Kuoren sisällä

Kirjailija Anni Kytömäki ymmärtää ihmisiä, joilla on tarve vetäytyä syrjään.

hän
Teksti
Tero Alanko
Kuvat
Marjo Tynkkynen

Tämä on ilmaisnäyte SK:n maksullisesta sisällöstä

Kaksi maahan painunutta uraa, suuria siirtolohkareita ja ikivanhoja kuusia. Hämäläinen metsätie mutkittelee siniharmaan puutalon pihaan. Vastassa seisoo pieni mutta jäntevä nainen farkkuhattu päässään.

Kirjailija Anni Kytömäki näyttää, miten sinitiainen on rakentanut pesän ulko-oven pieleen jätettyyn emalipannuun. Talon varjoisalla seinustalla punakylkirastas hautoo Kytömäen miehen polkupyörän korissa.

”Ilmeisesti emme ole kovin aktiivisia pyöräilijöitä”, Kytömäki naurahtaa.

Lapsuutensa ja nuoruutensa Anni Kytömäki asui rivitalossa metsän reunassa. Muutama vuosi sitten hän muutti sen uumeniin.

 

KUKA

Anni Kytömäki

Ikä

39

Kotipaikka

Hämeenkyrö

Syntymäpaikka:

Ylöjärvi

Koulutus:

ylioppilas, luontokartoittaja, hieroja, maaseutuyrittäjä, ”puolikas puutarhuri”, humanististen tieteiden kandidaatin (kulttuuriperinnön tutkimus) opintoja

Ammatti:

kirjailija

Perhe:

puoliso ja muu lähipiiri

Harrastukset:

pianon ja haitarin soitto, kävely, karttojen selailu

Esikoisromaani Kultarinta (2014) ylsi Finlandia-ehdokkaaksi asti. Kolme vuotta myöhemmin ilmestyi Kivitasku.

Anni Kytömäen laskujen mukaan hänen kahden ensimmäisen romaaninsa painamiseen on kulunut 55 kuutiometriä eli mottia puita. Suomen metsissä on keskimäärin 110 mottia per hehtaari. Kytömäen kirjojen vuoksi metsää on kaadettu puolen hehtaarin verran.

”Olen sijoittanut kirjojeni tekijänoikeuspalkkiot takaisin metsään. Olen suojellut 14 hehtaaria metsää Sastamalassa ja Vaasan lähellä Mustasaaressa”, Kytömäki kertoo.

”Sinänsä saisin kirjoittaa vielä vaikka kuinka paljon kirjoja, mutta en tietenkään ajattele niin. Metsissä on niin paljon muutakin kuin puuta.”

Puut ovat kuitenkin tärkeitä. Elokuussa ilmestyvän Margarita-romaanin alkusivulla sanotaan: ”Margaritan painopaperi on valmistettu kuidusta, josta 50 prosenttia on kierrätettyä ja 50 prosenttia peräisin FSC-sertifioiduista metsistä. Paperilaatu on ekologisin, joka markkinoilta oli saatavissa.”

Toki on olemassa myös puutonta paperia. Sellaista valmistetaan esimerkiksi vehnänoljista, sokeriruo’on satotähteistä ja monista muista kuitukasveista. Kirjojen painamiseen sitä ei kuitenkaan ole saatavilla. Koko paperiteollisuus on rakennettu puuselluloosan varaan. On kaukainen ajatus, että jokin toinen raaka-aine horjuttaisi sen asemaa.

”Kirjallisuudessa mua harmittaa eniten paperi. Miksi sen pitää olla puusta tehtyä? Puut kasvaa täysikasvuisiksi parisataa vuotta. Jos niistä jotain täytyy tehdä, niin vaikka viuluja ja muita soittimia. Jotain satoja vuosia kestävää kuitenkin.”

Tietysti Kytömäenkin kirjat voisi julkaista vain sähköisessä muodossa, mutta olisiko se lopulta ekologisempaa? Aineeton ei ole päästötöntä. Valtavat datakeskukset kuluttavat valtavasti energiaa.

 

Nainen hyppää köyden varassa vanhasta männystä veteen. Anni Kytömäen kotisivuilla oleva valokuva on otettu Sastamalan Otamuksessa, lähellä Kytömäen perheen kesämökkiä.

Ensimmäiset hyppynsä Anni Kytömäki teki jo 1990-luvun alussa.

”Pari talvea sitten oli paljon tykkylunta ja se mänty kaatui. Se oli kauhea järkytys. Se oli elänyt siinä kielekkeellä luultavasti yli 200 vuotta”, Kytömäki kertoo.

Yhdessä pian ilmestyvän kirjan avainkohtauksista päähenkilö Senni Sarakorpi kiipeää köyttä pitkin puuhun ja sukeltaa järveen. Senni on nuori nainen, joka rakastaa luontoa ja tuntee olonsa ihmisten seurassa epämukavaksi.

