Jaettu suru

Twitteriä pidetään sosiaalisen median häijyimpänä kanavana. Hädän hetkeltä sieltä voi kuitenkin löytää myös hyvyyttä ja lohtua.

empatia
Teksti
Leena Sharma
Kuvitus
Outi Kainiemi

Tämä on ilmaisnäyte SK:n maksullisesta sisällöstä

Voit kuunnella jutun myös ääniversiona. Lukijana toimii a.i.materin koneääni Ilona.

 

Heinäkuussa 2020 Jaana Haakanen siirsi työpaikallaan lasista asiointiluukkua oikealla kädellään. Olkapäästä kuului pamahdus.

Myös vieressä seisonut esimies säikähti kovaa ääntä: molempien ensimmäinen ajatus oli, että nyt meni jotain poikki.

Kipu oli kuitenkaan siedettävä. Haakanen soitti työterveyslääkärille, joka suositteli, ettei korona-aikana vastaanotolle kannattanut tulla turhaan. Lääkäri kirjoitti reseptin Panacodia.

Haakanen sinnitteli käden kanssa pari kuukautta kolmivuorotyössään päihde- ja mielenterveysongelmaisten asumisyksikössä. Lopulta oli pakko mennä lääkäriin.

Ultraäänikuvassa näkyi ”epämääräistä massaa”. Vakuutusyhtiö ilmoitti, että se ei korvaa magneettikuvia. Esimies sanoi, että firma maksaa, mene vaan.

Kun Haakanen istui muutama päivä magneettikuvauksen jälkeen Terveystalon aulassa odottamassa pääsyä lääkärille, hänen puhelimeensa ilmestyi tekstiviesti: ”Tulokset viittaavat pahanlaatuiseen kasvaimeen.”

”Mä vaan luin sitä, että mitä hittoa, ei voi olla, sehän on vaan mun olkapää”, Haakanen kertoo puhelinhaastattelussa joulukuussa 2021.

”Saman tien lääkäri pyysi huoneeseen ja mä kysyin, oletko lukenut. Hän vastasi, että ei ollut vielä ehtinyt. Sitten me tavattiin yhdessä tuloksia monttu auki.”

Lääkäri kirjoitti kiireellisen lähetteen syöpäklinikalle.

 

Kuolemantuomio. Sen Haakanen sai jatkotutkimuksissa.

Ensin lääkärit epäilivät myeloomaa eli luusyöpää. Sitten imusolmukesyöpää. Lopulta selvisi, että kyseessä on aggressiivinen, triplanegatiivinen rintasyöpä, joka oli levinnyt kylkiluihin, selkärankaan ja muualle elimistöön. Ei toivoa parantumisesta.

58-vuotias Haakanen kirjoitti sairaudestaan ensimmäisen kerran Twitteriin 22. päivä lokakuuta 2020:

Elämä heitti tänään astetta paskemman haasteen syöpädiagnoosin muodossa. #fuckcacer #gameover.

Päivitykseen tuli kymmeniä vastauksia. Tsemppiä, voimia, rohkaisuja, sydämiä.

Twitter näytti paremmat kasvonsa.

 

Twitter on sosiaalisen median kanavista pahansuovin. Se on hiekkalaatikko nimimerkkien takana lymyileville trolleille, jotka haluavat provosoida ja satuttaa.

Jos Facebook on lukion suosituimmuuskilpailu, Twitter on koulun pihamaa, jossa kiusaajat hallitsevat”, kirjoittaa kanadalainen retoriikan ja kielentutkija Jason Hannan.

Riidan aiheeksi käy mikä tahansa, erityisesti politiikka. Puoluekartan vastakkaisissa laidoissa olevat ihmiset solvaavat toisiaan sanankäänteillä, joita kuultiin aiemmin lähinnä nakkikioskin jonossa.

Mutta kun kyseessä on murskaava suru, ihmiset löytävät Twitterissäkin inhimillisyytensä.

Jaana Haakanen liittyi Twitteriin vuonna 2012. Hän kirjoitti päivityksiä pääasiassa jääkiekosta, Helsingin IFK:sta, jota hän on kannattanut veljensä kanssa uskollisesti vuosikymmeniä. Niin uskollisesti, että neuvoi nuorempana HIFK:n toimitusjohtajaa sähköposteilla, miten seuran asioita pitäisi hoitaa.

