Ei tuttua miestä voinut vihata

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Tammikuussa 1918 Suomi oli syöksymässä sisällissotaan.

Mitä pienempi paikkakunta, sitä korkeampi kynnys tarttua väkivaltaan. Tutut, nimeltä tiedetyt kasvot ja yhdessä jaettu arki loivat mahdollisuuden sovulle.

Väkivaltaiset riehumiset saatettiin selittää muualta tulleiden aiheuttamiksi. Sitä ne myös useimmiten olivat.

Useimmiten sovun yritykset sortuivat, sitä varmemmin, mitä lähempänä rintamaa oltiin. Kiihtyvän epäluulon ja kasvavan katkeruuden ilmapiirissä sopuilu leimattiin petturuudeksi. Valkoisille kysymys oli isänmaan pettämisestä, punaisille aatteen.

Sisällissota alkoi 27. tammikuuta 1918. Valtiorikosoikeudet aloittivat toimintansa sen päätyttyä, toukokuun lopussa 1918.

Maanpetoksesta syytettyjä oli lähes 80 000. Heistä 90 prosenttia sai eripituisia kuritushuonerangaistuksia. Vankileirien kesästä tuli sisällissodan jatkosota. Paikalliset rauhansopimukset muuttuivat historiallisiksi oikuiksi.

Sopupaikkakuntien lisäksi oli luvuton määrä yksityisiä ihmisiä, jotka eivät valinneet puoltaan. He eivät päätyneet sen paremmin punaiseen kuin valkoiseen historiaan, eivät edes marginaaliin.

Sisällissodan yhteisestä muistamisesta tuli vaikeaa, koska kertomukseen eivät mahtuneet ne, jotka eivät vihanneet.

Sopuhenkiset nousivat esiin kunnanvaltuustojen aloittaessa työskentelynsä loppuvuodesta 1918. Paikallisdemokratia ja kansainvalta alkoivat kehittyä. Kyse ei ollut yrityksestä unohtaa, vaan sen realismin löytymisestä, joka oli pahasti hukattu ennen kapinaa.

 

Liminka

Venäläiset ovat Limingan työväestön tukena, mikäli he aloittavat kapinan. Muussa tapauksessa he antautuvat ja poistuvat paikkakunnalta turvatakeet saatuaan.

Tämän venäläisjoukon komentaja oli luvannut työväenyhdistyksen puheenjohtajalle Juho Paldaniukselle.

Lupaus oli myös suojeluskunnan tiedossa. Limingassa kyse oli ajoituksesta, siitä, kumpi paikallisista osapuolista ottaa tilanteen hallintaansa.

Tiistai-iltana 29.1. kunnallistalolle matkasi tiukkasanaisia miehiä. Suojeluskuntalaiset Tor Ekman, Onni Tolvanen, V. Vahander, Theodor Grünn ja Aarne Korhonen tapasivat venäläiset ilman aikomustakaan neuvotella.

Venäläisille pidettiin tilannekatsaus: taloa saartaa 500 miestä ja lisää saadaan, kun tilataan. Antautumisen tulee tapahtua ehdoitta.

Pimeä suojeli röyhkeilijöitä. Todellisuudessa miehiä oli parisataa eikä läheskään kaikilla ollut asetta, mutta iltapimeissä kukaan ei erottanut torrakkoa heinäseipäästä.

Keskiviikkona Limingasta lähti 25 reen raito kohti itää. Antautuneille 57 sotilaalle oli myönnetty matkavakuutus.

Reitin varrella oleville suojeluskunnille ilmoitettiin tulossa olevasta muilutuskolonnasta. Päästäkää kotiin. On luvattu.

Venäläisten mentyä lähti iso joukko suojeluskuntalaisia vapauttamaan Oulua. Heinäseipäät voitiin unohtaa, venäläisiltä kerättyjä aseita riitti jaettavaksi.

Suojeluskunnan johto jäi Liminkaan yksin ilman väkivoimaansa.

Samana iltana Limingan työväentalolla oli tupa täynnä ja kiivailu kiihtymässä. Suojeluskunnan edusmiehet Heikki Tuomikoski, Heikki Matturi ja Yrjö Kärppä halusivat rakentaa neuvotteluyhteyden.

