Holokaustin tulkki
Varsovan juutalaismuseo teki Rainer Mahlamäestä tunnetun. Arkkitehdin uudessa visiossa holokausti ja Pohjanmaa kohtaavat.
os olisimme tehneet pelkkää koulua tai kirjastoa, tämä kiinnostaisi lähinnä muita arkkitehteja, Rainer Mahlamäki sanoo ja vilkaisee olkansa yli Muranowski-aukion laidalla Puolan pääkaupungissa Varsovassa.
Takana kohoava jylhä rakennus on Varsovan kohuttu juutalaisen historian museo.
Mahlamäen suunnittelema ankaran selkeä, kuutionmuotoinen lasikenno täyttää tilaa, joka ammotti tyhjillään siitä lähtien kun Puolaa miehittäneen natsi-Saksan joukot tuhosivat Varsovan geton maan tasalle.
Museo avasi ovensa viisi vuotta sitten, Varsovan geton kansannousun 70-vuotispäivänä 19.4.2013. Mahlamäki kuvaa työtään sarkastisesti ”köyhän miehen wauksi”.
”Vaatimaton ulkokuori kätkee sisäisen rikkauden, näin luen juutalaisuuden arvoja.”
Rakennus on rinnastettu Jerusalemin Yad Vashemiin ja Washington Holocaust Memorialiin, juutalaisten joukkotuhon keskeisiin kuvaajiin. Sitä on luonnehdittu suomalaisen arkkitehtuurin merkittävimmäksi kansainväliseksi saavutukseksi vuosikymmeniin.
Kilpailun lopputulos oli karvas yllätys monelle huippuarkkitehdille. Kerrotaan erityisesti puolalaisamerikkalaisen wau-arkkitehdin Daniel Libeskindin olleen käärmeissään.
Varsovan katukuvaa on viime vuoden maaliskuusta lähtien hallinnut Libeskindin suunnittelema 52-kerroksinen liike- ja asuinpilvenpiirtäjä Zlota 44, joka on Euroopan korkein asuinrakennus. Väitetään, että teräväkärkinen torni on Libeskindin lohdutuspalkinto.
”Ymmärrän kokemuksesta, millainen pettymys on hävitä tuollainen ponnistelu. Prosessi on raskas ja pitkä. Mutta vaikka kilpailun tulosta on arvosteltu, itse työtä ei.”
Yhdysvaltalaisarkkitehti Steven Holl on sanonut, ettei häntä juuri tunnettu ennen Kiasman suunnittelua, mutta sen jälkeen kaikkialla.
Sama pätee Mahlamäkeen. Varsovan juutalaismuseon jälkeen arkkitehtitoimisto Lahdelma & Mahlamäkeä on kutsuttu joka puolelle, missä rakennetaan historiaan, erityisesti toiseen maailmansotaan ja juutalaisuuteen liittyviä rakennuksia.
”Samahan liittyy kaikkiin elämänaloihin – pitää tarttua tilaisuuteen”, Mahlamäki miettii toimistollaan Helsingin Tehtaankadulla muutama viikko Puolasta paluun jälkeen.
”Tätä ammattia ei voi ajatella liiaksi laskelmoiden tai tulevaisuutta unelmoiden: että nyt kasvan juuri tämän työn kautta arvostetuksi arkkitehdiksi. Pitää pysytellä keskellä todellisuutta.”
Paraikaa Mahlamäen todellisuutta täyttää pieni liettualaiskylä Seduva. Sinne hän suunnittelee museota ja muistomerkkiä, jotka kertovat kylän ja koko Liettuan holokaustissa tuhotun juutalaisväestön elämästä.
Varsovan geton tapaan Seduvan juutalaisväestöstä tai heidän asuintaloistaan ei jäänyt jäljelle mitään. Holokaustissa sai surmansa jopa 95 prosenttia Liettuan yli 250 000 juutalaisesta.
”Kadonnut shtetl” -museo on suunniteltu muistuttamaan perinteisiä Itä-Euroopan juutalaiskyliä, shtetlejä. Mahlamäen mukaan sen muoto kumpuaa kuitenkin hänen omasta taustastaan.
”Kun toukokuussa 2016 ajoin ensi kerran Vilnasta Seduvaan, koin elävästi, miten samankaltaista ympäristö oli pohjalaisen lapsuusmaisemani kanssa: hyvin hoidettua avaraa tilaa, jonka keskellä pienoinen kylä.”
Taustalla siinsivät suurten maanviljelystilojen valtavat siilot.
”Ne muistuttivat Einari Teräsvirran suunnitteleman Alkon Koskenkorvan tehtaan siiloja lähellä lapsuudenkotiani. Se on hänen yksi parhaista töistään, ja näin torneissa aina suurta jylhyyttä, kun ne ponnahtivat esiin lakeuden keskeltä.”
”Tuon muistikuvan ja tuon maiseman avulla löysin ratkaisun.”
Koskenkorva, kantopiiri 1.
Se oli Mahlamäen maanviljelijäperheen pientilan osoite Ilmajoella, nuijasodan kapinapäällikön Jaakko Ilkan kotipitäjässä.
