Juoppojen päiväkodissa on asiaton oleskelu sallittu
Päiväkeskus Stoorin asiakkaat maaliskuussa Itäkeskuksessa matkalla luistelutapahtumaan. Kuva Marjo Tynkkynen.
Ensimmäiset sisään pyrkijät odottavat portailla jo ennen aamuyhdeksää.
He ovat joko hiljaisia tai riehakkaita, humalantilasta riippuen. Keskiviikkoaamuna, yhteisökokouspäivänä, tulijoita on tavallista enemmän. Tänään heitä on kymmenkunta.
Näitä ihmisiä ei toivoteta päihtyneinä tervetulleiksi millekään alueen julkiselle paikalle. Ei lähistöllä sijaitsevan kauppakeskus Itiksen Tallinnanaukiolle, ei Kulttuurikeskus Stoaan, ei lähibaareihin. Ei asukkaiden takapihoille, leikkipuistoon, päiväkodin kulmille tai puiston penkille. Heidät häädetään joka paikasta.
Ainoastaan Erityispäiväkeskus Stoori & Sallin ovet ovat auki.
Sisään pääsee yhdeksältä, ulos komennetaan neljältä. Sisällä ei saa juoda alkoholia tai käyttää huumeita, mutta päihtyneenä olo ei ole kiellettyä.
Stoori on Helsingin Diakonissalaitoksen pyörittämä päiväkeskus. Sen asiakkaita ovat moniongelmaiset, joista useat ovat päihteiden- ja huumeidenkäyttäjiä. Monet Stoorin asiakkaista ovat syrjäytyneitä, usein myös asunnottomia. Tarinoita riittää.
Nyt alkavaan yhteisökokoukseen osallistuvat Stoorin työntekijät ja asiakkaat. Esityslista on avoin, eli kuka tahansa voi ehdottaa käsiteltäväksi mitä tahansa asiaa.
Kokouksessa jaetaan myös kiertävät tehtävät asiakkaiden kesken. Erityisen suosittuja ovat terassisiivoojan ja pyykkärin askareet.
Kokous ehtii alkaa, mutta melkein heti eräs osallistuja alkaa nuokkua. Kun hän ei tunnista omaa nimeään, hänet siirretään sohvalle ja häntä yritetään herätellä.
Kokous jatkuu. Tänään yhteisökokouksessa puhuttavat romanit. Eräs asunnoton asiakas ei ole päässyt yökahvilaan, sillä se on ollut täynnä Bulgarian romaneja.
”Minä olen sentään Suomen kansalainen”, kaljupäinen mies huomauttaa kovalla äänellä.
Osa kokouksessa olijoista komppaa, osa on eri mieltä. Sääntönä on, että jokainen saa sanoa mielipiteensä. Mutta se pitäisi sanoa korrektisti.
Toinen asiakas haluaa julki mielipiteensä, että narkkarit ovat pohjasakkaa. Ja Virossa niitä kuulemma riittää. Mutta virolaisia ei saa kutsua missään nimessä virolaisiksi, vaan eestiläisiksi. Sitten palataan taas romaneihin ja siihen, miten Suomi niitä hyysää. Joku lisää vettä myllyyn sanomalla, että romaneille tarjotaan ilmaisia asuntoja Espoon Westendistä.
Mutta pikkuhiljaa kokous etenee. Vuorot jaetaan, ja jokainen saa arvioida, miten kokous onnistui. Alussa sammunut asiakas on taas voimissaan ja juo penkillä mehua. Kokous päätetään. Röökihuone täyttyy.
Henkilökunta alkaa valmistella ruokailua. Lounaan saa ostaa euron omakustannehintaan. Muutama vartija pyörähtää paikalla. He käyvät säännöllisin väliajoin tarkistamassa, että kaikki on kunnossa.
Kaikki on kunnossa.
Seinäkalenteriin on merkitty tulevat tapahtumat. Torstaina on miesten hiustenleikkuu. Seuraavalla viikolla luistelutapahtuma. Muutaman kuukauden päästä Stoorin vuokratontille voi taas istuttaa kukkia.
Kun Stoori 15 vuotta sitten perustettiin, idea oli radikaali. Hyysätä nyt lähiöjuoppoja!
Vuosien varrella moni asia on muuttunut, moni asiakas on kuollut, moni työntekijä on vaihtunut, päihdepolitiikkaa on päivitetty.
Yksi on kuitenkin pysynyt lähes samana. Suomalaisten päihteidenkäyttö.