Kun hän oli kertonut Twitterissä sairaudestaan, tilille ilmestyi joka päivä uusi kuva. Terry And, Frans Tuohimaa, Sebastian Dyk, Rony Ahonen… Joukkueen jäsenet poseerasivat pienen valkotaulun kanssa.

Siinä luki: ”Tsemppiä Jaana.

 

Kieltäminen. Viha. Kaupankäynti. Masennus. Hyväksyminen.

Sveitsiläissyntyinen psykiatri Elisabeth Kübler-Ross kehitti suruun liittyvän kuuluisan vaiheteoriansa 1960-luvun lopussa. Teoria kuvasi alun perin sitä, miten parantumattomasti sairaat suhtautuvat lähestyvään kuolemaansa. Myöhemmin teorian avulla analysoitiin myös läheisensä menettäneiden surua.

Kübler-Ross tutki surua prosessina, joka erilaisten vaiheiden kautta poistuu vähitellen ihmisestä. Tämä käsitys on viime vuosikymmeninä osittain haastettu.

Tutkijat kuvaavat surua nykyään aaltoliikkeenä: välillä sureva voi paremmin, välillä huonommin. Surusta ei tarvitse toipua täydellisesti, mutta siitä on syytä selviytyä.

Resilienssin eli sinnikkyyden ja selviytymiskyvyn avulla sureva jatkaa elämäänsä jopa entistä vahvempana.

Selfhelp, mindfulness, terapia: keinoja selviytymiseen on tarjolla runsaasti. Selviytymisestä on tullut trendikästä. Media rakastaa julkkisten ”Näin toivuin menetyksestäni” -tarinoita. Menetyksen kohteet vaihtelevat elämänkumppanista perheen lemmikkiin.

Ei herkille! Kokkisota-tähti Tommi Tuomisen suuri suru: rakas Pati-koira kuoli”, uutisoi Seiska lokakuussa 2021.

Oli väistämätöntä, että kuolema saapui myös sosiaaliseen mediaan. Selfieistä oli lyhyt matka suruun.

Sienestyskuvien, lakkiaisjuhlimisen ja arkisten aikaansaannosten sekaan alkoi ilmestyä päivityksiä pois nukkuneesta ukista, parhaassa työiässä menehtyneestä kollegasta, kolarissa kuolleesta puolisosta, omasta syöpädiagnoosista.

Ensin päivitykset tulivat Facebookiin ja Instagramiin, sen jälkeen Twitteriin. Ihmiset kertovat sairaudesta ja kuolemasta jopa verkostoitumispalvelu Linkedinissä.

Valtaosan Twitterin surupäivityksistä kirjoittaa läheisensä menettänyt ihminen.

Mun pikkusisko kuoli aamulla.

Syyskuussa lapseni menehtyi ja koko syksyn olen tuntenut itseni todella väsyneeksi.

Sain äsken puhelun. Äiti on kuollut.”

Tänään tuntuu, etten mä pysty tähän. Miten siitä selviää, kun menettää parhaan ystävän ja aviomiehen?

Aina tämän kaltaiset päivitykset eivät herätä empatiaa. Vakuutusyhtiö Kaleva tutki vuonna 2018 suomalaisten asenteita kuolemaan ja suremiseen. Tiedot kerättiin Yougov-tutkimuspalvelun kuluttajapaneelista, johon kuuluu yli 20 000 suomalaista.

”Minusta on kiusallista, että henkilökohtaiset surun kokemukset tuodaan somessa julkisiksi” -väittämän kanssa oli täysin tai jokseenkin samaa mieltä 55 prosenttia vastaajista. Täysin tai jokseenkin eri mieltä oli 28 prosenttia.

”Osanotto somessa on yhtä aito kuin kasvotusten” -väittämän kanssa jokseenkin tai täysin eri mieltä oli 70 prosenttia vastaajista.

Sosiaalisen median suruetiketti on kuitenkin kehittynyt neljässä vuodessa. Kalevan tutkimuksessa vain yhdeksän prosenttia kertoi reagoivansa suru-uutiseen sydänemojilla. Nykyään se on yksi käytetyimmistä tavoista ilmaista osanottoa.