Matkalla työväentalolle he tapasivat Juho Paldaniuksen, joka lupasi viedä ehdotuksen rauhansopimuksesta omilleen.

Rauhanehdotus hyväksyttiin, ja Paldaniuksen johdolla Ilkka Kanniainen, Antti Kauppila ja Jaakko Lempinen lähtivät viemään tietoa Sunilan osuuskaupalla kokoustaneille suojeluskuntalaisille. Sisälle he suostuivat vasta turvatakuut saatuaan.

Kokouksen aluksi purettiin paineita. Kansalaisopiston johtaja Tolvanen piti isänmaallisuutta hehkuvan puheen. Paldaniuksen vastauksessa aatteen palo nousi samoille lämpöasteille.

Sitten sovittiin, ettei aseelliseen toimintaan toista vastaan ryhdytä. Aseet jemmataan paikkaan, josta tietää vain yksi mies kummaltakin puolelta.

Kätkijöiksi valittiin Paldanius ja Matturi. Tiedossa ei ole, minkä verran ja mihin aseita kätkettiin, jos ylisummaan kätkettiin, mutta perussopimus piti. Liminkalaiset eivät taistelleet kotikulmillaan keskenään.

Torstaina Paldanius ja Matturi menivät asemalle. Oulusta saapui punaisia. Liminkalaiset selittivät heille, että asiat oli jo hoidettu: venäläiset olivat lähteneet ja ehtoolla oli solmittu keskinäinen rauhansopimuskin.

Paldaniusta uskottiin, tunnetun puoluemiehen puheella oli painoarvoa.

Ennen matkansa jatkoa punaiset vaativat venäläisiltä saatuja aseita. Siihen suostuttiin heti; kymmenkunta käyttökelvotonta kivääriä, yksi haulikko. Ei panoksia.

Valkoiset valtasivat Oulun sunnuntaina 3. helmikuuta. Sisällissota Pohjois-Pohjanmaalla oli ohi.

Alkoivat valkoisten kutsunnat, joita pakoileva Paldanius vangittiin kolmeksi kuukaudeksi.

 

Joulukuun 1918 alussa järjestettiin kunnallisvaalit. Limingassa porvarien listalta valittiin 11 valtuutettua, heidän joukossaan rauhansopimuksen pääneuvottelija Heikki Tuomikoski. Muutkin listalta valitut olivat suojeluskunta-aktiiveja ja kuluneen vuoden aikana keskeisesti tapahtumiin vaikuttaneita.

Sosialistit saivat seitsemän valtuutettua. Heidän joukossaan oli Paldanius ja kolme muuta rauhansopimuksen neuvottelijaa.

Nykyisin kunnanvaltuustossa on kaikkien puolueiden edustajia, mutta paikallisten mielestä vankin on Liminka-puolue.

Vesanto

”Nykyiset veriset virtaukset eivät toki paikkakunnallamme ole saaneet vielä mitään vastakaikua, josta saamme kiittää savolaista rauhallisuuttamme”, kirjoitti Kalle Mäkeläinen 5. helmikuuta 1918 Vesannon Osuusmeijerin vuosikertomukseen.

Vaikka osuuskunta-aatteen kannattajan luottamus vesantolaisiin oli luja, sitä oli tammikuussa jo koeteltu puhelinlankoja katkomalla.

Tekijöiksi epäiltiin muualta tulleita. Jokaisella paikkakunnalla oli kuitenkin myös ryhmä ”tavanomaisesti epäillyt”. Punavesantolaisista pidätettiin 19. Heidät säilöttiin Seuraintalolle.

Puhvettihuone muuttui kuulustelutilaksi. Vankeja kuulusteltiin kaksi viikkoa. Ne olivat väkivaltaisimmat viikot Vesannolla sisällissodan aikana.

Kenttäoikeus julisti miehet vangituiksi, ja heidät vietiin helmikuun alussa rekikyydillä 80 kilometrin päähän Kuopioon.

Viisi heistä kuoli nälkään myöhemmin vankileirillä.

Alkuriehuinen keskustelu tasaantui, kun ymmärrettiin, että väkivalta etäännyttää järjestä.

