailmansotaa kohti kuljettiin.
Aarne kuoli 1946, Nancy 1967.
Kuvat © Aarne Pietinen / Museovirasto / Suomen valokuvataiteen museo
Joviaali ja tulistuva
Huhtikuussa ilmestynyt Museoviraston kustantama Peilissä Pietiset on ensimmäinen pelkästään Pietisten kuviin keskittyvä teos. Se on tapahtumien, pyrkimysten ja ajan hengen heijastumia vuosilta 1930–1946. Intendentti Hannu Häkkinen ja erikoistutkija emeritus Jukka Kukkonen valitsivat sisällön yli 70 000 kuvan joukosta. VTM Markku Pietinen kirjoittaa sukunsa historiasta ja FT Leena Saraste Aarne Pietisen roolista suomalaisen valokuvauksen historiassa.
Teoksessa on luotu myös verbaalinen muotokuva lahjakkuudessaan moneen suuntaan rönsyilleestä Aarnesta.
”Herrasmies, lukenutkin, kovasti oikealla ja aina oikeassa. Hyvä kirjoittaja, musikaalinen. Humoristinen, kreatiivinen ja kiusaksi asti aloitteellinen, mutta lyhytjännitteinen. Joviaali, mutta herkästi tulistuva ja tukevasti vaimonsa tossun alla.”