 

Mari Pulkkinen menetti kaksi syntymätöntä lastaan kymmenen kuukauden välein vuonna 2007.

Ensimmäinen odotus päättyi raskaudenkeskeytykseen sen jälkeen, kun lapsella oli havaittu vakava pikkuaivojen epämuodostuma. Toinen lapsi kuoli kohtuun.

Kuolemien aikaan Pulkkinen viimeisteli tohtorinväitöskirjansa ensimmäistä versiota. Se käsitteli suomalaisten kertomuksia siitä, miltä läheisen menettäminen tuntuu. Pulkkinen oli kerännyt menetystarinoita kirjeinä vuosien ajan.

47-vuotias Pulkkinen on kirjoittanut kuolemansurusta kaksi kirjaa, ja kouluttaa ja luennoi aiheesta.

Pulkkisen mielestä suomalaisilta puuttuu suremisen taito.

Hänen lastensa kuolemasta on 15 vuotta, mutta hän on yhä sureva äiti, joka ei halua parantua tai päästä eroon surustaan.

”Me ajattelemme edelleen, että suru on väliaikainen häiriötila”, Pulkkinen sanoo.

”Läpi elämän jatkuvaa surua, joka porautuu minuuteen ja josta tulee linssi, jonka läpi tarkastelen muita ihmisiä ja maailmaa ja itseäni siinä, siedetään huonosti.”

Surun täytyy siis olla tietynlaista.

Pulkkisen sitkeä suru ärsyttää monia. Se näkyy hänen antamisensa haastatteluiden perässä olevissa kommenttiketjuissa, joissa Pulkkista syytetään esimerkiksi siitä, että hänen surunsa vahingoittaa hänen kahta elossa olevaa lastaan.

Kaavamainen käsitys suremisesta edellyttää, että aluksi on surtava voimakkaasti. Jos joku kertoisi Twitterissä lähtevänsä heti puolison hautajaisten jälkeen etelänlomalle, millaisia kommentteja hän saisi?

Jossain vaiheessa ihmisen oletetaan pääsevän menetyksestään yli, tai ainakin lakkaavan vaivaamasta muita sillä. Pulkkisen suru ei ole noudattanut hyväksyttyä draaman kaarta, vaan jäänyt pyörimään häiritsevästi keskuuteemme.

 

Jaana Haakanen jäi töistä pois lokakuussa 2020, heti syöpädiagnoosin jälkeen. Yksi häntä tutkineista lääkäreistä antoi elinaikaa puoli vuotta.

Haakanen siirtyi hoitoihin, mutta elimistö ei kestänyt sytostaatteja. Solumyrkkyhoidot päättyivät aina siihen, että hän joutui sairaalaan suolisto-ongelmien takia.

Kasvain oli murtanut kokonaan oikean lapaluun. Ison murtuman takia kehossa on irtonaisia luunkappaleita, mikä tarkoittaa, että esimerkiksi kaatuminen olisi kohtalokasta.

”Kaikki ajatus pyöri sen diagnoosin ympärillä, että nyt mä kuolen, koska mä kuolen, näenkö joulua, onko sitä, onko tätä”, Haakanen kertoo.

”Yletöntä pään myllerrystä piti purkaa johonkin.”

Haakanen lakkasi päivittämästä Facebookia. Siellä hänellä oli kaksisataa kaveria, jotka hän tunsi tavalla tai toisella kaikki.

Jäljelle jäi Twitter. Twitterissä Haakasta seuraa nykyään yli tuhat ihmistä. Hän tuntee heistä yhden.

Haakanen puhuu paljon syyllisyydestä.

Hän tuntee syyllisyyttä siitä, että ehkä kuormittaa läheisiään liikaa. Kaataa heidän niskaansa jatkuvaa syöpädraamaa.

”Minulla on pieni, mutta todella hyvä lähipiiri. Olisin aivan hukassa ilman heitä.”

Lähipiiriä ovat muun muassa veli ja aikuinen tytär sekä ystävä.

