Kanava: Suomalaista koulua pitää uudistaa radikaalisti – teknologisen kehityksen keskellä korostuvat ihmisyyteen liittyvät kysymykset

Teksti on julkaistu alun perin Kanava-lehden numerossa 3/2023. Suomen Kuvalehti julkaisee alun perin Kanavassa julkaistuja tekstejä verkossa.

Kansainvälisiä luentoja pitäessäni kysyn usein, kuinka monessa maailman maassa vuonna 1976 syntynyt tyttövauva, joka perheen sisäisen vakavan päihdeongelman vuoksi jäi äitinsä kanssa kahden kolmikuisena, olisi ennusteiden valossa saanut edellytykset pärjätä elämässään? Ei kovin monessa.

Olen se tyttövauva. Me vuoden 1976 Suomessa syntyneet kuulumme ensimmäisiin todellisiin hyvinvointivaltiosukupolviin. Me 1970-luvun puolivälissä syntyneet muodostamme tällä hetkellä esimerkiksi yhteiskunnan korkeimmin koulutetut ikäluokat.

Suomi ja suomalainen koulutus ovat minulle rakkaita aiheita omankin historiani valossa. Pärjäsimme aikoinaan, koska nuorella rohkealla äidilläni oli koulutus ja mahdollisuus elättää meidät. Minä olen saanut leikkiä avain kaulassa esikaupunkialueen lähiön kerrostalopihalla ja kouluttautua maksuttomasti korkeimmalle mahdolliselle tasolle.

Tämä kirjoitus on oodi suomalaiselle koulutukselle osana koulutuksen globaalia kehitystä. Painopiste on oppivelvollisuuskoulussa eli peruskoulussa ja toisella asteella, joskin monet näkökulmat läpileikkaavat koko koulutusjärjestelmää varhaiskasvatuksesta jatkuvaan oppimiseen. Pyrin katsomaan historiantutkijan hattu päässä menneeseen ja koulutusasiantuntijana nykyiseen ja tulevaan. Toivon kirjoituksen avaavan näköaloja kaiken kriisipuheen keskellä niihin vahvuuksiin ja valtaviin mahdollisuuksiin, joita meillä on Suomessa ja koulutuksen kentällä globaalisti.

Emme saa käpertyä vain omien ongelmien ratkomiseen, vaan meidän on syytä olla aktiivinen toimija maailman koulutuskeskustelussa. Meillä on siinä annettavaa ja saatavaa.

Ajatus siitä, että kaikkien lasten tulee päästä kouluun, syntyi noin 150 vuotta sitten. Aiemmin koulutus oli tyypillisesti vain hyvin pienten eliittien ulottuvilla. Massakoulutus oli ideana läpimurto ihmiskunnan historiassa ja rakentui osana kansallisvaltioiden muodostumista. Suomi ei ollut massakoulutuksen kärkikehityksessä mukana.

Vuonna 2021 julkaistu Oppivelvollisuus 100 vuotta -kirja piirtää kuvan koulutuksemme systeemisestä kehityksestä. Suomi sääti kaikkia lapsia koskevan oppivelvollisuuden vasta vuonna 1921 yhtenä viimeisistä valtioista Euroopassa. Todellinen käänteentekevä uudistus oli seuraava oppivelvollisuusuudistus eli peruskoulu. Ensimmäinen peruskoululaki hyväksyttiin 1968. Se pantiin toimeen asteittain niin, että viimeisenä peruskouluun siirtynyt Helsinki oli lain piirissä vuonna 1977.

Monien arvioiden mukaan peruskoulua kyseenalaistettiin systemaattisesti 2000-luvun alkuvuosiin asti. Silloin myönteiset Pisa-tulokset hiljensivät kritiikin, joka oli seuraillut pääpiirteissään vanhoja poliittisia jakolinjoja. Ylpeys peruskoulusta ja suomalaisesta koulutuksesta muodostui yhteiseksi kansalliseksi tarinaksi, jota olemme mielellään kertoneet myös maailmalla.

