Päivä, jona sanat kriisiytyivät

Näinä päivinä omat näkökulmat vaikuttavat triviaaleilta ja turhilta. Fiktion kirjoittaminen tuntuu järjettömältä, keskittymiskyky on tiessään ja peilistä katsoo surullinen klovni.

Profiilikuva
Kolumni
Teksti
Hanna Weselius
Kirjoittaja on kirjailija, taiteen tohtori ja valokuvataiteen yliopistonlehtori.

Edellisen, perjantain 4. maaliskuuta lehdessä ilmestyneen kolumnini deadline oli iltapäivällä keskiviikkona 23. helmikuuta. Kirjoitin diktaattorien, sotapäälliköiden ja sotien visuaalisista tulkinnoista. Lähetin tekstin toimitukseen määräaikana ja kirjoitin sähköpostiin: ”Toivottavasti aihe ei tästä enempää ajankohtaistu puolessatoista viikossa.”

Seuraavana päivänä Venäjän sotajoukot hyökkäsivät Ukrainaan ja aihe ajankohtaistui mahdollisimman kauhealla tavalla. Kirjoitin heti toimitukseen ja ilmoitin, että minun täytyy vielä editoida tekstiäni.

Istuin koneen ääressä ja tuijotin ikkunasta kadulle, jossa kaikki näytti samalta kuin eilenkin. Mikään ei kuitenkaan ollut kuin ennen. Mietin, miksi tarve muokata tekstiä oli niin vastaansanomaton. Ajatukseni diktaattoreista, sotapäälliköistä ja sodasta eivät olleet yön aikana muuttuneet ollenkaan, mutta minun oli pakko arvioida uudestaan jokainen sana.

Viereisessä huoneessa radio oli auki. Kuuntelin uutisia, haastatteluja ja raportteja. Ne tuntuivat sijaitsevan tilassa, jota ei ollut vielä eilen ollut olemassa. Tuntui, kuin kaikki puhutut ja kirjoitetut sanat olisivat tässä uudessa tilassa kriisiytyneet ja liukuneet lähemmäs asioita, joita niiden on tarkoitus merkitä.