Asiaton oleskelu sallittu
Stoori ja sen asiakkaat ovat yksi ääripää suomalaisessa päihteidenkäytössä. Stoorista ei kovin moni enää palaa työelämään, eikä työelämästä pudota Stooriin hujauksessa.
Stoorilaiset ovat pitkään päihteitä käyttäneitä. Osa heistä on syrjäytyneitä jo monessa polvessa.
Stoori edustaa uudenlaista päihdepolitiikkaa. Se on esimerkki haittoja vähentävästä päihdetyöstä.
Eräs Stoorin perustajista on nyt jo eläkkeellä oleva Leena Niinivaara.
Hän toimi 1990-luvulla ennen Stooria Kyläsaaren katkon osastonhoitajana ja tunsi Helsingin päihdeongelmaiset.
Itäkeskukseen oli perustettu Kulttuurikeskus Stoa, mutta paikalliset juopot pyörivät aukiolla ja sotkivat paikkoja. Aukion kupeessa oli päiväkoti, jonka aidan raoista lapset saattoivat seurata rymyjengin päättymätöntä vappua.
Kirkko, sosiaalitoimi ja päiväkoti halusivat, että aukio rauhoittuisi. Samaan aikaan Puotinharjun ostarin kupeesta vapautui lääkäriaseman tila. Diakonissalaitos päätti perustaa siihen kahvilan, johon kaikki, myös päihtyneet, saisivat tulla.
Yleinen kahvila ei toiminut kauaa, vaan paikka muuttui nopeasti päihteidenkäyttäjien keskukseksi. Sana levisi puskaradion kautta, ja Tallinnanaukion, Myllypuron, Kontulan ja Vuosaaren alkoholistit löysivät paikan.
Niinivaara kertoo, ettei Stoori miellyttänyt edes kaikkia päihdetyöntekijöitä.
”Ne, joille raittius oli ainoa oikea vaihtoehto, kysyivät, kuinka te voitte.”
Mutta asiakkaat tykkäsivät. Eikä ihme.
”Meillä oli sellaisia sloganeita, kuin ’Asiaton oleskelu sallittu’ ja ’Tervetuloa ne, jotka eivät ole muualle tervetulleita’.”
Ensimmäiseksi tervetulotoivotukseen vastasivat lähiöjuoppokulttuurissa elävät. Huumeiden käytön yleistyttyä 1990-luvun lopulla myös nuoret asiakkaat alkoivat lisääntyä.
Huumeiden yleistyessä terveysneuvonta hyväksyttiin osaksi Stoorin toimintaa. Nykyään päiväkeskuksessa vaihdetaan myös neuloja, ja tarjolla on vertaistoimintaa.
Kaikki eivät raitistu
Alusta alkaen Leena Niinivaara halusi luoda Stoorista yhteisön. Osittain siksi, että henkilökunta oli kolmijäseninen ja kävijät piti saada jotenkin mukaan vastuuseen.
Niinivaara halusi kokeilla yhteisökokouksia. Ideana oli, että lähiökapakan sijaan stoorilaiset saattoivat liittyä Stoori-yhteisöön, jossa he pääsivät vaikuttamaan asioihin. Kokouksista tuli asiakkaille tärkeitä. Niissä päätettiin retkistä, muistotilaisuuksista ja kiertävistä tehtävävuoroista.
”Kerran eräs asiakas blandasi tarjoamaamme mehua viinaan. Sanoin, ettei Stoorissa saa juoda. Asiakas suuttui ja sanoi, että ’vittu mä otan tän esille kokouksessa’. Silloin tajusin, että kokouskäytäntö oli mennyt perille.”
Silloin tällöin joku vakioasiakkaista katosi kokonaan.
”Vaihtoehtoja oli kaksi: hän oli kuollut tai mennyt katkolle. Yleensä raitistuneet eivät palanneet Stooriin, sillä viinan tarjoajia oli niin paljon. On vaikea vieroittautua, jos kaikki, jotka tuntee ja joiden kanssa aikaansa viettää, juovat.”
Juuri tämä on syy, miksi Niinivaara ei usko pelkästään raitistumiseen tähtäävään päihdetyöhön. Kaikille päihteistä ja päihdekulttuurista eroon pääseminen ei ole mahdollista.
”Sellaiset ihmiset ovat elämänsä aikana joutuneet syrjityiksi ja potkituiksi ties kuinka monta kertaa. Heille on iso juttu, että heitä tervehditään ystävällisesti.”
Moni on sitä mieltä, että juoppoja ymmärretään liikaakin. Elinkeinoelämän valtuuskunnan johtaja Matti Apunen kirjoitti suomalaisten työikäisten juomisesta Helsingin Sanomiin (17.1.2012) otsikolla ”Laimennettua vermuttia hitain kulauksin”.