Suomalaisen koulutuksen historiasta sietääkin olla ylpeä. Köyhä, raskaita menetyksiä toisessa maailmansodassa kokenut valtio rakentui muutamassa vuosikymmenessä moderniksi taloudellisesti menestyväksi ja sosiaalisesti tasa-arvoiseksi yhteiskunnaksi panostamalla koko väestön koulutukseen.

Samalla on hyvä muistaa, että peruskoulu ja kolmas oppivelvollisuusuudistuksemme eli toisen asteen oppivelvollisuus ovat olleet poliittisen kamppailun kohteita.

Etenkin kansainvälisessä keskustelussa tieto on tärkeä: radikaalit koulutusuudistukset vaativat pitkäjänteistä työtä ja usein vuosikymmenien yhteiskunnallisen keskustelun. Näin oli Suomessa ja näin on muualla, jos vastaavia uudistuksia todella halutaan saada aikaan.

Kansallisvaltioihin sidottu ja teollisten yhteiskuntien tarpeita silmällä pitäen syntynyt koulutusajattelu ei enää riitä 2020-luvulla. Nyt tarvitaan vastaavalla tavalla radikaaleja uudistuksia kuin massakoulutus aikanaan oli.

Kansallisvaltion kehikko ei riitä, kun entistä useammat ratkottavat kysymykset ilmastonmuutoksesta tekoälyyn ovat globaaleja. Toisaalta Intian kaltaisissa runsasväkisissä valtioissa kaivataan kansallisen koulutusajattelun rinnalle paikallisen yhteisön arvoja ja juuria huomioivaa ja kunnioittavaa näkökulmaa.

Teknologisen kehityksen keskellä korostuu myös koulutuksen ja sivistyksen syvällisempi mieli, johon liittyy perustavanlaatuisia kysymyksiä ihmisyydestä. Koulutus ei voi enää ole työmarkkinatarpeita vastaamaan rakennettu massatuote, vaan keskiöön nousevat eettiset valinnat, luova ongelmanratkaisu, empatia ja sosioemotionaaliset kyvyt.

Koulu- ja koulutuskeskustelu on ilahduttavasti myös noussut agendalle. Sekä YK että OECD ovat lähteneet johtamaan prosesseja, joissa lähtökohtana on laaja koulutuksen uudistaminen. Olemme globaalisti tärkeässä koulutuksen murroskohdassa.

YK:n pääsihteeri Antonio Guterres kutsui osana YK:n yleiskokousta syksyllä 2022 kokoon historiallisen Transforming Education -huippukokouksen. Maailmanjohtajat kävivät läpi agendaa, jonka ydinviesti oli koulutuksen kriisi, jota pandemia kiihdytti. Isossa osassa maailmaa koulut eivät siirtyneet etäopetukseen, vaan menivät pitkäksi aikaa kiinni.

Maailma jakautui pandemian myötä entisestään. Se korostaa perusteellisten uudistuksien akuuttia tarvetta. Perinteinen koulutusmalli ei palvele maailman lapsia ja nuoria, joista valtaosa on lisäksi jäänyt pandemian myötä jälkeen. Loppu­puheenvuorossaan Guterres listasi tulevaisuuden koulutuksen neljä avaintavoitetta:

1) Oppia oppimaan sekä perinteisiä että uusia taitoja.

2) Oppia elämään yhdessä huomioiden kestävyyden ja sukupuolten välisen tasa-arvon vaatimukset.

3) Oppia tekemään nopeasti muuttuvassa maailmassa, joka edellyttää elämänikäistä oppimista.

4) Oppia olemaan arvostamalla ja mahdollistamalla merkityksellinen täysipainoinen elämä kaikille, jossa ketään ei vahingoiteta.

Huippukokouksen työ jatkuu eri puolilla maailmaa kohti vuonna 2024 pidettävää seuraavaa kokousta, jossa arvioidaan, ollaanko suuntaa saamassa kääntymään.