Helmikuun alkupäivinä Vesannon kirkolla pyöri tavanomaista enemmän kiivaita ihmisiä. Siihen väliin iski kiilan Vesannolla viisi kuukautta ollut 26-vuotias vt. kirkkoherra Niilo Kinos, suojeluskunnan päällikkö.

Hän kutsui osapuolet kokoukseen kunnantuvalle. Sopimusneuvottelussa vasemmalla puolella pöytää istuivat Juho Huuskonen, Otto Vironen, Ville Paananen ja Nestori Jäntti. Heitä vastapäätä asettuivat Eemil Korhonen, puolisonsa Agatha, Hilja Huttunen ja Oiva Ritvanen.

Alkuriehuinen keskustelu tasaantui kun ymmärrettiin, että väkivalta etäännyttää järjestä. Kun ensimmäinen vesantolainen tulee tapetuksi, ollaan jo myöhässä. Jos joku halusi muilla rintamilla taistella, niin se oli oma asia.

Aseet päätettiin kerätä kunnan jyvämakasiiniin. Paikallishistoriikin mukaan avaimista huolehtivat Vironen ja Korhonen, yleisemmän version mukaan ne annettiin kirkkoherralle.

Vesannolla keskeishenkilöksi nousseen kirkkoherran pappeus jatkui eläköitymiseen saakka armeijassa. Kinos sai kenttärovastin arvon 1952.

Asemamies Johansson heilutteli pistooliaan. Piirisihteeri Halosen mielestä järjestäytynyt työväki oli kaarteja suurempi mahti.

Savonlinna

Savonlinnalaiset säikäytettiin lauantaina 5. tammikuuta 1918. Sotilasjuna parkkeerasi keskustaan. Laiturille jalkautui noin 200 venäläistä sotilasta Kotkan ja Haminan varuskunnista. He olivat tulleet hillitsemään epäjärjestystä ja porvariston sortoa.

Joukot poistuivat illalla, kun huomasivat, ettei puuttumiseen ollut syytä.

Palaluumatkalla juna pysähtyi Putikossa, pienessä kylässä 40 kilometriä Savonlinnasta, jossa asui läinnä Auvisen sahan miehiä ja rautatieläisiä perheineen.

Junaan nousi asemamies J. V. Johansson. Aatteen vimmalla hän sai venäläiset vakuuttuneiksi heidän tarpeellisuudestaan.

Sunnuntaiaamuna juna palasi Savonlinnaan. Mukana oli nyt myös 30 Putikon kaartilaista, joilla oli 15 venäläistä sotilaskivääriä.

4 000 asukkaan Savonlinna meni sekaisin. Junantuomat valtasivat rautatieaseman, puhelinkeskuksen ja poliisilaitoksen. Kotitarkastuksia tehtiin, pidätykset alkoivat.

Punakaartilaiset avustivat aseiden etsinnässä. Moni häpesi toisten koteihin tunkeutumista. Mukana oloa seliteltiin halulla valvoa, ettei viedä muuta kuin aseita. Irtainta tavaraa kuitenkin vietiin paljon, aseita vähemmän. Nekin haulikoita ja vanhoja revolvereita.

Työväentalolle haalittiin lähes viisikymmentä vankia, joiden kuulustelu alkoi Johanssonin johdolla.

Kaupungin viranomaiset toimivat ripeästi. Senaatille lähetettiin tieto pidätyksistä.

Sdp:n Mikkelin piirisihteeri Aleksander Halonen saapui sunnuntaina iltapäivällä tekemään välitystyötä.

Se johti maanantaina kaikkien vangittujen vapauttamiseen. Ehtona oli se, että he osallistuvat illalla kansakoululla pidettävään kaikkia osapuolia koskevaan kokoukseen.

Johansson ja Halonen olivat kokouksessa törmäyskurssilla. Asemamies vaati neuvottelujen katkaisemista, heilutteli pistooliaan ja ilmoitti olevansa se, joka komentaa.

Piirisihteerin mielestä järjestäytynyt työväki on kaarteja suurempi mahti. Johansson poistui muutaman kannattajansa kanssa.