Toinen ystävä ei kestänyt Haakasen sairastumista. Hän soitti humalassa yöllä ja purki pahaa mieltään: ”Etkö tajua miten raskasta tämä on minulle?”

Lääkäri sanoi Haakaselle tiukasti, että tuollaiseen ei lähdetä mukaan, muiden lohduttajaksi. Neuvo ei ole ehkä mennyt täysin perille.

”Mä olen aina ollut lohduttajatyyppi. Ja kun ajattelee niitä läheisiä… että miten paljon tahtomattaan aiheuttaa heille surua.”

Se, että Haakanen voi purkaa mieltään Twitterissä tuntemattomille, on tärkeämpää kuin vastaukset ja reaktiot, joita hän siellä saa.

”Kun asuu yksin, sitä pyörittelee ja pähkäilee asioita ees taas, välillä pyörät pyörivät nopeasti, välillä tosi hitaasti. Sitten kun kirjoittaa sen ulos, jollain tasolla helpottaa.”

Haakanen on miettinyt, ajaisiko päiväkirja saman asian. Hän kirjoitti päiväkirjoja ahkerasti nuorena, mutta poltti ne kaikki saatuaan ensimmäisen syöpädiagnoosin.

”Istuttiin broidin kanssa mökillä nuotiolla, poltettiin mun päiväkirjoja ja itkettiin, että noutaja tulee justiinsa.”

 

Kun Kelan myöntämät sairaspäivät tulivat täyteen viime elokuussa, Haakanen haki työkyvyttömyyseläkettä.

Kolme pvää olen nyt tehnyt työkyvyttömyyseläke hakemusta. Ainoa ohje oli ’menehtymiseen johtava aggressiivinen syöpä’ täytettäviä sivuja oli 7, itkin niin paljon että ’tallenna ja jatka myöhemmin’ nappia painelin jatkuvasti. Vaikka kuolemasta puhunkin paljon niin hirvitti kirjoittaa sitä moneen kohtaan. Ihan hirveetä. Mutta tehty on, siinä mielessä kevyt olo. #fuckcancer

Se oli toistaiseksi surullisin päivitys, jonka hän on kirjoittanut.

Haakanen käyttää Twitteriä säästeliäästi. Hän päivittää yleensä vain silloin, kun meneillään on jotain erityisen hyvää tai pahaa. Erityisen hyvä oli joulukuun 14. päivä 2021.

Voi kuulkaa, lääkäri soitti ja mun pääkuvat on putipuhtaat. Olivat tarkastaneet vielä kallon luutkin eikä pahiksia missään. Joulun jälkeen otetaan koko vartalon tt-kuvat, mutta sitä en vielä suostu jännittämään. Nyt hyvillä mielin jouluun kivuista huolimatta. #fuckcancer

Tieto oli tärkeä, koska ajatus siitä, että kasvain leviäisi myös aivoihin, pelottaa Haakasta kaikkein eniten.

Joskus, harvoin, hän saa ikäviä kommentteja. Kela-päivityksen jälkeen anonyymi Twitter-käyttäjä lähetti yksityisviestin: ”Meinaat ruveta sossupummina Kelan rahoilla makoilemaan.” Haakanen joutui lukitsemaan tilinsä väliaikaisesti.

 

Brittiläisen The Independent -lehden toimittaja Bel Trew on kuvannut hyvin sitä, mikä somesuremisessa voi mennä pieleen.

Trew’n kollega oli kertonut valtavasta vihan tunteesta veljensä kuoleman aikaan. Kollegan parhaat ystävät eivät lähettäneet hänelle ainuttakaan lohduttavaa viestiä, mutta jatkoivat jutustelua yhteisessä Whatsapp-ryhmässä aivan kuin asiat olisivat ennallaan. Kun kollega pani välit poikki, he hämmentyivät reaktiosta.

Toisessa Trew’n kuvaamassa tapauksessa opiskelutoverit olivat perustaneet erillisen Facebook-ryhmän bileiden ja matkojen suunnitteluun ja jättäneet kutsumatta ryhmään ystävänsä, koska tällä oli heidän mielestään suruaika. Ryhmän olemassaolo paljastui ystävälle, ja hän pahoitti mielensä.