Talousjärjestö OECD on puolestaan jo usean vuoden ajan vetänyt koulutuksen tulevaisuussisältöjä haarukoivaa High Performing Systems -dialogia. Pisa-veturi OECD on laittanut kaiken arvovaltansa peliin ja etsii vastauksia siihen, mitä olisi “Education for Human Flourishing” 2030- ja 2040-luvuilla. Suomeksi voisi ehkä puhua sellaisesta koulutuksesta, joka mahdollistaa kasvun itse kunkin täyteen potentiaaliin. HPS-työhön on kutsuttu mukaan Suomen kaltaisia maita, jotka ovat panostaneet koulutukseen pitkäjänteisesti ja joissa koulutuksen arvostus on yhteiskunnan ytimessä.

Näissä prosesseissa todetaan YK:n ja OECD:n kaltaisten maailman johtavien järjestöjen avainhenkilöiden suulla, kuinka nykyiset koulutusjärjestelmämme ovat pettäneet meidät. He perustelevat väitettään sillä, että kun tarkastelemme sellaisia kysymyksiä kuin eriarvoisuus tai työvoimapula, joudumme toteamaan, että koulutusjärjestelmät eivät tällä hetkellä kovin hyvin onnistu vastaamaan niille asetettuihin odotuksiin ja tavoitteisiin. OECD:n Human Flourishing -termi on syntynyt, kun on arvioitu, millaiset asiat koulutuksessa 2040-luvulla korostuvat ja mikä tekee ihmisestä erityisen, kun tekoäly edelleen kehittyy ja teknologinen kehitys muuttaa maailmaa.

Kun vielä 1990-luvulla YK:n vuosituhattavoitteeksi kelpasi lähtökohta kaikkien lasten pääsemisestä kouluun, nyt kysymykseksi nousee, mikä on koulutuksen tavoite ja tarkoitus siinä maailmassa, johon 2000-luvulla syntyneet lapset ja nuoret kasvavat. Keskustelun painopiste on yhä enemmän kehittyneen läntisen maailman ulkopuolella, kasvavissa ja nousevissa talouksissa.

Tässä yhteisessä koulutus- ja osaamiskeskustelussa Suomen on syytä olla mahdollisimman aktiivisesti mukana. Kansallinen tarkastelu ei enää riitä, mikäli mielimme, että suomalainen koulutus seuraa maailman kehitystä ja tavoittelee huippua.

Muutosvoimat, kuten ilmastonmuutos, digitalisaatio ja eriarvoistuminen, ovat globaaleja. Siksi myös monet ratkaisut voivat olla yhteisiä. Esimerkiksi turvallista verkonkäyttöä, ilmastonmuutoksen perusteita tai eriarvoisuuden syitä erilaisissa yhteiskunnissa voitaisiin hyvin tarkastella kursseilla, jotka tuovat eri maiden nuoria yhteen. Pandemian aikana koulut eri puolilla maailmaa tottuivat käyttämään samankaltaisia digitaalisia alustoja, joten tekniset valmiudet globaaleihin tai ainakin maiden välisiin opetussuunnitelmien osiin ovat ensimmäistä kertaa olemassa. Maailmanlaajuiseksi levinnyt IB-tutkinto voi toimia esimerkkinä.     

Miksi koulu- ja koulutuskeskustelu on virinnyt myös Suomessa laajemna kuin aikoihin? Tekijöitä on useita. Työnantajat ovat törmänneet akuuttiin työvoimapulaan vähän alalla kuin alalla. Opetus- ja kulttuuriministeriön alkuvuodesta 2023 julkaisema Sivistyskatsaus – ensimmäinen laatuaan – piirsi tilastoaineistoilla kuvan 1990-luvulta alkavasta laskevasta koulutus- ja osaamistasokehityksestä, johon vasta viime vuosina on herätty, vaikka trendi on ollut olemassa pidemmän aikaa.

Peruskoulun eri tavoin eriytyneet oppimistulokset herättävät huolta, vaikka laajemmassa kansainvälisessä vertailussa pärjäämmekin paremmin kuin keskustelu antaa ymmärtää. Suomen muuttuminen muutamassa vuosikymmenessä maastamuuttomaasta maahanmuuttomaaksi on muuttanut kaupunkikoulujen toimintaympäristöä merkittävästi. Toisen asteen oppivelvollisuus on tuonut näkyvämmäksi kysymyksen siitä, kykeneekö peruskoulu takaamaan kaikille valmiudet pärjätä, kun liki kymmenen prosenttia nuorista ei enää joka vuosi putoa koulutuksen kelkasta peruskoulun jälkeen, vaan on mukana myös ammatillisessa koulutuksessa ja lukiossa.

