”Ihmisillä oli vimmainen halu surmata harvinainen eläin”

SK:n arkistoista: Yrjö Kokon kirjasta vuonna 1952 alkanut työ laulujoutsenten pelastamiseksi on tuottanut tulosta.

joutsenet
Teksti
Riitta Kylänpää

Luminen tie viettää loivasti Kutunivan sillalle. Marraskuu on jo lopuillaan. Muonion Jerisjärven jää on vielä haurasta, mutta järven ja Törmäslompolon lammen yhdistävä niva ja alasuvanto eivät jäädy ankarimpinakaan talvina. Lammen takana horisontissa kohoavat tutut tunturit, Pallas ja Ounas. Ylläs ja Olos jäävät Kemiläisenvaaran taakse.

Ehkä Tiiti ja Niuniukin kulkivat tästä. Ja näkivät saman kuin me: virran mustat pyörteet. Mutta ei ainoatakaan laulujoutsenta.

Tiiti on Yrjö Kokon (1903–1977) Laulujoutsen, Ultima Thulen lintu -kirjassa itsestään käyttämä nimi. Niuniu oli Kokon opas Sulo Rova, enontekiöläinen poliisi.

Sota oli päättynyt, eikä Kokko halunnut palata entiseen elämäänsä Sysmän kunnan eläinlääkäriksi. Hän oli kirjoittanut satukirjan Pessi ja Illusia ja muutti nyt lääkäriksi Muonioon. Hän kirjoittasi kirjan laulujoutsenesta. Mutta sitä ennen hänen oli valokuvattava tuo äärimmäisen epäluuloinen ja arka lintu.

Tästä Kutunivan sillalta Kokko ja Rova jatkoivat kohti erämaata, jänkiä ja rannatonta tunturimerta. Etsimään salaperäistä pohjoisen lintua.