Vaikka kädestä pitäen näin: Miron ulko-oveen on kaiverrettu puukolla MAKSA. Oven ikkunaruutu on rikottu, ja siitä on heitetty palava bensatölkki sisään. Ulla Nord astuu vuokrayksiöön, jonka keittiöstä on hiljattain hävinnyt tuliterä liesi, ja katselee tuhoa rauhallisena.

”Isännöitsijä aikoo tehdä rikosilmoituksen ja hakea sinulle häätöä oikeuden kautta, jos et lähde vapaaehtoisesti. Kenelle myit hellan?”

”Yhdelle tutulle”, Miro vastaa.

Nord ei utele enempää. Hän vetää Helsingin Diakonissalaitoksen etsivää nuorisotyötä Vamosta ja on kotikäynnillä poikkeuksellisesti yksin, sillä hän tuntee 23-vuotiaan Miron.

Nyt Miro on pahoissa vaikeuksissa. Velkojat turmelivat hänen ovensa, koska hän ei ollut maksanut 20 euron lainaa ajoissa. Kahden kuukauden vuokrat on maksamatta, eikä toimeentulotukea ole tullut. Miro sanoo, ettei ole syönyt kolmeen päivään.

Nord tarttuu kännykkäänsä. ”Haluatko soittaa Malmin sosiaaliasemalle? Vai puhunko minä ensin ja annan sitten luurin sinulle?”

”Joo se käy”, Miro vastaa epämääräisesti.

Nord soittaa, ja vähitellen raha-asiat järjestyvät. Samalla hän kyselee Mirolta: Oletko käynyt äidin luona? Saatko peruskoulun loppuun niin kuin suunnittelit?

Miro myöntää, että unohti ilmoittautua aikuislukioon mutta vakuuttaa, että aikoo käydä opinto-ohjaajan luona.

”Hienoa! Tiedän, että osaat hoitaa asiasi”, Nord kannustaa.

Miro hymyilee. Hän on jo ovella, lähdössä äitinsä luo. Nord palaa Diakonissalaitokselle, jossa hän johtaa nuorten palveluja, myös Vamosta. Sen tulokset ovat vakuuttavia: kaksi kolmesta apua hakeneesta nuoresta on vuoden kuluessa joko koulutuksessa tai töissä.

Mutta jostain hän on selvästi ärtynyt.

 

Kesällä 2011 nuorten syrjäytyminen nousi Jyrki Kataisen (kok) hallituksen kärkiaiheisiin, ja Ulla Nordista, Vamoksen kehittäjästä, tuli nuorten pahoinvoinnin asiantuntija.

Nord tapaa jatkuvasti päättäjiä ja kertoo heille nuorista, jotka ovat tavanneet neuvolasta lähtien jopa toistasataa ammattiauttajaa. Silti he ovat yksinäisiä, työttömiä, päihdeongelmaisia, masentuneita, asunnottomia, velkaantuneita ja ennen kaikkea avuttomia.

Poliitikot eivät usein ymmärrä, mistä Nord puhuu.

”Eräs kansanedustaja katsoi minua äimistyneenä ja totesi, että voiko syrjäytyneitä nuoria olla 30 000–40 000, koska heitä ei näy missään.”

Nord kävelee työpaikalleen Helsingin Kalliossa ja muistaa, kuinka hän sisuuntui. Eihän nuoren ulkonäöstä voi päätellä, kuka tarvitsee apua! Hän teetti oitis nuorille pipoja, joissa lukee ”syrjäytymisvaarassa”, ja antoi yhden niistä presidentti Sauli Niinistölle.

Sellainen Nord on: empaattinen ja tehokas, ja tarvittaessa kantaaottava ja impulsiivinen.

Nord kuuluu Niinistön perustamaan työryhmään, joka torjuu syrjäytymistä. Työryhmää on moitittu suotta, hän sanoo, sillä se ei tee rakenteellisia uudistuksia yhteiskunnassa vaan kokoaa arkisia keinoja, joita jokainen meistä voi hyödyntää lähipiirinsä nuoriin.

”Yhteiskunta odottaa hirveän nopeita tuloksia. Miten nuori aikuinen, jonka ongelmat ovat syntyneet parissakymmenessä vuodessa, voi kiinnittyä säännölliseen toimintaan kolmessa kuukaudessa?”

Nord viittaa nuorten yhteiskuntatakuuseen, joka astui voimaan viime vuoden alusta. Siinä jokaiselle alle 25-vuotiaalle nuorelle ja alle 30-vuotiaalle vastavalmistuneelle tarjotaan työ-, harjoittelu-, opiskelu-, työpaja- tai kuntoutuspaikka viimeistään kolme kuukautta työttömyyden alkamisesta.

”Ei ole edes mietitty, mitä kuntoutus on”, Nord toteaa.

