Hän-henkilökuvassa Teemu Arina: Pelkkä tieto ei ole enää valtaa - tiedon jakaminen on

Teemu Arina sai istua lapsuutensa tietokoneen ääressä. Hän perusti ensimmäisen yrityksensä lukioikäisenä. Kuvat Ari Heinonen.

Tilaisuus on Eteläranta kympissä.

Ja aihe on lennokas.

Teknologiateollisuuden megasignaalit, kasvuyritykset ja uudet ekosysteemit.

Teemu Arina seisoskelee auditoriossa. Yleisöä alkaa kerääntyä. Yrittäjiä, virkamiehiä, tutkijoita, it-ammattilaisia, sijoittajia.

Tänne on pitänyt ilmoittautua, sillä tilaa on vain 80 ihmiselle. Mutta tilaisuutta voi seurata myös netissä.

Tuolirivien takana on miksauspöytä ja kamera.

Arina aloittaa. Hän esittelee itsensä start up -yhtiö Meetin.gs:n toimitusjohtajaksi.

“Mä olen toiminut yrittäjänä 16-vuotiaasta lähtien, että tuon varmaan näiden vanhojen partojen – ja pardojen – keskuuteen vähän erilaista kuvakulmaa”, hän sanoo.
Mies vieressä naurahtaa. Hän on finanssi- ja teknologia-asiantuntija Juhani V. Parda.

Arina ja Parda puhuvat yhdessä, sillä he taas muodostavat Megasignals-ryhmän. Se on eräänlainen ajatushautomo, joka tekee yrityksille “räätälöityjä tilannekartoituksia, strategiakoosteita ja selvityksiä”. Näin lukee jaetussa esitteessä. Ryhmän kolmas jäsen on Sam Inkinen, tämän tilaisuuden puheenjohtaja.

Arina ja Parda puhuvat globalisaation haasteista. Innovaatioista ja rohkaisevista rakenteista. Ketteristä prosesseista ja kasvuyrityksistä. Pilvipalveluista ja digitaalisista ekosysteemeistä.
Nämä ovat avainsanoja, kun Suomeen hankitaan lisää työpaikkoja, pääomia ja “luovaa pöhinää”.

Angry birds -pelin punainen, äkäinen lintu heijastetaan valkokankaalle. Se on “case-esimerkki”. Suomalaisen Rovio-yrityksen kehittämä mobiilipeli on nyt suosituin maailmassa. 300 miljoonaa latausta heinäkuussa 2011.

Yleisö ja nettikatsojat kommentoivat esitystä. Twitter-viestien ketju pyörii seinällä.

Herrat Arina, Parda & Inkinen vetävät hienoa #megasignals -sessiota etelärantakympissä.

Tilaisuudelle on varattu iltapäivä, sillä puhujiakin on useita. He ovat näitä yrittäjiä. Eat.fi, Ympyra, Heebo.fi, Sulake.

Viimeinen ohjelmanumero alkaa kello 16.10. Kahvitarjoilu ja verkostoituminen.

Verkossa asustava parasiitti.

Näin Teemu Arina on itsestään sanonut.

Hän on 29-vuotias. Hänellä on kaksi yritystä ja kaksi “kirja- ja mediaprojektia”. Ne kaikki liittyvät internetiin.

Konsulttiyhtiö, joka auttaa muita yrityksiä hyödyntämään sosiaalista mediaa. Yhdeksän työntekijää.

Internet-palvelu, jonka avulla voi järjestää palavereita. Kahdeksan hengen “tiimi”.

Verkkosivusto, joka antaa ohjeita pilviyrityksen rakentamiseen. Kaksi kirjoittajaa.

Oma blogi, jossa Arina kirjoittaa “avainkäsitteistään”: oppimisesta, sosiaalisista teknologioista, reaaliaikaisuudesta.

Aika paljon työtä.

“En erittele vapaa- ja työaikaa”, Arina selittää sähköpostissaan. “Näen päiväni eri tapahtumat luontevana jatkumona enemmän tai vähemmän kiinnostavien asioiden parissa.”
Arina on tätä nuorta yrittäjien sukupolvea. Ennakkoluuloton, optimistinen ja yritteliäs. Ja erittäin teknologiauskovainen.