Ihmisten kiinnostus voi lopahtaa somessa nopeasti, ja sen jälkeen surija on entistä yksinäisempi. Osanotto saattaa myös tuntua teennäiseltä tai epäuskottavalta.

”Falskiuden tunne tulee osittain siitä, että näet sata samanlaista kommenttia, sata sydäntä, sata voimia ja jaksamista”, sanoo surututkija Mari Pulkkinen.

Toimittaja Claire Wilmot kertoi vuonna 2016 The Atlanticissa julkaistussa The Space Between Mourning and Grief” -artikkelissa siitä, miten puolituttu oli julkaissut Facebook-sivuillaan tiedon Wilmotin sisaren kuolemasta ennen kuin lähiomaiset olivat ehtineet kertoa asiasta sukulaisille.

Wilmot kritisoi Facebookin ja Twitterin ”imelää suremista”. Somessa hänen siskonsa persoona ja tämän tuskallinen kuolinkamppailu oli muuttunut kertomukseksi ”taivaassa liihottelevasta enkelistä” ja ”kaiken tarkoituksenmukaisuudesta”.

Halpojen sydänemojien postaamisen sijaan Wilmot kehotti ihmisiä tarttumaan puhelimeen.

”Jos et pysty ilmaisemaan surunvalitteluitasi suoraan ja yksityisesti, ehkei sinulla ole silloin oikeutta ilmaista suruasi julkisestikaan”, hän kirjoitti.

Pulkkinen kannustaa ihmisiä menemään surukodin ovelle, vaikka sellainen perinne on meiltä jo lähes kadonnut.

”Jos ovelle ei tule ketään ja somessa 300 ihmistä lähettää sydämen, niin totta kai se saa surevan kysymään, kuinka todellista osanotto oikeasti on.”

 

Myös 45-vuotias Nina Hecimovic tviittaa sairaudestaan.

Hecimovic sairastaa myelodysplastista oireyhtymää eli harvinaista verisyöpää. Ei toivoa parantumisesta.

Viime talvena hän vietti sairaalassa 50 päivää eristyksessä. Nyt hän asuu kotonaan Tampereella, mutta ulkona liikkuminen on kuumeilun, verenvuotojen ja särkyjen takia hyvin vaikeaa.

Hecimovic jätti kaikki muut sosiaalisen median kanavat sairastuttuaan. Twitter on hänen linkkinsä ulkomaailmaan.

”Siitä on tullut sellainen, miten mä seuraan päivää ja yötä, päiviä, kuukausia”, hän kertoo. ”Se on mun tapa pysyä ajassa mukana. Sen seuraaminen on oikeastaan ainoa asia, mitä mä pystyn tekemään.”

Hänen mielestään 95 prosenttia Twitterin käyttäjistä on ”älyttömän mukavia”. Niille, jotka eivät ole mukavia, hän sanoo sen suoraan, kuten seuraajalle, joka erehtyi kerran kommentoimaan ”koitahan jaksaa”.

Koitahan jaksaa, jos sulla ei ole oikeasti mitään oikeaa sanottavaa. Jätä sanomatta. Voi voi, koitahan jaksaa. Vittu mitä paskaa”, Hecimovic vastasi.

Hecimovicia ärsyttää, jos joku kommentoi lukematta kunnolla hänen päivitystään, luulee esimerkiksi, että hän on sairastunut koronaan, tai jos sanavalintoja ei ole mietitty loppuun saakka. Vuodenvaihteen pyhien aikaan osa seuraajista toivotti hänelle hyvää joulua ”kaikesta huolimatta”. Se suututti.

”Oletko nähnyt ensimmäistäkään postikorttia, jossa toivotetaan joulua kaikesta huolimatta? Minkä takia joku haluaa laittaa suruvalittelut perään? Mä elän vielä”, Hecimovic sanoo.

Sekin ärsyttää ja loukkaa, jos hänen sairauttaan, joka rapauttaa elimistöä päivä päivältä, verrataan ”johonkin nuhakuumeeseen”.

Jaana Haakanen on eri mieltä. Hän seuraa ja tukee Twitterissä Hecimovicia ja Hecimovic häntä, mutta heidän kirjoitustyylinsä ovat hyvin erilaiset.

