Kallis kyyttö
Karjankasvattaja Ilmari Majuri murehtii uhanalaisen kyytön kohtaloa. Niitä on Suomessa enää muutama sata.
Teksti Elisa Kissa
Kärrytietä reunustaa kapea riukuaita. Ruskeakylkiset, valkoselkäiset kyytöt laiduntavat kiviröykkiöisellä tienvarsiniityllä, joka kylpee kesäisessä loistossaan. Päivänkakkaraa, harakankelloa, puna-ailakkia. Nupopäisen karjan kellokas nostaa päänsä nurmesta ja tuo laumansa veräjälle; pikkuvasikat piilottelevat aikuisten takana.
Ilmari Majurin tilalla Savitaipaleella on kaksikymmentä kyyttölehmää. Se on paljon, sillä kyyttöjä on koko maailmassa enää nelisensataa. Kyyttö eli itäsuomenkarja on vanhin suomalainen karjarotu, ja se on erittäin uhanalainen.
Viime aikoina kyytöt ovat olleet paljon esillä tiedotusvälineissä. Alkuvuodesta levisi huhu, että Sukevan keskusvankilan kyyttökarjalle annettaisiin kaikessa hiljaisuudessa kuolemantuomio. Iskolan avovankilaosastoa ollaan sulkemassa, ja samalla lakkautettaisiin myös vankilatila.
Sukevan viisikymmenpäinen karja on kyytön elävä geenipankki. Sitä pidetään erityisen arvokkaana, koska siihen on kerätty eläimiä kaikista sukulinjoista.
Kansalaiset huolestuivat uhanalaisen karjarodun kohtalosta: kansanliikkeitä syntyi, adresseja kerättiin. Maa- ja metsätalousministeriöön perustettiin työryhmä pohtimaan Sukevan karjan kohtaloa.
Kallis harrastus
Ilmari Majuri innostui kyytöistä parikymmentä vuotta sitten, kuvanveistäjä Miina Äkkijyrkänansiosta.
Äkkijyrkkä järjesti Helsingissä ”nautavaelluksen”, marssitti lehmänsä rautatieaseman ja eduskuntatalon ohi. Tempaus kosketti kansaa, myös Majuria.
”Kaupunkilaispoikana en ollut juuri ollut lehmien kanssa tekemisissä. Olihan silloin vielä tavanomaisia lehmiä teiden varsilla, mutta kyyttö oli jotain sellaista, joka upposi pysyvästi sieluun.”
Kotimaiset karjarodut – kyyttö, valkoinen lapinlehmä ja ruskea länsisuomalainen – olivat kadonneet maalaismaisemasta jo 1970-luvun lopussa. Ulkomaiset rodut, ayrshire ja holstein-friisiläinen, sen sijaan yleistyivät heti sotien jälkeen. Nykyisin Suomessa on 250 000 lehmää, joista vain yksi prosentti edustaa alkuperäisrotuja.
Majurin mielestä nautavaellus antoi lehmälle uuden imagon. ”Marssilla tuli hyvin esiin kyytön valtava energisyys ja tarkkaava aktiivisuus, sellainen suuri elinvoimaisuus. Tavanomainen lypsylehmähän vaikuttaa hyvin flegmaattiselta.”
Kyytön säilyttämiseen havahduttiin 1980-luvun alussa. Silloin rotu oli aivan sukupuuton partaalla, maasta löytyi hädin tuskin parikymmentä lehmää. Muutaman vuoden kuluttua saatiin kuitenkin tietää kahdesta täysin alkuperäisestä kyyttökarjasta. Joulukuussa 1989 Miina Äkkijyrkkä pelasti viime tingassa teurasautolta kiuruveteläisen Helvi Tossavaisen karjan. Vuotta myöhemmin julkisuuteen tuli kiteeläisen Vieno Nenosen karja, joka on nykyisin lähes kokonaan Ilmari Majurin omistuksessa.
Kyytön tulevaisuus ei kuitenkaan näytä hyvältä, vaikka Suomi on sitoutunut vuonna 1992 allekirjoitetulla Rion sopimuksella säilyttämään kotieläinrodut.
”Kyytön suojelijat vanhenevat ja väsyvät taistelemaan kannattamattoman karjarodun puolesta”, Majuri puuskahtaa. ”Itselläni on pitkä liuta laskuja ulosotossa, tämä karjanpito on kallis harrastus!”
Lue koko juttu SK:sta 33/2007.
Aiheesta lisää
Kyyttö (Wikipedia)
Maatiaiskotieläimet
Argonetin keskustelukanava