”Siellä oli kaksi harrastusmahdollisuutta, pesäpallo ja paini. Minä olin hintelä poika, josta ei ollut painijaksi. Ja epäonnekseni myös vasenkätinen, eikä oikean käden räpylöitä ollut.”
”Olen tätä suurten ikäluokkien jälkiaaltoa vuodelta 1956. Karja ja vilja toivat tuloja niukalti, mutta elettiin hyvin. Vanhemmat kannustivat minua ja nuorempaa veljeäni opiskelemaan.”
Rainer oli Marjoharjun kyläkoulun luokalta niitä harvoja, jotka jatkoivat Ilmajoen yhteiskouluun.
”Minulla oli koko nuoruuteni ajan palava halu päästä maaseudulta kaupunkiin. Se vaikutti ammatinvalintaankin.”
Lukion viimeisellä luokalla Mahlamäki päätti ryhtyä arkkitehdiksi.
”Se oli tunnepohjalta tehty nopea päätös. Piirustuksenopettajani Oiva Polari, värikäs persoona ja arvostettu lakeusmaisemien maalari, tokaisi että ’sinun kannattaisi ryhtyä arkkitehdiksi, minunkin hyvä ystäväni on lääninarkkitehtina Vaasassa.’”
Se kolahti. Lääninarkkitehti! Ja kaupungissa! Mahlamäki aloitti arkkitehtiopinnot vuonna 1976 Tampereen teknillisessä korkeakoulussa.
”En silti ollut muutamaan vuoteen varma, valitsinko oikein. Ei se ollut kovin innostavaa aikaa: oli lähiörakentamista ja betonitekniikkaa.”
”Olen nyt ollut arkkitehtuurin professorina 20 vuotta ja korostan opiskelijoille aina kärsivällisyyttä: vaikka jotkut pääsevät heti sinuiksi alan kanssa, toisilla se ottaa aikansa.”
Mahlamäen kipinä syttyi käytännön töistä. Rakennusopin professori Erkki Helamaa otti oppilaitoksensa oppilaita töihin studioonsa.
”Elettiin vielä aikaa, jolloin arkkitehtiylioppilas saattoi suunnitella vaikka sairaalaa. Enää se ei ole mahdollista – valitettavasti.”
Mahlamäki muistuttaa, että nuoret arkkitehdit ovat suunnitelleet suuren osan Suomen arkkitehtuurin keskeisistä töistä.
Ei Alvar Aallollakaan ollut paljon ikävuosia, kun hän suunnitteli Paimion parantolan ja Viipurin kirjaston.
”Mitä enemmän vuosia ja kokemusta kertyy, sitä enemmän järki alkaa heti suunnittelutehtävän alussa sanella, mikä on mahdollista. Mutta 25-vuotias ei ajattele, että jos nyt näin piirrän, niin lainsäädäntö tai rakennusmääräykset eivät sitä salli. On yhä intoa ja uhoa kaataa edellisen sukupolven aitoja.”
”Siksi on hyvä, että avoimiin suunnittelukilpailuihin osallistuu paljon alle 35-vuotiaita.”
Leningradin piirityksen museon kilvassa vihollismaa-kortti osoittautui liian vahvaksi.
Suunnittelutyönsä ohella Mahlamäki toimii arkkitehtuurin professorina Oulun yliopistossa.
”Arki on toisinaan aivan älytön.”
Maanantaiaamuisin Mahlamäki kiirehtii Helsinki-Vantaan lentokentälle ehtiäkseen aloittamaan työpäivänsä Oulussa kahdeksan jälkeen. Tiistaisin hän yleensä palaa Helsinkiin. Loppuviikosta on usein ulkomaan työmatka.
”Sunnuntaisin teen reilun tunnin juoksulenkin, jolla funtsailen seuraavan viikon asioita. Yhteinen päivällinen vaimon ja usein molempien poikien kanssa kello 16 on pyhä asia.”
Helsingissä ei voi välttyä katukuvan muutoksesta. Kaupunki tiivistyy ja kasvaa, ylöspäin.
Tulevista rakennuksista tehtyjen havainnekuvien ja rakennetun todellisuuden erosta käydään vilkasta keskustelua.
Esimerkiksi Helsingin Kalasataman liikekeskuksen Redin tornitalon havainnekuvat esittivät sen hohtavan valkoisena, mutta nyt rakennettuna ulkopinta on lattean harmaa.
Mahlamäki ymmärtää kritiikin.
”Nykyiset havainnekuvat ovat tietokoneajan ilmiö. Niissä on paljon asiaankuulumatonta rekvisiittaa: kesäistä maisemaa täytetään nuorilla nauravilla ihmisillä, puilla ja puiston penkeillä.”
”Jugendaikana Eliel Saarinen piirsi kynällä ja siveltimellä loistavia kolmiulotteisia havainnekuvia, usein lintuperspektiivistä. Ne olivat jo sellaisinaan korkeatasoisia taideteoksia, mutta myös erittäin tarkkoja arvioita siitä mitä tulisi tapahtumaan.”