”Olen aina ajatellut, että jos jollain on flunssa, niin hän tuntee itsensä älyttömän kipeäksi”, Haakanen sanoo. ”Minulla on syöpä ja olen kuolemansairas, mutta se ei mitenkään poista flunssan inhottavuutta. En osaa ajatella, että muiden pitäisi tajuta, miltä minusta tuntuu.”

 

Jaana Haakasta loukkaa Twitter-vastauksissa eniten katteeton optimismi.

”Aina on toivoa!”

”Jos vain jaksat itse uskoa niin vielä sinä paranet!”

”Tädilläni oli kolme syöpää ja hän selvisi.”

Joskus Haakanen vastaa, että jos hän paranee, hän on siinä tapauksessa lääketieteellinen ihme. Yleensä hän jättää vastaamatta, koska tietää, ettei kirjoittaja tarkoita pahaa.

Monet kehottavat ”taistelemaan”. Sana toistuu myös lehtijutuissa, joissa ihmiset ovat ”hävinneet tai voittaneet taistelun syöpää vastaan”.

”Tiedän monia syöpäpotilaita, joita se suututtaa”, Haakanen sanoo. ”Kun mikään taistelu ei tässä auta.”

Haakanen ymmärtää, että ihmisillä on suuri huoli siitä, mitä voi sanoa. Sanoo niin tai näin, aina voi mennä pieleen.

”Joku tykkää, kun toivotetaan voimia ja toinen loukkaantuu verisesti, jos juuri sillä hetkellä niitä voimia ei ole.”

Sille, että ihminen valittaa nuhakuumeestaan syöpäsairaan keskusteluketjussa, on olemassa nimi.

Yhdysvaltalainen sosiologi Charles Derber käyttää termiä ”keskustelunarsismi”. Ilmiötä kuvataan myös sanalla ”traumadumping”.

”Somessa on todella yleistä, että dumpataan toisen ihmisen päälle omat traumat tilanteessa, jossa hän ei kykene ottamaan vastaan muiden raskaita kokemuksia”, surututkija Pulkkinen sanoo.

Keskustelunarsismi puolestaan johtaa siihen, että ihmisillä on taipumus tilanteessa kuin tilanteessa kääntää puhe itseensä.

”Surussa se on kipeä asetelma, joka johtaa siihen, että keskustelunaloittaja vaiennetaan.”

Jos siis joku kertoo Facebookissa tai Twitterissä akuutista surustaan, ei ole korrektia vastata hänelle, että minunkin koirani kuoli kolme kuukautta sitten. Tämän luulisi olevan itsestään selvää, mutta somea pikaisestikin selailemalla huomaa, ettei niin ole.

Yleinen kriisipuhe on lisääntynyt. Vastoinkäymisestä kuin vastoinkäymisestä puhutaan sosiaalisessa mediassa identtisin sanankääntein.

Kun kaikki järkyttää, järkyttääkö oikeasti enää mikään?

”Periaatteessa some tarjoaa meillä arvokkaan areenan menetyksen ja surun jakamiselle ja myötätunnon ilmaisemiselle, mutta valitettavasti emme osaa hyödyntää sitä kovin hyvin”, Pulkkinen sanoo.

 

Ihmiset esiintyvät sosiaalisessa mediassa oman elämänsä sankareina: vahvempina, stailatumpina ja uskaliaampina kuin he todellisuudessa ovat.

Usein se on yhdentekevää, koska muut pelaavat samaa peliä ja näkevät näiden teatteriesitysten läpi.

Surun kaunistelu on kuitenkin vaarallista. Se johtaa toiset surevat kuvittelemaan, että muut ihmiset ovat parempia käsittelemään vaikeita tunteita ja vahvempia selviytymään niistä.

Kokemus voi olla erittäin masentava”, sanoo brittiläisen The Loss Foundation -hyväntekeväisyysjärjestön perustaja Erin Hope Thompson The Vice -verkkomedian haastattelussa.

Se pahentaa eristäytymisen tunnetta ja lisää monenlaisia mielenterveysongelmia.