”Kun ihmisten onnettomuuksiin ja surkeuteen haetaan syitä, jokainen median siteeraama sosiologi ottaa esiin syrjäytymisen ja elämän yleisen epäreiluuden. Juuri kukaan ei mainitse nimeltä juomista.”
Kirjoituksessaan Apunen siis sysäsi vastuun juomisesta ihmiselle itselleen, niin kuin hyvin pärjänneet ihmiset usein tekevät. Vai yrittikö hän sanoa jotakin muuta?
Kiusallinen kysymys
Matti Apunen latasi tiskiin faktoja ja omia provokatiivisia väittämiään.
”Työssä käyvistä miehistä 40 prosenttia kuuluu alkoholinkäytön riskiryhmään - -.”
”Jos esimies ottaa työntekijän juomisen puheeksi, ei seurauksena yleensä ole keskustelu elämäntapojen merkityksestä vaan siitä, millä oikeudella näin loukkaavia kysymyksiä esitetään.”
Väitteitä lukiessa alkaa tehdä mieli puolustella omaa ja muiden käytöstä. Väitteisiin on mahdotonta suhtautua välinpitämättömästi. Selittelynhalu kertoo siitä, että johonkin oikeaan kohtaan Apunen kirjoituksellaan osui.
Jos faktoja tarkastelee, niin 40 prosenttia työssä käyvistä miehistä on korkea luku. Melkein puolet. Useimmilla työpaikoilla noin puolet miehistä siis käyttäisi liikaa alkoholia.
Kysymys: kuinka moni tietää työpaikaltaan liikaa juovan työntekijän? Jatkokysymys: Kuinka moni tietää esimiesten tai muiden työntekijöiden puuttuneen juomiseen?
Esimiehet eivät mielellään puutu juomiseen, ellei työntekijä juo työpaikalla tai ole kännissä työtehtäviensä aikana. Entä muut työntekijät? Ai että he tunkisivat nokkansa työkaverin asioihin?
Apusen kirjoitus tahtoikin sanoa, että juojan annetaan olla rauhassa, kunnes tämä on ongelmansa kanssa yksin.
Alkoholismista on vaikea puhua. Kun puhumme alkoholiongelmaisista, ajattelemme Stoorin kaltaisia paikkoja ja puliukkoja. Mutta mitä tehdä, kun alkoholiongelma onkin naapurihuoneen kollegalla?
”Työelämässä on paljon väärää solidaarisuutta”, Matti Apunen kommentoi kirjoitustaan. ”Juuri silloin kun juomiseen pitäisi puuttua, puuttuminen koetaan loukkaavaksi. Tulee huono omatunto. Jostain syystä huonoa omaatuntoa ei tunneta, jos se toinen jatkaa juomistaan.”
Ennen siirtymistään Evaan Apunen toimi vuosikausia tamperelaisen Aamulehden päätoimittajana ja ison toimituksen esimiehenä. Jos Työterveyslaitoksen tutkimuksen luku ”40 prosenttia työssäkäyvistä miehistä” pitää paikkaansa, Apusen on ollut pakko törmätä alkoholin suurkuluttajiin myös omalla työpaikallaan.
”Meillä oli Aamulehdessä loistava työterveyshoitaja ja -lääkäri. He puuttuivat asioihin ajoissa ja tunsivat työyhteisön perinpohjaisesti. Saimme aikaan hyviä tuloksia.”
”Mutta ei se puuttuminen ja toisen juomisesta kysyminen koskaan helppoa ole. Mutta se kysymys pitää voida esittää, se oli pointtini.”
Tilastojen mukaan 80-90 prosenttia alkoholin takia virallisesti hoitoon ohjatuista työntekijöistä irtisanotaan vuoden kuluttua juomisen jatkumisen takia.
Kovin aikaisesta puuttumisesta työelämässä ei siis voida puhua.
Alkoholi onkin työikäisten miesten – ja tasa-arvon mukaisesti myös naisten – yleisin kuolinsyy Suomessa.
Hoitotulokset huonoja
Suomalaisen päihdepolitiikan seuraaminen on kuin katsoisi huonoa komediaa.
Viinan hinta sahaa ylös ja alas (koko 2000-luvun), määrälliset tuontirajoitukset muista EU-maista poistuvat (vuonna 2004), välillä joku ehdottaa kakkosolutta kauppoihin (vuonna 2012), viinipulloihin suunnitellaan varoitusetikettiä alkoholihaitoista (vuonna 2007).