Esittäminen oli tosin helpompaa tuolloin, koska rakennustekniikka ja materiaalit olivat tuttuja ja vakaita, Mahlamäki tähdentää.
”Nykyään ulkokuoressa on lasia ja verkkopintoja – uusia kokeiltavia materiaaleja, joiden käyttäytymisessä ja kuvaamisessa mennään usein harhaan.”
”Tosin keskustelussa unohtuu, että lopputulos on toisinaan myös havainnekuvaa parempi.”
Kansainvälisten arkkitehtuurikilpailujen arki on raadollista. Mahlamäen kertomukset koitoksista ovat kuin jännitysromaaneja, tunteehan hän niiden dynamiikan perin pohjin paitsi kilpailijana myös juryihin kutsuttuna tuomarina.
Paraikaa hän on valitsemassa Ukrainan vuoden 2014 vallankumouksen Maidanin aukion tapahtumista kertovan museon ja muistomerkin suunnittelijaa sekä Venetsian biennaalin nuorten lahjakkuuksien arkkitehtuurikilpailun voittajaa.
”Kansainväliset kilpailut ratkaistaan poikkeuksetta äänestämällä. Parhaat 5–10 työtä löydetään yleensä aina hyvässä yhteisymmärryksessä, mutta sen jälkeen alkavat henkilökohtaiset mieltymykset vaikuttaa.”
Hankalimpia tilanteita ovat ne, joissa sekä kilpailijat että tuomarit aistivat selvästi, että voittoa ei tarjota parhaalle vaan sopivimmalle.
Leningradin piirityksen museon kilpailu oli räikeä esimerkki ulkopuolisesta sanelusta. Ratkaisuvaiheeseen syyskuussa 2017 pääsi kaikkiaan yhdeksän työtä, joista Lahdelma & Mahlamäen Requiem voitti virallisen yleisöäänestyksen.
Kirjailija ja elokuvaohjaaja Inna Rogatchi kuvasi saaneensa kylmiä väreitä mestarillisesta ja hienotunteisesta tavasta, jolla Mahlamäki oli työssään kyennyt ulkomaalaisena tunnistamaan ja tuomaan esiin tunteet, joita venäläiset kokevat Leningradin piiritystä ajatellessaan.
Työt esiteltiin ensin Pietarin varakuvernöörille, sitten Leningradin alueen kuvernöörille ja lopuksi palkintolautakunnalle, jolle jokainen sai kuvata työtään puolen tunnin ajan.
”Venäläismedia kysyi jutuissaan, miten on mahdollista, että kilpailuun on kutsuttu arkkitehtejä Leningradin piiritykseen kutsutuista vihollismaista. Minulta uutistoimiston edustaja kysyi, toisimmeko sen Pietarin seiniltä revityn kohutun Mannerheim-muistolaatan tähän rakennukseen.”
Kilpailussa valittiin lopulta neljä voittajaa: kolme venäläistä ja Requiem. Työt vietiin tuomariston suosittelemalla tavalla vielä veteraanijärjestöjen arvioitaviksi.
”Ei sieltä kuulunut kriittisiä arvioita, mutta vihollismaa-kortti osoittautui liian vahvaksi. Eihän se ollut arkkitehtuurikilpailu. On outoa, että juryn jäsenet tulevat kuiskaamaan korvaan, että teillä oli kyllä paras työ ja äänestäisin sitä, jos vain…”
Hieman sama henki vallitsi maailmantähtiä vilisseen Lontoon holokaustimuseon suunnittelukilpailun ratkaisuvaiheessa viime vuonna.
”Brittikollega sanoi jo kilpailun alkuvaiheessa, että nauttikaa, mutta tämän kilpailun voi voittaa vain britti. Pitää ymmärtää ne reunaehdot, joilla näitä kisoja käydään – ja joskus niihin lähdetäänkin vain kilpailemisen ilosta.”
Tosin kilpailemisen ilokin asettui uuteen valoon Arabian niemimaan aavikoilla Omanissa, Mahlamäki myöntää. Suunnittelukohde oli Omanin renessanssimuseo, jonka tarkoitus on kunnioittaa sulttaani Qaboosin pitkää valtakautta ja tapaa, jolla hän on nostanut maansa moderniksi digiyhteiskunnaksi.
”Korkealla vuoristoalueella, johon museo piti suunnitella, ei ollut käytännössä mitään. Hellettä oli 44 astetta varjossa ja kamelin luuranko ensimmäinen ja ainoa detalji, jonka löysin maastosta.”
”Mietin, että tätä ei erota suunnittelutehtävästä kuuhun muu kuin painovoima. Luominen tyhjään, paikattomaan paikkaan ilman ohjaavia tekijöitä oli aivan ensimmäinen kokemus laatuaan.”
Vastaukset löytyivät lopulta arabikulttuurista, sen ornamentiikasta ja käsityöperinteestä.
”Kävi silti mielessä, että minkähän takia tähän tulee aina ryhdyttyä.”