“Paremminkin teknologiautelias”, hän korjaa.

“Varmasti kuulun samaan sukupolveen. Tosin mä rupeen olemaan jo grand old man.”

Tosiaan. Kun Arina perusti ensimmäisen firmansa, start up -yrittäminen ei ollut vielä muotia.

Kaikki sai alkunsa tietokonepelistä.

Amerikkalainen id Software oli juuri tuonut markkinoille uuden pelin. Se oli kolmiulotteinen toimintapeli Quake. Ryhmä ihmisiä muodosti klaanin, harjoitteli ja soti sitten toisia klaaneja vastaan. Verkossa tavattiin, tiettyyn kellonaikaan.

Arina istui pelaamassa koneensa ääressä Espoon Haukilahdessa. Hän oli yläasteella, ja hänellä oli ollut oma kone jo monta vuotta. Se oli hankittu äidin kanssa. Oli myyty tavaraa kirpputorilla ja kerätty rahaa.

Arinan klaaniin sattui kuulumaan pari ruotsalaista miestä. He olivat it-alan ammattilaisia. Toinen työskenteli Ericssonilla ja toinen isossa peliyhtiössä. Arinalle he olivat aarteita. Heiltä hän saattoi kysyä kaikkea palvelimista, ohjelmistoista, asentamisesta, verkkosivujen rakentamisesta. Ja miehet auttoivat, miksipä ei.

Arinan klaaniin kuului myös luokkakaveri Sabir Samaletdin. Lukion ensimmäisellä Arina ja Samaletdin päättivät, että he perustavat yrityksen. Se tekisi kotisivuja, sillä silloin, 1990-luvun lopulla, niitä halusivat kaikki. Mutta pojat olivat alaikäisiä, ja yrittäjän pitää Suomessa olla täysi-ikäinen.

Arina ja Samaletdin hankkivat vanhemmiltaan suostumuspaperin ja anoivat maistraatilta poikkeusluvan. Ionstream Design avoin yhtiö merkittiin kaupparekisteriin 18.3.1999.
Se oli siistiä. Harvalla lukiolaisella oli oma yritys.

Pian heidän kouluunsa alettiin etsiä atk-opettajaa. Arina ja Samaletdin halusivat tehtävään. He kävelivät rehtorin puheille ja saivat hänet vakuuttuneeksi pätevyydestään. Ja niin heistä tuli luokkakavereidensa opettajia. He vetivät kurssit ja laskuttivat niistä Ionstreamin kautta. Arvosanat neuvoteltiin vanhan atk-opettajan kanssa, hän vastasi niistä muodollisesti.

Kurssit olivat suosittuja, ja vauhdikkaita. Opetussuunnitelman asiat käytiin läpi “viikossa parissa”, ja sen jälkeen siirryttiin “oikeasti mielenkiintoisiin asioihin”, kuten Arina sanoo.

Ne olivat verkkosivujen rakentamista, graafista suunnittelua, ohjelmointia.

Mutta järjestely ei sopinut kaikille. Arina ja Samaletdin olivat nuoria ja muodollisesti epäpäteviä. Tuli käytäväpuheita, laadittiin kanteluita. Toisaalta taas vetoomuksia kurssien puolesta.

Lopulta Arina ja Samaletdin katsoivat parhaaksi lopettaa kurssit omassa koulussaan. Mutta sen jälkeen heidät pestasi naapurikoulu, ruotsinkielinen Mattlidens gymnasium.

Arina kirjoitti ylioppilaaksi. Kaverit pyrkivät yliopistoihin, ja Arina mietti mitä tehdä.

Yritys oli jo kasvanut. Ionstream oli rakentanut verkkoon ryhmätyöjärjestelmän, “oppimisympäristön”, ja Arina oli siitä innostunut.

Järjestelmän nimi oli MimerDesk. Ohjelmisto alkoi saada mukavasti huomiota. Sitä käytettiin ja käännettiin eri kielille.

