Hyljejahdissa Perämerellä: ”Ei riitä, että on kiikari ja tarkka näkö”

SK:n arkistoista: Se on geeneissä, kun hylkimiehet lähtevät hallin perään.

hylkeet
Teksti
Pekka Ervasti

Jäätä, jäätä – horisontin täydeltä jäätä. Valkeaa tasaista jäätä. Sitten rikkonaista harmaata ahtojäätä ja kohta kerrostalon korkuisia turkoosikylkisiä jääröykkiöitä. Hamasta idästä hamaan länteen – niin pitkälle kuin hylkeenmetsästäjä kiikarillaan erottaa.

Kalastajamallinen Norppa-alus hivottelee kiintojään reunaa jossakin Nahkiaisen majakan näköpiirissä Raahen edustalla. Yhdeksänmetrinen himankalaispaatti on varustettu hylkeenpyyntiin. Perässä roikkuu telineellä valkoinen julla. Pikkuvene pudotetaan vesille heti, kun hylkeen pyrstö vilahtaa. Takakannella makaa reunaa vasten myös kaksi ajopuuta – suksenmallista, potkurimaista kulkupeliä, joilla metsästäjä pääsee liukumaan heikkoakin jäätä pitkin lähemmäksi saalista.

Peippo on jo pitkään livertänyt Espan puistossa ja kukkapenkit puskevat manterella krookuksia, mutta Perämerellä on juuri viime viikkoina ollut parhaat jäät hylkeenmetsästykseen. Hylkimiehiksi itseään kutsuvat metsästäjät lähtevät merille kaiken kokoisilla veneillä kaiken kokoisista satamista pitkin rannikkoa. On ihan pakko lähteä. Se on geeneissä.

Norpan hytissä ruoria sompailee himankalainen Timo Mäkelä. Hän seuraa matkan edistymistä myös läppärin gps-näytöltä. Ruorimiehen käden ulottuvilla on lisäksi nivaska jäätilannekarttoja, jotka on printattu maissa ennen lähtöä. Repaleisten jäämassojen rikkoma metsästysalue on valtaisa labyrintti, joka kattaa koko Perämeren Kemin perukoille asti.

Veneen omistaja, niinikään himankalainen Sauli Kurikkala istuu veneen katolla valkoisessa haalarissa ja tarkkailee jäälakeutta vahvoilla kiikareilla.