”Aiemmin olen aina sanonut, että kaikissa henkilöissäni on vähän minua. Siinä mielessä kaikki henkilöni…”

Kirjailija koukistaa polvensa ja ympäröi ne käsillään. Hernekerttu säksättää pusikossa. Mustarastaalla on kiire jonnekin.

”Onhan Sennissä harvinaisen paljon omia piirteitäni. Ei sitä varmaan tarvitse salailla”, Kytömäki sanoo lopulta.

”Kirjassa on muutenkin paljon minulle tuttuja asioita ja kokemuksia. Ainakin tarinan ja henkilöiden pitäisi olla uskottavia.”

Kytömäen aiemmat romaanit ovat muodoltaan hyvin erilaisia kuin Margarita. Kivitaskun aikajänne kattoi noin 150 vuotta ja Kultarinnan 30 vuotta. Kummankin kerronnallinen jännite kumpusi tavasta, jolla päähenkilöiden vaiheet vähitellen kietoutuivat toisiinsa.

Margarita keskittyy muutaman vuoden jaksoon toisen maailmansodan lopussa ja heti sen jälkeen. Siinä on vain yksi keskeinen päähenkilö, introvertti Senni.

”Lähdin kirjoittamaan lyhyempää romaania, mutta tällainen siitä tuli. Liki 600 sivua”, Kytömäki kertoo.

”Mulla on hyvin visuaalinen tapa kirjoittaa. Kehittelen asioita rauhassa. Dialogit ja ympäristökuvaukset ovat runsaita. En pysty välittämään haluamaani lukijoille lyhyesti. En ole ainakaan vielä pystynyt.”

”Ajattelen olevani kuin kettu: niilläkin osa pennuista jättäytyy lisääntymättä ja auttaa sukulaislasten hoidossa.”

Anni Kytömäen isä oli opettaja ja äiti kirjastonhoitaja. Hänellä on kolme sisarusta, kaksi isoveljeä ja pikkusisko.

Perhe kävi usein metsässä. Käveltiin ja katseltiin, joskus vähän sienestettiin ja marjastettiin. Lasten luontosuhde sai kehittyä kaikessa rauhassa.

Lukioiässä Anni ja hänen isoveljensä Juho kiinnostuivat luonnonsuojelusta. He rupesivat puhumaan luontoasioista paljon myös kotona.

”Nyt isä on ollut 15 vuotta Ylöjärven kaupunginvaltuustossa vihreiden valtuutettuna, ja äitikin viimeisen valtuustokauden. He aktivoituivat meidän lasten myötä.”

Viime vuosina on puhuttu paljon asioista, joita Anni Kytömäki rupesi miettimään teini-iässä. Lentomatkailua ja jatkuvan talouskasvun ideaa kyseenalaistetaan koko ajan voimakkaammin. Eettisyys ja ekologisuus ohjaavat monien valintoja.

”Asiat edistyvät mietteiden ja puheiden tasolla. Se on mennyt niin kaikissa ihmiskunnan kehitysvaiheissa. Ensin puhutaan ja pohditaan, sitten tulee joitain toimenpiteitä. Ekokriisin kanssa vaan on kyse siitä, ehtiikö tapahtua liian paljon siihen mennessä, kun tehdään ne pakolliset toimenpiteet.”

Teininä Kytömäki huolestui myös maailman liikakansoituksesta. Hän ajatteli, että ei missään nimessä halua lapsia. Aikuistuessa ajatukset siirtyivät henkilökohtaisemmalle tasolle.

”En ajattele kaikkea siltä pohjalta, mitä maailma kestää, vaikka tietysti pitäisi. Ajattelen myös, että mitä minä itse kestän.”

”Mulla ei ole niin paljon resursseja itsessäni, että pystyisin sekä kirjoittamiseen että lasten kasvattamiseen. Lapset olisivat oma elämäntyönsä.”

Kytömäen miehellä on kaksi teini-ikäistä lasta. He asuvat pariskunnan luona joka toinen viikko.

”Sisaruksillanikin on lapsia. Seuraan ilolla heidän elämäänsä. Ajattelen olevani kuin kettu: niilläkin osa pennuista jättäytyy lisääntymättä ja auttaa sukulaislasten hoidossa.”

Anni Kytömäki on järjestänyt tarinallisia metsä-konsertteja viulisti Viola Räisäsen kanssa.
Anni Kytömäki on järjestänyt tarinallisia metsä-konsertteja viulisti Viola Räisäsen kanssa.

Käteni liukuvat selän ojentajalihasten linjaa pitkin ristiselästä melkein niskaan asti. (…) Kun selkä tuntuu lämpimämmältä, hieron lapaluiden tienoon kämmentyvellä. Sitten otan tukevamman asennon, lasken oikean käden kolme keskimmäistä sormea niskan ja hartian rajalle, lähelle lapaluun yläkulmaa. Likistän sormet yhteen, painan kevyesti ja alan pyörittää.”