Kokous, johon osallistuivat myös edellisen yön vankeina olleet, valitsivat neuvottelukunnan. Se laati välisopimuksen, jota kaupunginvaltuusto käsitteli seuraavana päivänä, tiistaina 8. tammikuuta.

Valtuuston päätös oli yksimielinen.

Se ottaisi vastuulleen kunnallisen suojeluskunnan aseiden luovuttamisen kaksi vuorokautta sen jälkeen, kun venäläiset ja muualta tulleet punaiset olisivat lähteneet. Työväenjärjestöt lupasivat myös luopua aseista.

Venäläisten sotilaiden apuun ei enää turvauduta – kumminkaan puolin, päätöksessä todettiin diplomaattisesti.

Punaisille ei vaadittu rangaistuksia. Lehtiä pyydettiin pidättäytymään harkitsemattomista ja loukkaavista lausunnoista. Sopimukseen liittyvien asioiden toteutumisen seuraamista varten valittiin komitea tasapuolisella värijaolla.

Illalla asemalla oli taas ruuhkaa. Venäläiset ja muualta tulleet punaiset lähtivät.

Perjantaina 11. tammikuuta Tottin torilla järjestettiin aseiden luovutus. Se oli puhdasta symboliikkaa alusta alkaen.

Savonlinnan punaisille ei aseiden luovuttaminen ollut ongelma, koska niitä ei juuri ollut. Venäläisten poistuminen kaupungista oli valkoisille hyvinkin muutamasta aseesta luopumisen arvoinen.

Suojeluskunta oli taas piilottanut aseensa lyseolle jo venäläisten ensimmäisellä käyntikerralla. Piiloa purettiin vähin erin kuljettamalla aseet lähiseutujen suojeluskuntien kätköihin.

Niinpä se luovutti kaivorakennuksen lukkojen taa kuusi kivääriä ampumatarvikkeineen. Punakaartilla oli antaa yksi kivääri. Selityksenä oli se, että Putikon porukka oli vienyt omansa kotiin.

Punaiset ymmärsivät jo torilla hävinneensä aseiden määrään liittyvän huijauskilpailun.

Senaatti reagoi nopeasti Savonlinnasta tulleisiin pidätysuutisiin. Eduskunta myönsi 12. tammikuuta senaatille täydet valtuudet luoda luja järjestysvalta maahan.

Savonlinnassa sopu ei pitkään kestänyt. Tammikuun lopulla työväenjärjestöt sanoivat sopimuksen irti syyttäen suojeluskuntaa petollisesta toiminnasta.

Heidän mielestä työväestölle palautui näin ollen oikeus aseistaa itsensä. Myös kaupunginvaltuusto hylkäsi sopimuksen. Syy oli toisen sopimuspuolen vielä rankempi petos, maanpetos.

 

Savonlinna oli lujasti suojeluskunnan hallinnassa 26. tammikuuta. Pääskylahdessa olevilta venäläisiltä vietiin aseet, samoin osalta punakaartilaisia. Kaupungista oli tullut läpikulkupaikka valkoisten matkatessa etelään.

Työväenyhdistyksen puheenjohtaja Juho Kosonen vetosi väkeensä, ettei se ryhtyisi vastarintaan. Työväestö oli kaiken aikaa ollut punakaartia maltillisempaa, nyt se oli myös entistä voimattomampaa. Vastarinnan mahdollisuuksia ei ollut. Ei pistimen vertaa. Kososen vetoomusta noudatettiin.

Sodan syttymisen jälkeen Savonlinnassa ei ollut enää tarvetta kysellä, keiden taskuihin torikaivon lukkojen avaimet jäivätkään. Lukot murrettiin suojeluskunnan toimesta.

Savonlinnassa sekasortoa lietsonut asemamies Johansson vangittiin pian sodan syttymisen jälkeen ja teloitettiin Kerimäellä helmikuun lopussa.

Putikko sai uuden mainemiehen 26 vuotta sisällissodan jälkeen. Sahamiehen pojasta Eero Seppäsestä tuli Mannerheim-ristin ritari.

 

Artikkelin lähteinä on käytetty Sami Kallioisen pro gradu -tutkielmaa Kestämättömät sopimukset, Iikka Niemelän teosta Limingan suojeluskunnasta sekä paikallishistoriikkeja.