”Entä hyötyykö nuori palvelusta, johon hän ei halua? Olemme rakentaneet yhteiskunnan, jossa tärkeintä on ohjata nuori nopeasti johonkin toimenpiteeseen.”

 

Ulla Nord nousee hissillä Diakonissalaitoksen työhuoneeseensa, ja sinä aikana käy selväksi, että Vamos tarjoaa hukkuvalle nuorelle oljenkorren, johon on syytä tarttua.

Nord on luotsannut Vamosta alusta asti, kesästä 2008.

Apua on hakenut vajaat 2 400 alle 29-vuotiasta helsinkiläistä nuorta. Nord puhuu ”minun ” tai ”meidän” nuorista, jotka ovat tyypillisesti Miron kaltaisia työttömiä tai varhain koulutuksensa keskeyttäneitä miehiä, jotka elävät pelkällä toimeentulotuella.

He ovat arkoja, kiusattuja, epäluuloisia. Heihin pitää suhtautua aidosti ja kuunnellen, Nord tietää.

Vamoksen työntekijät menevät nuoren luo, jutustelevat ja tutustuvat, kunnes nuori uskaltaa luottaa heihin. Sen jälkeen nuori päättää itse, mihin hän tarvitsee apua. Jos hampaita kolottaa, ne hoidetaan. Jos virastot pelottavat, työntekijä lähtee kaveriksi.

”Meillä on oikeasti aikaa”, Nord vakuuttaa.

”Usein nuori yrittää heittää itsensä pois Vamoksesta, koska hän ajattelee, ettei kukaan välitä. Hän ei kestä ajatusta siitä, että joku haluaa hänelle hyvää.”

Nord tuntee nuoria, jotka eivät osaa täyttää kaavaketta, koska eivät tiedä osoitettaan. Niitä, jotka ovat läpäisseet peruskoulun, mutta eivät osaa käytännössä lukea. Ja peruskoulusta pudonneita, joilla on tarkkaavuushäiriö adhd, kuten Mirolla.

”Peruskoulu pitäisi uudistaa radikaalisti”, Nord toteaa.

”Ei riitä, että oppivelvollisuusikää nostetaan. Armovitoset ja epäonnistumiset ruokkivat kielteistä minäkuvaa. Pitäisi pohtia, miten voimme opettaa lapsia, jotka eivät sopeudu samaan muottiin muiden kanssa vaan häiriköivät, jotta saavat huomiota.”

Nuori kaipaa välittämistä. Yhteiskunnan palvelujärjestelmä ei sitä tarjoa vaan pompottelee nuorta virkailijalta ja luukulta toiselle. Nord kutsuu sitä poislähettämisen kulttuuriksi. Apua ei saa tai joutuu jonottamaan niin kauan, että nuori luovuttaa.

”Ne nuoret, jotka tippuvat, tippuvat entistä syvemmälle”, hän sanoo.

 

Miten nuorten syrjäytymistä voi ehkäistä? Siinä on kiperä kysymys, jota Ulla Nord on pohtinut paljon, sillä onhan nuorille tarjolla palveluja, tukitoimia ja mahdollisuuksia.

Mutta palvelu- ja hoitoketjut eivät toimi. Siksi Nord ehdottaa Vauvasta aikuiseksi -mallia:

Lapsen oireilu havaitaan niin kutsutussa neuvolassa, jossa hän saa moniammatillista apua täysi-ikäisyyteen asti. Ihanteellista olisi, jos lapsella olisi henkilökohtainen ohjaaja, joka ottaisi kokonaisvastuun lapsesta ja hänen perheestään.

Nuoren ongelmat kärjistyvät viimeistään yläasteella. Nuoriso- ja sosiaalityötä on vietävä kouluihin ja auttajien on pystyttävä yhteistyöhön yli ammattirajojen. Salassapitosäädöksiä on muutettava, jotta auttajat saavat kattavasti ja nopeasti tietoja nuoresta.

”On pakko miettiä, miten palvelut tuotetaan vähemmällä rahalla”, Nord toteaa.

Euromääriä hän ei ole laskenut mutta on varma, että Vauvasta aikuiseksi -malli tulee halvemmaksi kuin elinikäinen syrjäytyminen, joka maksaa yli miljoona euroa. Syrjäytyneiden kovaan ytimeen kuuluu 32 500 nuorta, jotka eivät ole koulussa, työelämässä tai edes työnhakijoina.

Nordin mukaan yhteiskunta on muuttunut armottomaksi. Syrjäytyneiden nuorten pitäisi olla aktiivisia, mihin he eivät pysty ja heidän asemansa heikentyy entisestään.

Esimerkiksi ”lex Soininvaaran” mukaan alle 25-vuotiaan toimeentulotuesta voi leikata lähes puolet, jos hän ei ole oikeutettu työttömyyskorvaukseen, ei hae koulutukseen tai on keskeyttänyt sen. Osmo Soininvaaran (vihr) ideana on, että syrjäytynyt nuori ottaa itse vastuuta elämästään.