Margarita-romaanin alkupuolella Senni Sarakorpi työskentelee hierojana pittoreskissa Kankariston kylpylässä. Myös Anni Kytömäellä on hierojan koulutus. Kirjassa tuomari Einar Kairamaa kehuu Sennin näppien kovuutta. Samaa on sanottu myös Kytömäen käsistä.

”Margarita liikkuu aika paljon fysiologisella tasolla. Mua virkisti ajatus kirjasta, jossa ihmiset nähdään hyvin fysiologisina eliöinä. Siis eläiminä”, Kytömäki kertoo.

Jatkuva hierominen osoittautui pienikokoiselle Kytömäelle raskaaksi. Se kävi etenkin käsien pienten nivelten päälle.

”Niitä ei saa mistään uusia. Totesin aika pian, että jos aion vielä soittaa pianoa, niin mun ei kannata hieroa työkseni.”

Lapsena Kytömäki haaveili kirjailijan uran ohella konserttipianistin urasta. Hän lopetti musiikkiopiston parikymppisenä, mutta soittaa jatkuvasti edelleen.

Pianon soittaminen on Kytömäelle tärkeä ajattelukanava. Saadessaan mieleensä uuden tarinan tai mahdollisen sivujuonen, hän alkaa ensin ”soittaa sitä läpi”. Vasta sitten hän avaa tietokoneen ja rupeaa kirjoittamaan.

”Mulla on inspiraatio silloin, kun soitan. Kun avaan tietokoneen, se loppuu. Täällä maalla olen ruvennut soittamaan myös haitaria uudestaan. Täällä kehtaan harjoitella. Ei sitä missään kerrostaloasunnossa viitsi soitella.”

 

Jokihelmisimpukat eli raakut (Margaritifera margaritifera) elävät Etelä-Suomessa yli satavuotiaiksi, pohjoisessa jopa 200-vuotiaiksi.

Parikymmentä vuotta sitten Anni Kytömäki tutustui Hämeenkyrössä sijaitsevan Matalusjoen raakkuyhdyskuntaan. Se koostuu vanhoista yksilöistä. Joen pohja on niin liettynyt, että raakut eivät enää lisäänny. Jos pikkusimpukoita syntyy, ne tukehtuvat.

Margarita-kirjaa suunnitellessaan Kytömäki alkoi uppoutua raakkujen elämään. Lopulta sitkeästä simpukasta tuli koko romaanin keskeinen symboli.

”On kiehtova ajatus, että joku elää kuoren sisällä parisataa vuotta. On myös paljon ihmisiä, joilla on tarve vetäytyä syrjään. Usein muut ihmiset ja yhteiskunta hyökkäävät heidän itsemääräämisoikeuttaan vastaan. Sillä voi olla pahojakin seurauksia.”

Anni Kytömäki on nuoresta asti kokenut kirjoittamisen tempoltaan sopivammaksi viestintätavaksi kuin puhumisen. Kirjoittaessa saa rauhassa miettiä, mitä sanoo ja muotoilla asiansa kuten haluaa.

Nuorena Kytömäki ajatteli jäävänsä ikiajoiksi paitsioon ihmiskunnasta, koska ei ollut oikealla tavalla sosiaalinen. Tuntui vähän tyhmältä, kun ei osannut keskustella lennokkaasti muiden seurassa.

”Oli hirveän vapauttavaa, kun pääsin eroon siitä tunteesta, että ihmisen on pakko olla sosiaalinen. Kun tajusin, että kaikkien ei tarvitse olla samanlaisia. Että mä vaan olen tämmöinen”, Kytömäki sanoo.

”Tarvitsen yksin olemista. Kaipaan ikkunasta ulos tuijottelua ja hiljaisuutta. Mulle on ihan tarpeeksi, jos päivässä on yksi pakollinen ohjelmanumero.”

 

Kirjankustantamojen nettisivuilla pyydettiin lähettämään ”mahdollisimman valmiita käsikirjoituksia”. Kytömäki teki työtä käskettyä, kirjoitti ja muokkasi Kultarintaa yksin seitsemän, kahdeksan vuotta.

”Kyllä se varmaan jotain sinnikkyyttä oli. Jossain vaiheessa alkoi tuntua, että tästä voi tulla oikea romaani.”

Kolmannen romaanin kynnyksellä Kytömäen tilanne on erilainen, ainakin puitteiltaan helpompi. Kustantaja, kustannustoimittaja ja kaikki muu tarvittava on valmiina.

Kytömäki rupesi puhumaan itsestään kirjailijana heti Kultarinnan jälkeen. Kun siitä monessa haastattelussa kysyttiin, olisi ollut typerää vähätellä.

Hän kertoo, että identiteetin ja itsevarmuuden löytäminen on tuntunut kummalliselta.

”Olen aina ollut hirveän kriittinen itseäni kohtaan. Perfektionisti ja vaikka mitä.”

Kultarinnan ilmestyttyä kaikki muuttui. Tajusin heti, että tämä on se asia, mistä voin olla varma elämässäni.”