Antakaa minulle pimeä

Joulukuisessa metsässä kuuluukin olla pimeä. Suomalaisen metsän idea häviää, kun sinne tullaan sohimaan otsalampuilla.

Profiilikuva
Kolumni
Teksti
Hanna Weselius
Kirjoittaja on kirjailija, taiteen tohtori ja valokuvataiteen yliopistonlehtori.

Joulukuun illat ovat pimeitä. Erityisen pimeää on Helsingissä, jossa lunta on nykyään vähän. Pimeyttä karkotetaan sähkövalolla, joka maalaa kaupungin esiin: kadut ja rakennukset loistavat, katvealueita ei ole.

Metsässä on pimeää. Liikun usein itähelsinkiläisessä Uutelan metsässä. Olen kulkenut siellä niin monta vuotta, että osaan polut ulkoa. Pimeys ei haittaa eikä pelota. Päinvastoin. Pimeä metsä on rauhallinen, turvallinen paikka. Kävelen varovasti. Kuuntelen. Hengitän. Eläimet päästelevät ääniään, puut naksuvat ja huokailevat, jäältä kuuluu narahduksia.

Metsän pimeys ei ole mustaa. Helsingin taivas on harvoin valoton. Pimeällä eteensä näkee yllättävän hyvin, koska pilvet peilaavat kaupungin oranssia hehkua. Pilvettöminä iltoina kuu valaisee polut. Täysin pimeää on vain kirkkaina uudenkuun öinä.

Muutaman viime vuoden aikana metsä on muuttunut. Suositut supertehokkaat led-lamput ovat tuoneet metsään joukoittain ihmisiä, jotka ennen pysyivät kaupungin tarjoamilla valaistuilla ulkoilureiteillä. Nyt he ovat täällä. Lamput heidän otsallaan sohivat joka suuntaan. Vuosisataisten kilpikaarnaisten männynrunkojen väleissä välkkyvät valkoiset kapeat valokiilat tekevät metsästä strobokattilan, jossa jänikset vaihtavat väriä luullessaan kesän tulleen ja kauhistuneet oravat kopsahtelevat alas puista.