Kriisipuheen ja todellisten ongelmien käsittelyn keskellä haluaisin korostaa suomalaisen koulutuksen edellytyksiä onnistua tasa-arvo- ja oppimistavoitteissa myös tulevaisuudessa. Meillä on vahvuuksia, jotka eivät synny ihan hetkessä.

Historialliset ylpeydenaiheet eli kaikille tarjolla oleva laadukas koulutus ja korkeasti koulutetut opettajat muodostavat edelleen suomalaisen koulun ja koulutuksen tavoitteellisen kivijalan. Sisällöllisesti opetussuunnitelmissa on korostettu monialaisuutta, holistisuutta ja sosioemotionaalisia taitoja. Akateemisia oppimistuloksia mitataan maltillisesti ja vasta vanhempien oppilaiden kanssa. Opettajan ammatti on yhteiskunnallisesti arvostettu ja edelleen myös haluttu samaan aikaan, kun maailmanlaajuinen opettajapula on krooninen. Yhteiskunnassa vallitsee koulutusmyönteinen ilmapiiri. Kun tutkimme kymmenisen vuotta sitten ihmisten ajattelua historiasta, peruskoulu nousi talvisodan ohi merkittävimpänä historiallisena kehityksenä.

Erityinen tulevaisuusvahvuus suomalaisessa koulutuksessa liittyy siis painotuksiin, jotka olemme omaksuneet kauan ennen kuin teknologinen kehitys ja tekoäly alkoivat haastaa OECD:n kaltaisia toimijoita pohtimaan, mitä koulutuksella jatkossa tavoitellaan. Koulujamme läpileikkaa laajasti jaettu näkemys sosioemotionaalisten taitojen ja luovuuden merkityksestä samaan aikaan, kun olemme myös heränneet uudelleen matematiikan ja luonnontieteiden osaamisen tärkeyteen. Kun Suomea verrataan moniin aasialaisiin Pisa-menestyjiin, täällä koulutusfilosofiassa painottuvat laaja-alaiset oppimistavoitteet. Tätä kuvastaa hyvin esimerkiksi vuonna 2020 hyväksytyn toisen asteen oppivelvollisuuslain ensimmäisen pykälän ensimmäinen virke: ”Oppivelvollisuuden tavoitteena on turvata kaikille elämässä ja yhteiskunnassa tarpeellinen perusosaaminen ja sivistys sekä edistää yhdenvertaisia mahdollisuuksia kehittää itseään kykyjensä ja tarpeidensa mukaisesti.”

Myös jatkuvan elinikäisen oppimisen saralla olemme kansainvälisesti ottaneet askeleita, jotka vaikuttavat oikeansuuntaisilta ja uraauurtavilta. Suomeen on viime vuosina rakentunut malli, jossa opetus- ja työllisyystoimijat ovat yhdistäneet voimansa. Opetus- ja kulttuuriministeriön ja työ- ja elinkeinoministeriön yhdessä ohjaama Jatkuvan oppimisen palvelukeskus JOTPA on todennäköisesti ainoa laatuaan maailmassa.

Kootusti voi todeta, että kansainvälisesti koulutuksen transformaation avainasioissa korostuu monia suomalaiseen koulutukseen jo pitkään kuuluneita piirteitä, joista meillä on kokemusta ja käytännön osaamista. Siksi meidän kannattaa olla mukana globaalissa koulutuspolitiikan kehitystyössä samalla kun ratkomme kansallisia akuutteja kysymyksiä. Parhaimmillaan voimme nousta koulutuksen kärkimaiden joukkoon korostamalla globaaleissa kehitystavoitteissa omia pitkäjänteisiä vahvuuksiamme. Se on koulutuksellisen tasa-arvon nimissä myös eettisesti perusteltua.

