Mistä historiansa tapahtumista Suomi vaikenee?
Internoitujen kohtalo on yksi lähihistoriamme tabuista. Mutta niitä on muitakin.
Oitin internointileirin lapsia kesällä 1945 2. parakin portailla. Vasemmalla seisomassa Runa Brettschneider ja Maija-Leena Szepaniak, heidän edessään maassa istuu Kaija Magnus. Alhaalla oikealla Gunvor sylissään leirin lemmikki Erkki ja heidän oikealla puolellaan Anna-Liisa von Frieling ja Magnhild Brettschneider. Kuva Gunvor Brettschneiderin albumista.
Gunvor Brettschneiderin, 77, tapaus on harvinainen. Hänellä on elossa enää viitisenkymmentä kohtalotoveria (ks. Lapsuuden loppu, SK 51-52/2010).
Gunvor oli tavallinen suomenruotsalainen tyttö, kun hänen elämänsä muuttui äkkiä lokakuussa 1944. Hänet vietiin leiriin piikkilankojen taakse. Samoin kävi hänen äidilleen ja kahdelle sisarelleen. Perheen koko omaisuus takavarikoitiin.
Puolitoista vuotta kestäneen vapaudenriiston syy oli se, että perheen isä Willi Brettschneider sattui olemaan kansalaisuudeltaan saksalainen. Neuvostoliitto pakotti välirauhansopimuksessa suomalaiset internoimaan Saksan kansalaiset. Suomi lähetti leiriin ”varmuuden vuoksi” myös saksalaisten suomalaiset puolisot ja lapset.
Sota-aikana on tavallista, että vihollismaan kansalaiset internoidaan. Siinä mielessä saksalaissiviilien kohtelua Lapin sodan alkaessa voidaan ymmärtää, vaikka heistäkin useat olivat täysin Suomeen juurtuneita ja joillakin oli jopa Suomen passi.
Sen sijaan heidän suomalaisten perheenjäsentensä internointi tuntuu räikeän epäoikeudenmukaiselta – vaikka kuinka yrittäisi välttää jälkiviisautta.
Tästä vääryydestä on alettu keskustella vasta viime aikoina. Se on ollut tabu monesta syystä. Itse internoidut perheet häpesivät kokemustaan, koska sodan jälkeen oli muutenkin vaikeaa tunnustaa puoliksi saksalainen taustansa.
Myös virallisen Suomen vaikeneminen oli ymmärrettävää. Syy oli varmaan paljolti sama: häpeä. Suomalaiset olivat noloja siitä, että he takavarikoivat saksalaisina internoitujen kansalaistensa omaisuuden ja lähettivät sen Neuvostoliittoon. Kohtelu oli jopa rankempi kuin Saksassa asuneiden saksalaisten, joiden ei tarvinnut maksaa sotakorvauksia.
Internoitujen tabusta on ollut vaikea puhua myös siksi, että siihen liittyi muitakin hävettäviä asioita kuin piikkilangan taakse eristettyjen perheiden asema.
Suomalaisten peli syksyllä 1944 oli nimittäin kaksinaamaista. Internoinnin alkaessa virallinen Suomi suojeli entisen asevelimaansa kansalaisia ja päästi moni heistä luikahtamaan rajan yli. Samoin monille saksalaisille myönnettiin viime tipassa Suomen kansalaisuus, vaikka Neuvostoliiton asettamat rauhanehdot olivat jo tiedossa.
Hyvin pian suomalaiset poliitikot kuitenkin oivalsivat, että Neuvostoliiton kanssa ei ollut leikkimistä. Valvontakomissio puristi suomalaisia tiukasti, ja enempien ongelmien välttämiseksi oli tarpeen kehitellä myönnytyksiä. Jälkeenpäin, kuten sanottu, niissäkin mentiin liiallisuuksiin. Siitä juuri lasten ja äitien internointi on hyvä esimerkki.
Näistä poliittisista valinnoista on pyritty mieluummin vaikenemaan, koska ne eivät ole erityisen kunniakkaita.
Niiden takana on kuitenkin vielä suurempi tabu: Suomen suhde Saksaan.
Kävikö Suomi natsi-Saksan rinnalla erillissotaa Neuvostoliittoa vastaan? Vai oliko Suomi Kolmannen valtakunnan liittolainen?
Useimmat tutkijat jo myöntävät, että kysymys oli liittolaisuudesta. Miksi liittosuhde on ollut niin vaikea myöntää? Eikö ole selvää, että Stalinin uhan alla Suomen oli pakko hakeutua yhteistoimintaan Saksan kanssa? Mistä muualta olisimme saaneet leipää ja aseita?
Monelle tämän asiantilan myöntäminen on edelleen tabu tietysti siksi, että natsi-Saksa oli kauhistuttava hirmuvalta, joka tuhosi miljoonia juutalaisia.
Tämäkin tabu pitää silti murskata, sillä totuus tekee vapaaksi.