Mikä viivyttää opiskelijaa?

Kaikkea ei tarvitse kokea ja oppia opiskeluvuosina, kirjoittaa Pirjo Hiidenmaa.

Profiilikuva
Kolumni
Teksti
Pirjo Hiidenmaa
Kirjoittaja on tietokirjallisuuden professori Helsingin yliopistossa.

Kun opiskelin yliopistossa viime vuosituhannella, opiskelijoilla oli tapana lykätä tutkintotodistuksen ottamista eli silloisin termein ”publiikkiin ilmoittautumista”. Yleinen syy oli, että opiskelijana sai hammashoidon halvemmalla ylioppilaiden terveydenhoidossa kuin valmiina maisterina yksityisillä hammaslääkäreillä.

Opettajamme kertoivat meille persoonallisia tarinoita omista opiskeluvuosistaan: opintoja oli tehty jopa kymmenestä oppiaineesta, ja aikaa oli kulunut vuosikausia. Kaikista opinnoista ei ollut suorituksiakaan, vaan luentoja oli kuunneltu ihan vain kuuntelemisen ilosta, myös hyvän seuran vuoksi.

Tuohon aikaan yliopistot saivat rahansa valtion budjetista, professorit olivat virkasuhteessa ja jokaisen viran rahoituksesta päätettiin valtion budjettia laadittaessa. Ministeriö ei kysellyt tulosten – tutkintojen ja julkaisujen – perään, ja halutessaan erilaiset lähetystöt saattoivat käydä perustelemassa omille aloilleen lisää virkoja.

Toisin on nyt. Opiskelijan odotetaan paahtavan tutkintonsa määräajassa, kandidaatiksi kolmessa vuodessa ja sen jälkeen kahdessa vuodessa maisteriksi. Jokainen tutkinto merkitään tilastoon. Sen perusteella annetaan yliopistoille rahaa, määräajassa tehdystä tutkinnosta hiukan enemmän kuin hitaammin tehdystä. Jos opiskelijoilta ei tule tutkintoja ja tutkijoilta julkaisuja, ehtyy rahantulo. Lähetystöjen marssit ministeriöön eivät juuri auta.