Automaattisesti emme lupaavaa koulutustulevaisuutta saavuta. Riskinä on, että tyydymme sisäänpäin käpertyvään keskusteluun. Vaaleja edeltävinä kuukausina Suomessa päädyttiin puhumaan ”työrauhasta” ja ”perusasioihin keskittymisestä”, kun puoluejohtajilta kysyttiin koulutuspoliittisia tavoitteita. Tämä on tyypillisesti opettajien ammattijärjestön OAJ:n linja.

Kuvaava hetki oli, kun Rkp:n puheenjohtaja Anna-Maja Henriksson sai raikuvat aplodit tammikuun Educa-messuilla sanomalla, että opettajien pitää saada keskittyä opettamiseen. Tämä on sekä erikoista että ongelmallista, kun huomioidaan, että kansainvälisesti verrattuna opettajilla on Suomessa työssään laaja autonomia, väljät opetussuunnitelmat ja vain vähän valvontaa.  Olisi kiireellisesti ymmärrettävä, mistä syntyy kokemus työ- tai opetusrauhan puutteesta.

Toinen muotikeskustelu vastustaa uudistuksia ja ”hankehumppaa”. Hankkeina on kuitenkin toteutettu esimerkiksi tasa-arvorahoitusta, jonka turvin koulut ovat voineet saada harkituilla kriteereillä lisäresursseja. En usko, että tätä rahoitusta oikeasti halutaan vastustaa.

Toinen kysymys on, olisiko aika pohtia koulutuksen rahoituksen ohjaamista suoremmin opetus- ja kulttuuriministeriön johdolla, koska valtiovarainministeriön kautta kunnille menevät valtionosuudet eivät mahdollista taloudellista ohjausta. Myös isoja uudistuksia on tehty meillä harvakseltaan. Voi kysyä, millä alalla on tässä muuttuvassa maailmassa ylipäänsä perusteltua kieltäytyä jatkuvasta analyysista ja tulevaisuuteen kohdistuvasta kehitystyöstä osana perustyötä.

Uskon, että sekä hanke- että uudistuskielteisyys ovat osaltaan nousseet julkisessa keskustelussa kokoaan suurempaan rooliin. Suomessa ei ole koulutukseen erikoistunutta ajatushautomoa tai riippumatonta instituuttia, joten mediassa on usein esillä OAJ:n näkemys. OAJ:n näkemykset kumpuavat edunvalvonnasta, siitä heille jäsenmaksuja maksetaan. Lopputuloksena on, että OAJ:n näkemykset ovat usein uudistuksia kaihtavia tai vastustavia. Peruslinjana on ajaa resurssilisäyksiä ja vahvistaa opettajien asemaa – aivan kuten etujärjestön kuuluukin.

Jatkossa soisin, että OAJ sisällyttäisi edunvalvontaansa myös koulutuksen tulevaisuustyön nykyistä vahvemmin. Uskon, että opettajat ovat siihen valmiita, kunhan tavoite määritellään tarkoituksenmukaisella tavalla osaksi koulun työarkea.

Suomi ei ollut kärkijoukossa luomassa historiallisesti käänteentekevää massakoulutusta kaikille. Sen sijaan olemme olleet peruskoulun ansiosta maailman kärkeä kaikille laadukkaan ja tasa-arvoisen koulutuspolun rakentajina.

Hyvinvointivaltion julkinen koulutusjärjestelmä on osoittautunut myös taloudellisesti tehokkaaksi. Sitä taustaa vasten on sekä sääli että yllättävää, että enemmistö maailman maista on omaksunut lähtökohdiltaan yksityisemmän koulutuksen mallin. Se on kokonaiskustannuksiltaan esimerkkien – kuten Yhdysvallat – valossa kalliimpi eikä tuota monien maiden tavoittelemia tasa-arvohyötyjä yhtä tehokkaasti kuin julkinen järjestelmä on kyennyt tuottamaan.

Yhä useammissa maissa yksityiset koulutusmarkkinat ja jatkuvasti nousevat maksut ovat koulutuskriisin ytimessä. Monet perheet käyttävät kaikki säästönsä ja velkaantuvat päälle, jotta saisivat lapsensa haluamaansa yksityiskouluun. Vähävaraisemmilla lapsilla ja nuorilla on vaihtoehtona vain aliresursoitu ja ylitäysi julkinen koulu.