Arina päätti panostaa yritykseen. Yliopistoon voisi hakea myöhemmin, hän ajatteli.

Mutta ei hän koskaan hakenut.

Toimisto on Kampissa, keskellä Helsinkiä. Ja kerros on kahdeksas, ylin. Ikkunoista näkee sisäpihalle ja taivaalle.

Yritys on se sama, 16-vuotiaana perustettu, vaikka nimi ja ihmiset ovat vaihtuneet.

Arina istuu neuvottelupöydän ääressä. Pöydällä on teetä pienessä lasikannussa.

Arina on etsinyt läppäristään vanhan lehtileikkeen. Se on paikallislehti Länsiväylästä. Juttu kertoo tuoreesta ylioppilaasta ja yrittäjästä, “kahden poikkeusluvan pojasta”. Se on keväältä 2002.

“Mä en tekis näitä töitä tällä intensiteetillä, jos mun ei olis annettu istua koneen ääressä”, Arina sanoo.

“Monet vanhemmat ajattelee, että sitä pitää rajoittaa. Ja kaiken maailman sosiaalitantat kirjoittaa, että lapset etääntyy ihmissuhteista, kun ne on koneen kautta vuorovaikutuksessa maailman kanssa.”

Hän ihan hiiltyy.

“Kun mä katon niitä vanhempia. Ne tulee väsyneenä töistä ja rojahtaa sohvalle. Puoliso kysyy, miten sulla meni työpäivä. ‘No ei mitään erityistä.’ Koskaan ei oo mitään erityistä, ja sit katsotaan televisiota, joka on yksisuuntainen media. Se lapsi, joka istuu koneen ääressä, on huomattavasti rikkaammassa vuorovaikutusympäristössä kuin vanhempansa. Se ei ole ehkä niin lahjakas hiekkalaatikolla, mut se on tosi lahjakas verkossa. Ja entä jos ne onkin tulevan työelämän tarpeet?”

“Sitä paitsi mikä sä oot sanomaan nuorelle, mitä sen pitää elämällään tehdä? Se kasvaa ihan eri maailmaan kuin sinä, etkä sä tiedä, minkälainen se maailma on.”

Ei tiedä Arinakaan, mutta ehkä hänellä on aavistus. Ja jos se on oikea, verkon rooli ei ainakaan vähene.

Esimerkiksi opiskelun tulevaisuutta hän hahmottaa näin:

“Oppiminen ei rajoitu oppilaitoksiin, seiniin. En mene Helsingin yliopistoon, vaan oppimisresurssikeskukseen, josta käsin osallistun MIT:n ja Stanfordin kursseille. Oppisisältö ei ole yksi kirja, vaan verkottunut, interaktiivinen, jatkuvasti päivittyvä kokonaisuus. Käyttöliittymät, joiden kautta opin, ovat moniulotteisia, melkein kuudennen aistin omaisia ruumiin jatkeita. Mulla on henkilökohtainen sparraaja Italiasta. Kirjoitan blogia, jonka joku professori käy läpi ja toteaa, että olen perehtynyt näihin asioihin ja ajatteluni on kehittynyt. Koulutus on mulle räätälöity, ei putki, jossa kaikki kulkevat.”

Tätä Arina kutsuu pilvioppimiseksi, ja se on yksi hänen tutkimusalueistaan.

Arina ei silti ole tutkija, perinteisessä mielessä. Hän ei sulkeudu vuosiksi tutkimaan yhtä aihetta. Oikeastaan Arina ei ole myöskään perinteinen asiantuntija, jonka tietämys perustuisi esimerkiksi väitöskirjaan.

Se ei kuitenkaan ole mitenkään tavatonta uuden asiantuntijuuden maailmassa. Tässä maailmassa kaikki on avointa – ja nopeaa.
Ehkä liiankin nopeaa, kevyttä?

Arina selittää.

“Jos sä teet läpinäkyväksi muille, mitä tutkit ja miten, joku voi huomauttaa sua epäkohdasta tai virheestä ennen kuin teet sen. Tutkimus voi olla nopeaa, kun muut voivat osallistua siihen ilman raskasta julkaisuprosessia.”