”Nuorta siis rangaistaan siitä, että hän ei pysty toimimaan yhteiskunnan normien mukaisesti. Voiko meidän yhteiskunnassa tapahtua tällaista?” Nord kysyy retorisesti.

”Olen välillä vihainen ja turhautunut. Tuntuu, että jokainen lupaus tukea pahoinvoivia nuoria kääntyy heitä vastaan tai on sanahelinää, joka ei johda mihinkään.”

 

Ulla Nord on puhunut työstään innostuneena. Mutta yksityiselämästään hän pukahtaa vain sen, että perheessä on aviomies ja kolme lasta, ja tähtäimessä on puolitriathlon.

”Liikunta on parasta vastapainoa raskaalle työlle”, hän toteaa.

Nordista piti tulla liikunnanopettaja. Hän oli villi ja voimakastahtoinen tyttö, viisilapsisen perheen keskimmäinen, joka otti kärkkäästi kantaa asioihin ja puolusti kiusattuja.

Hän harrasti määrätietoisesti urheilua ja muutti Lohjalta tätinsä luo Lahteen, koska halusi urheilulukioon.

Ylioppilaaksi valmistuttuaan hän ajatteli, että välivuosi voisi olla tarpeen. Hän työskenteli vuoden vapaa-ajan ohjaajana Los Pacosin ”suomalaiskylässä” Espanjassa, muutti Helsinkiin ja päätyi töihin Kontulan lastenkotiin. Hän sai helposti kontaktin huostaanotettuihin lapsiin, jotka kiinnittyivät häneen. Lapsista hän löysi ”oman juttunsa”.

Nord valmistui lähihoitajaksi. Hän työskenteli lastenkodissa ja ala-asteen opettajana, kunnes siirtyi projektityöntekijäksi Helsingin Diakonissalaitoksen monikulttuuriseen päiväkotiin. Sieltä hänet valittiin Diakonissalaitoksen monikulttuurisen perhekeskuksen kehittäjäksi. ”Halusin luoda vauvasta vaariin -toimintaa, joka tarjoaisi riittävästi apua maahanmuuttajille”, Nord kuvailee.

Syntyi avoin päiväkoti perheille, suomen kielen opintoryhmiä maahanmuuttajille, harrastekerhoja vanhuksille. Nord huomasi, kuinka merkittävästi fyysinen toiminta vaikuttaa hyvinvointiin ja päätti opiskella toimintaterapeutiksi. Hän valmistui vuonna 2007.

Seuraavana kesänä hän oli jo kehittämässä Vamosta. Nord ja kolme muuta työntekijää jalkautuivat Helsingin kaduille ja koteihin.

Nord suhtautuu nuoriin äidillisesti, entinen työkaveri kuvailee. Työ Vamoksessa oli hänestä vaativaa. Jokainen pisti oman persoonansa peliin, ja työn ja vapaa-ajan erottaminen oli hankalaa.

Nord kantoi nuorista huolta myös vapaa-ajallaan, entinen työkaveri lisää.

 

Ulla Nord sanoo olevansa luonteeltaan sovittelija. Hän kuvailee itseään oikeudenmukaiseksi johtajaksi, mutta millaiseksi muut häntä luonnehtivat?

Mukava ja joustava työtoveri. Lämmin ja ymmärtäväinen kuuntelija, joka eläytyy tunteikkaasti nuorten ongelmiin. Kiltti johtaja, joka ottaa hoitaakseen tehtäviä, jotka voisi delegoida työntekijöilleen.

Hänellä on jo 55 alaista, joista 45 on Vamoksessa. Nykyisin hän pyhittää viikonloput perheelleen eikä vastaa nuorten puheluihin vapaa-ajallaan.

Hän jalkautuu nuorten luo siksi, että tuntuma kentälle säilyisi, ja pitää yhteyttä ”omiin nuoriinsa”.

Nord on menettänyt kuusi ”nuortaan”. Erityisesti hän muistaa herkän ja haavoittuvaisen nuoren naisen, joka kuoli yllättäen sydämenpysähdykseen, ja päihdeongelmaisen nuorukaisen, joka suorastaan huusi apua, kunnes menehtyi subutexin yliannostukseen.

Nord tuntee silti olevansa unelmatyössä. On palkitsevaa nähdä, kun kielteisesti itseensä suhtautuva nuori hymyilee ensi kertaa ja sanoo jotain positiivista itsestään.

Silloin Ulla Nord tietää, että toivoa on.

Elämäni kuva

”Juoksen Helsinki City Marathonissa elokuussa 2007. Liikunta on minulle henkireikä, ilman sitä en jaksaisi tässä kuormittavassa työssä. Yritän juosta yhden täysmaratonin vuodessa, ja ensi keväänä aion puolitriathlonille.”