Tämä kuvastaa hyvin oppivelvollisuuskoulun laajaa yhteiskunnallista ja kulttuurista merkitystä. Se on paljon suurempi kuin tiedollisen ja taidollisen osaamisen harjoittaminen.

Suomalaisen yhteiskunnan monet olennaisimmat piirteet palautuvat peruskouluun ja kaikille yhteiseen maksuttomaan oppivelvollisuuteen. Niinpä kun amerikkalainen uudistusmielinen koulutusaktivisti haluaa tasa-arvoistaa oman maansa koulua ja kysyy vinkkejä, joudun yleensä toteamaan, että se ei onnistu kuin muuttamalla koulujärjestelmää ja sen rahoitusta radikaalisti.

Harvoin ymmärretään, että koulutuksen rahoitusmalli määrittää yhteiskunnan piirteitä erittäin voimakkaasti. Etenkin kehittyvissä talouksissa, joissa on nuori väestöpohja ja juuri nyt laaja koulutuskehitys meneillään, tämä näkökulma on valtavan tärkeä. Myös siksi Suomen on tärkeää olla mukana ja tuoda oma esimerkkimme mukaan globaaliin koulukeskusteluun.

Vaikka emme kykenisi vakuuttamaan muita maita julkisen koulujärjestelmän ylivoimaisuudesta, voimme vaikuttaa siihen, miten koulutuksen sisällöt ja osaamistavoitteiden painopisteet tulevaisuudessa kehittyvät. Olin vuodenvaihteessa Intiassa todistamassa, kuinka muun muassa Suomesta inspiraatiota ja konkreettisia vinkkejä saanut elämäntaitoja ja empatiaa painottava opetussuunnitelma etenee osavaltiosta seuraavaan. Vastaaviin prosesseihin voimme osallistua myös muualla.

Myönteisen koulutustulevaisuuden rakentamisessa peräänkuulutan kolmea lähtökohtaa.

Ensinnäkin tarkka tietopohja aiempina vuosikymmeninä tehdyn työn vaikutuksista on tarpeen. Myös maailmalla kannattaa osana kaikkia uudistuksia korostaa vaikuttavuuden arviointia suhteessa tavoitteisiin.

Toiseksi on tärkeää varmistaa, että tulevina vuosina vakiinnutamme pitkäjänteisen tavan arvioida ja suunnitella koulutuspolitiikkaa. 1950- ja 1960-luvuilta tutut komiteat saattavat olla taas paikallaan, kun pyrimme kurottamaan kahdenkymmenen vuoden päähän samalla kun pragmaattisesti ratkomme akuutteja ongelmia. Akuutteja ongelmia on muuten ratkottu ja monia tärkeitä ratkaisuja tehty viime vuosinakin: subjektiivinen varhaiskasvatus kaikille, TKI-panostukset, toisen asteen oppivelvollisuus ja laajat Oikeus oppia -ohjelmat. Siksikin nyt olisi varmistettava myönteisen suunnan jatkuminen.

Kolmanneksi lähtökohdaksi ehdotan optimismia. Koulutuksella on muutettu maailmaa 150 vuoden aikana radikaalisti. Näin voi tapahtua myös tulevaisuudessa, ja yhä useampien tyttöjen ennuste voi olla yhtä valoisa kuin omani vuonna 1976.

Pilvi Torsti on valtiotieteiden tohtori ja Euroopan koulutussäätiön johtaja.

Teksti on julkaistu ensi kertaa Kanavassa 3/2023. Kanavan voit tilata täältä. Suomen Kuvalehti ja Kanava kuuluvat samaan mediaperheeseen Otavamediassa ja niillä on yhteinen päätoimittaja.

Tämä oli ilmaisnäyte SK:n maksullisesta sisällöstä

Tilaa Suomen Kuvalehti ja hanki luettavaksi koko sisältö ja arkisto

Tilaa

Oletko jo tilaaja? Kirjaudu sisään.