“Tää maailma on ketterä ja interatiivinen. Tutkimus on prosessi. Se jäljittelee Wikipedian kaltaista editoriaalista prosessia, jossa hyväksytään se, että ei ole yhtä totuutta, vaan totuus on sen hetken paras kollektiivi ymmärrys asiasta.”

Kun Arina kirjoittaa artikkelin, hän linkittää sen Twitteriin.

Kun hän pitää luennon, hän siirtää esityksen Slideshare-sivuille.

Jos tilaisuus videoidaan, tallenne löytyy Googlesta.

Kaikki on saatavissa ja kommentoitavissa.

Pelkkä tieto ei ole enää valtaa, Arina sanoo. Tiedon jakaminen on.

Toimiston nurkassa on muutama hyllyllinen kirjoja. Arina hakee sieltä yhden.

Stafford Beer, Platform for Change. Se on 1970-luvun visio reaaliaikaisesta yhteiskunnasta, “joka ei ole vieläkään toteutunut”. Kirjassa on punaisia leimoja, se on kirjastosta poistettu kappale. Arina löysi sen netistä.

Arina ihailee vanhoja tutkijoita, jotka ovat osanneet tehdä osuvia ennustuksia. Beer on sellainen, kuten viestintätutkija Marshall McLuhan. Hän sanoi jo 1960-luvulla, että sähköiset viestimet yhdistävät maailman vielä yhdeksi kyläksi. Maailmankyläksi.

“Mut kehitys ei yleensä ole revoluutiota, se on evoluutiota”, Arina sanoo.

“Me vaan tykätään ajatella niin, että nyt tulee vallankumous. Digitaalinen kumous muuttaa kaiken.”

Hän ei usko, että kirjat häviäisivät, tai lehdet. Niistä tulee ehkä “luksuskokemus”.

“Joku haluaa maksaa tuhat euroa Wall Street Journalin paperiversiosta ja syödä scrambled eggsiä siinä samalla.”

Ei tosin Arina. Hän ei tilaa sanomalehtiä, ei juuri lue niitä edes verkosta. Hän kokoaa lehtensä itse, valitsee omat toimittajansa, ja lajittelee ne “kiinnostavuuden ja maineen mukaan”.

Otsikoita hän voi seurata missä tahansa, “langattomasti”.

Kun Japanissa on maanjäristys, Arina lukee sivustoa sinsai.info.

Kun Libyassa kuohuu, hän seuraa Twitteriä.

Ja kun hän haluaa kysyä asiantuntijoiden kommentteja, hän siirtyy quora.comiin.

Eikö tämä uuvuta? Eikö informaatioon huku?

Asennekysymys, sanoo Arina. Ahdistus johtuu kuulemma “keräämisen metaforasta”. Pöydällä on pino lehtiä, kovalevyllä on kasa tiedostoja, jotka pitäisi käydä läpi, suorittaa.

“Mut mitä, jos mä suhtaudun informaatioon niin, että se on virtaus? Vesi, missä mä uin? Hana, jonka mä avaan?” hän sanoo.

Hän siteeraa amerikkalaista tutkijaa Clay Shirkya. Information overload is a filter failure.

“Sulla on tähän aikaan väärät linssit hahmottaa sitä informaatiokenttää”, hän sanoo.

Valokuvakin on informaatiota. Ja video ja grafiikka. Kaikkea ei tarvitse lukea sanasta sanaan.

“Informaation visualisointia, asiayhteyksien hahmottamista. Tästä on kysymys.”

On perjantai-iltapäivä. Arina aikoo lähteä Espooseen kuuntelemaan Steve Blankia. Stanfordin yliopiston innovaatioprofessori on tullut Aalto-yliopiston vieraaksi.

Arina tulee ulko-ovelle saattamaan. Ikkunasta näkyy sisäpihan vaaleankeltainen talo. Siinä on asunut Urho Kekkonen.

Mutta siitä on kauan.

Juttu on julkaistu alun perin Suomen Kuvalehden numerossa 44/2011.