Välillä ollaan kieltämässä alkoholin mielikuvamainonta lapsille turmiollisena (viimeksi vuonna 2012), kunnes Suomi voittaa jääkiekon maailmanmestaruuden (vuonna 2011) ja ex-pelaaja-maajoukkuemaalivahtivalmentaja Pasi Nurmisen ilmaveivi eli lentokoneesta laskeutuminen kännissä nokalleen on nuorison mielestä siisteintä maailmassa.
Diakonissalaitoksen huume- ja mielenterveystyön johtaja Pekka Tuomola on tehnyt pitkän uran päihteiden parissa. Tuomola on nähnyt kahden vuosikymmenen aikana poliittista tempoilua, mutta myös oikeita muutoksia.
Ensin hyvät asiat.
”Esimerkiksi Asunto ensin -periaatteen myötä ajattelutapa on muuttunut paljon”, Tuomola aloittaa.
Vuonna 2008 alkaneen Asunto ensin -ohjelman idea on, ettei päihteidenkäyttäjältä vaadita raitistumista ennen kuin hänellä on asunto. Kadulla raitistuminen kun on lähes mahdotonta.
Sitten voidaankin luetella nykyisen päihdehuollon huonot puolet.
Yksi on raittiusorientoituneisuus.
”Moniin palveluihin ei pääse, jos ei ole raitis. Se taas on johtanut siihen, että hoitomuodot ovat kehittyneet hyvin laitosvaltaisiksi. Pitäisi kuitenkin hyväksyä se tosiasia, etteivät kaikki raitistu.”
Täysraittius ja huumeettomuus ovat kauniita ajatuksia, mutta maailma ei koskaan muutu päihteettömäksi.
On rahan tuhlausta lähettää päihteidenkäyttäjä ensin katkolle ja sitten laitokseen, mutta hylätä hänet ensimmäisen retkahduksen jälkeen. Jos apu loppuu siihen, ollaan taas lähtöpisteessä. Ei ihme, että hoitotulokset ovat olleet huonoja.
”Esimerkiksi huumeiden korvaushoito aiheutti todella paljon vastustusta, kun se tuli lailliseksi 15 vuotta sitten. Katsottiin, ettei ihminen ole raittiina, jos hän käyttää korvaushoitoa. Edelleenkin on hoitolaitoksia, jotka eivät ota sisään korvaushoidossa olevia ”
Korvaushoito on kuitenkin vähentänyt huumeista aiheutuvaa rikollisuutta radikaalisti. Suomessa ja maailmalla.
Vuonna 2001 lakia muutettiin niin, että ylläpitohoidon korvasi asetuksessa haittoja vähentävä korvaushoito.
Silti asenteet eivät ole muuttuneet. Eivät, vaikka korvaushoidolla saadaan aikaan tuloksia ja osa päihteidenkäyttäjistä kuntoutuu töihin.
Tuomolan mielestä haittoja vähentävä hoito voi olla tämän takia myös kuntouttavaa hoitoa. Niitä kuitenkin pidetään toisensa poissulkevina.
Oma syy vai sairaus?
Suomalaisten päihteidenkäyttö on uniikkia ja kekseliästä.
Aivan erityinen on yleisin päihdeongelmamme, sekakäyttö. Sitä ei esiinny missään muussa maassa lähellekään yhtä paljon. Vakavasti päihdeongelmaiset käyttävät huumeita, mutta usein myös lääkkeitä ja alkoholia. Pekka Tuomolan mukaan melkein kaikki ovat alkoholisteja.
”Lääkkeitä, esimerkiksi bentsoja, on helppo saada, eikä suuri osa lääkäreistä edelleenkään tiedä niiden riskejä. Potilas saattaa esimerkiksi mennä lääkäriin valittamaan ahdistusta.
Sitten lääkäri kirjoittaa reseptin, että käytä tuota, niin ei tarvitse juoda. Muutaman kuukauden kuluttua potilas sekä juo että syö lääkkeitä.”
Toinen suomalainen erityispiirre on se, että juuri missään muualla päihdeongelmaiset eivät pistä suoneen buprenorfiinia eli subutexia.
”Ulkomaiset kollegat eivät usko sitä. He kysyvät vain, että kuka hullu sitä pistää. Sen takia aiheesta ei ole tutkimuksiakaan, koska käyttö on tällaista lähinnä Suomessa.”
Tuomola huomauttaa, että vaikka päihdepolitiikka on muuttunut, yleinen mielipide on pysynyt vuosikymmenestä toiseen samana. Se suhtautuu päihteidenkäyttäjiin ylenkatsovasti.