Pulkkinen uskoo, että jos osaisimme surra paremmin elävässä elämässä, osaisimme surra ja auttaa surevia paremmin myös sosiaalisessa mediassa. Entä jos resilienssissä eli sinnikkyydessä olisikin kyse siitä, miten toiset ihmiset kannattelevat meitä silloin, kun on vaikeaa?

”Jos somekommentoinnissa ei toivotettaisikaan voimia ja jaksamista, vaan sanottaisiin, että minä olen nyt sinun voimasi, miten voin auttaa?”

 

Toisinaan niin tapahtuu jo nyt.

Haakanen kirjoitti Twitteriin viime elokuussa:

Se olis sitten muutto syyskuussa. Hirvittää miten jaksan kun välillä en pysty edes kävelemään #fuckcancer takia #muutto.

Hän sai vastaukseksi monia yksityisviestejä, joissa tarjottiin muuttoapua. Viestejä on myös tullut HIFK-faneilta, jotka ovat luvanneet auttaa Haakasen katsomaan pelejä Helsingin jäähalliin.

”Mutta enhän mä sinne voi lähteä jo niiden portaiden takia, siellä ei ole kaiteita. Lääkäri saisi halvauksen, jos kuulisi, että menin Hifkin matsiin pyörimään.”

Nina Hecimovicin hoitorinkiin on liittynyt Twitterin kautta yksi ihminen, pääkaupunkiseudulla asuva sairaanhoitaja.

Kesällä Hecimovic kertoi Twitterissä olevansa kiinnostunut ostamaan oululaisen kuvataiteilijan Inari Metsän taulun.

”Meni hetki ja taiteilija otti minuun yhteyttä, että odotetaan pari päivää.”

Muutaman päivän kuluttua taiteilija otti uudestaan yhteyttä ja kertoi, että kymmenen ihmistä oli ostanut taulun Hecimoville.

”Ventovieraita toisilleen ja minulle.”

 

Helmikuun 1. päivä 2022 Haakanen vastaa puhelimeen apeissa tunnelmissa.

Edellisenä päivänä hän oli päivittänyt Twitteriä näin:

Oli tosi kiva viikonloppu, tytär tuli pe ja lähti vasta eilen meillä oli kivaa ja jaksoin olla päivät jalkeilla, tehtiin ruokaa yms. Tänään oonkin sitten ollut päivän sängyn pohjalla, mikään ei huvita. Mulla on ke sairaalassa ikävä toimenpide ja se ahdistaa 😟 #fuckcancer

Operaatio, joka ahdistaa, on uuden virtsajohdinstentin asentaminen. Hoitojen sivuvaikutuksena Haakaselle on kehittynyt vesimunuainen, joten stentti tarvitaan.

Periaatteessa asiat eivät ole sen huonommin kuin ensimmäisen haastattelun aikaan joulukuussa. Joulukuun lopussa tehty kokovartalon TT-kuvaus näytti, että pesäkkeet ovat ennallaan, eivät pahentuneet.

Haakanen on kuitenkin ollut ilman mitään hoitoja jo viisi kuukautta. Maaliskuussa testataan ehkä uutta sytostaattia, joka saattaisi sopia hänen elimistölleen.

”Luultavasti se ei mulle käy. On otettu testejä, ja mulla on joku arvo miinusmerkkinen, kun pitäisi olla plusmerkkinen.”

Mutta sitten ehkä testataan vielä jotain muuta.

Kovin pitkälle elämää eteenpäin Haakanen ei uskalla ajatella.

”Tiedän vertaisryhmistä, että on ihmisiä, jotka saattaa kirjoittaa tiistaina että nyt hän tekee sitä ja tätä, ja kaksi päivää sen jälkeen ystävä tai puoliso laittaa, että hän on menehtynyt, vaikkei pitänyt olla mitään hätää.”

Haakasen uudessa kodissa on pieni piha, jossa pyörii mustarastas, ”hirveän persoonallinen lintu”, jonka hän on nimittänyt Kotikottaraiseksi.

Se tulee aina kovalla metelillä paikalle, istuu grillin päällä ja tuijottelee ikkunasta sisään.

”Just sanoin tyttärelle, että olisi niin kiva, kun olisi vielä keväällä elossa ja katsomassa tuleeko sille perhettä.”