Käyttö katsotaan omaksi syyksi, ei sairaudeksi.
”Ajatellaan, että jos ihminen on sellaisessa asemassa kuin päihdekeskus Stoorissa, häntä ei tarvitse auttaa, koska se on itseaiheutettua.”
Tuomolan mukaan samalla logiikalla voisi sanoa, että kaikki urheiluvammat ovat itseaiheutettuja. Samoin suurin osa syövistä, verenpainetauti sekä ylipaino.
Kaikki edellä mainitut ovat kuitenkin Kela-korvausten piirissä. Alkoholidiagnoosilla Kela ei korvaa kuin laitoshoidon. Avohoitoa se ei tue.
”Minun näkemykseni on, että alkoholismi on sairaus, ja mitä myöhemmässä vaiheessa sairauksiin puututaan, sitä huonommin hoito tepsii.”
Keinoja olisi
Asenteiden takia työikäisten alkoholista aiheutuneet haitat näkyvät tilastoissa vain osittain.
Koska Kela ei korvaa alkoholista aiheutuneita kuluja, lääkärit eivät kirjoita diagnoosiksi alkoholismia vaan esimerkiksi masennuksen – joka taas saattaa johtua juuri liiasta juomisesta.
Juomisesta johtuvaan alakuloon ja masennukseen löytyy lääke lähi-Alkosta.
Länsimaiden käytetyin psyykelääke, alkoholi, toimiikin aluksi. Nousuhumalassa masennus katoaa, sillä alkoholi vapauttaa välittäjäaineita. Juomisen jatkuessa välittäjäaineet kuitenkin loppuvat, jolloin masennus pahenee.
Välittäjäaineet ehtyvät parissa viikossa, jos juo joka päivä noin puoli pulloa viiniä. Helppoa, ja niin huomaamatonta, kuten moni työikäinen on huomannut.
Alkoholin takia ennenaikaiselle eläkkeelle jääminen ei sekään näy tilastoissa totuudenmukaisesti. Työ- ja hyvinvoinninlaitoksen tilastojen mukaan alkoholiin perustuvia työkyvyttömyyseläkkeitä on kaikista työkyvyttömyyseläkkeistä 5-7 prosenttia. Oikeasti on mahdotonta sanoa, kuinka moneen ennenaikaiseen eläkkeeseen liika päihteidenkäyttö vaikuttaa.
”Meidän ei tarvitsisi puhua työurien pidentämisestä enää sanaakaan, jos pystyttäisiin hoitamaan edes osa näistä työpaikkojen päihdeongelmista”, Tuomola väittää.
”Eräs työterveyslääkäri sanoi, että heillä seurataan pilkuntarkasti kolesterolilukuja, mutta ei mitenkään puututa alkoholismiin.”
Keinoja kyllä olisi. Tuomola mainitsee esimerkkinä mini-interventio-nimisen menetelmän, jossa mitataan maksa-arvot. Jos arvot ovat kohollaan, keskustellaan lääkärin kanssa, johtuvatko arvot alkoholin käytöstä.
”Muuta ei tehdä. Seuraava tapaaminen on kuukauden kuluttua. Tutkimusten mukaan lähes kaikkien potilaiden alkoholinkäyttö väheni. Tätä testiä on yritetty lanseerata Suomen markkinoille kaksikymmentä vuotta.”
Suomalaisten juomisongelman ratkaisemiseksi Tuomolalla on myös toinen, työläämpi keino: kasvatus.
”Suomessa ei alaikäinen saa juoda, mutta sitä noudatetaan harvoissa perheissä. Tutkimusten mukaan hyvin harva alkoholisoituu, jos juominen alkaa 18 ikävuoden jälkeen.”
”Ja tietenkin nuorille pitäisi olla vaihtoehtoja, muutenhan ne hengaavat tuolla ulkona. Se taas vaatii rahaa.”
Nykyinen tempoileva alkoholipolitiikka ei Tuomolan mukaan tee meistä kohtuukäyttäjiä. Politiikalla kerätään usein vain pisteitä, ollaan tekevinään jotain konkreettista.
”Nyt puhutaan siitä, että kapakat pitäisi sulkea aikaisemmin. Eihän sillä ole mitään väliä, sillä suurin osa viinasta juodaan kotona.”
Juttu on julkaistu ensimmäistä kertaa Suomen Kuvalehden numerossa 17/2012.
Aiheesta lisää
Päihdekierre – tästä se lähtee, näin se etenee