Sama pelto, tumma metsänraja ja vesivärien huuhdevettä muistuttava taivas avautuvat pikkuisen mökin keittiön ikkunasta. Rappiotila on ollut asumattomana 80 vuotta. Sen uskoo ryteikköisessä pihassa, jossa kesällä ryöppyää daliankorkuinen holtiton heinä ja entisessä päätalossa, joka on pahasti romahtanut.

Mutta Stasevskan vanhan hirsikehikon päälle rakennuttama kahden huoneen mökki on asuttu. Sen Högfors-hellassa rätisee tuli. Mökissä ei ole sähköjä eikä juoksevaa vettä. Kun iltapäivä hämärtyy, vain kynttilänliekki pöydällä antaa valoa.

”Suurin osa merkittävästä musiikistamme on sävelletty tällaisessa valossa”, Stasevska sanoo.

Paikan nimi on Horna. ”Oikeastaan olemme aivan Hornan perällä. Tämä on kaiken loppu. Muuta ei tarvita.”

 

Työt on kuitenkin tehtävä pääkaupungin keskipisteessä. Helsingin Musiikkitalolla Uusinta Ensemble alkaa harjoitella multimediakonserttiaan. Kamariorkesteri koostuu eturivin muusikoista, joiden intohimona on uusin avantgardistinen taidemusiikki. Harjoittelun alla on hollantilaisen Bart de VreesinIn My Room.

Stasevska on johtanut tänä vuonna niin Kansallisoopperassa kuin -baletissa. Pienimuotoisen teoksen harjoituksiin hän saapuu täynnä itselleen ominaista energiaa ja tahtoa. Hän on pyöräillyt mökistään kolmen kilometrin matkan juna-asemalle ja matkustanut junalla 35 minuuttia. Nämä ovat onneksi iltaharjoitukset.

Aamuheräämiset kuuden maissa ovat vaikeita, jos yö on mennyt lukiessa tai mietiskellessä. Joskus Stasevska on nukahtanut junaan ja herännyt vasta konduktöörin ravistellessa olkapäätä.

Epävirallinen Stasevska näyttää lempeältä ja aina hiukan hymyilevältä. Orkesterin edessä sileä otsa vetäytyy laskoksille, ja silmälasien takaa kurottuu tiukka katse. 28-vuotias kapellimestari muuttuu hetkessä keski-ikäiseksi. Hän on ankara ennen kaikkea itselleen mutta tuskin hyväksyy kompromisseja muiltakaan.

Seuraavana iltana Uusinta Ensemble esiintyy Ruoholahdessa galleria Forum Boxissa. Valkeaksi rapattuun gallerialaatikkoon on kerääntynyt pimeänä ja myrskyisenä maanantaina muutama kymmen rohkeaa kuulijaa.

In My Room soi kiihkeästi. Stasevskan silmät palavat; ne tuntuvat katsovan hänen hartioistaankin, puhumattakaan tahtipuikon päästä. Varttituntinen sävellys on rankka elämys.

Tuuli on puhaltaa kumoon, kun Stasevska palaa kotiinsa maalle.

 

Savisaappaat liikahtelevat kepeästi kuin tanssikengät, kun Dalia Stasevska esittelee pihamaataan.

Isosta multakasasta paikataan pahimmat kolot. Tuossa kopissa asusti kesällä pari kanaa, Alma ja Klara, jotka nyt on annettu kausihoitoon lämpimämpiin tiloihin. Tässä on syvä kuoppa täynnä kaikenlaista roinaa. Se on entinen maakellari, joka pitää tyhjentää, joskus.

Tuolla on ulkohuussi ja tähän rakennetaan sauna. Tekemistä riittää pitkäksi aikaa, kun vain joskus ehtisi. Sitten Stasevskan silmät välähtävät: kiivetäänkö sisään rauniotaloon?

Siellä kattoparrujen, mätien lautojen ja vuosikymmenien rojun sekasorrossa hän esittelee terveessä hirsiseinässä säilynyttä repaleista tapettikerrosta.

”Katso, miten hieno sininen jugendkuviointi! Miten kaunis se on ollut keltaisen kaakeliuunin vierellä.”

Uunissa on jäljellä pari kaakelia. Stasevskan puhe maalaa huoneisiin asukkaat, ikkunoihin lasit, lattioille matot. Joskus hän tulee juomaan aamuteensä raihnaiseen taloon. Siellä on kerroksia, mutta omien kerrostensa suhteen Stasevska on tullut varovaiseksi, vaikka niissä olisi aineksia hurjaan selviytymistarinaan.

Hän on syntynyt Kiovassa, asunut Tallinnassa ja muuttanut Suomeen viisivuotiaana.

”Lapsuuteni ensimmäiset vuodet olivat aineellisesti köyhiä. Silti ne ovat mielessäni lämpimässä kääreessä. Silloin kun ei ollut yhtään rahaa, söimme karkkia. Kävimme sukulaisten luona syömässä, ja saimme sieltä mukaamme makeisia. Kun kerran löysin kadulta viisi ruplaa, juoksimme innoissamme isäni kanssa kauppaan ostamaan ruokaa.”

Tuusulan koti on Stasevskalle läheinen muisto muutamasta onnellisesta lapsuuden kesästä.

 

Viulun Stasevska sai käteensä kahdeksanvuotiaana.

13-vuotiaana hän kuunteli Tampereen kaupunginkirjastossa oopperoita silmät ja sielu levällään. Joonas KokkosenViimeiset kiusaukset ja PuccininMadame Butterfly vaikuttivat tyttöön niin, että hän osasi lopulta libretot ulkoa. Käännekohdalta tuntui myös hetki, kun isä antoi ensimmäisen kerran luettavaksi Nikolai Gogolia.

”Teatraalisuus ja valtava mielenkiinto kaikkeen uuteen on aina ollut osa persoonaani. Lapsena menin metsään ja esitin siellä yksikseni Romeota ja Juliaa, kummatkin roolit.”

Koulunkäynti tuntui turhalta pakolliselta jauhamiselta. Stasevska tentti yhden kesän aikana peruskoulun kaksi ylintä luokkaa ja kirjautui aikuislukioon.

”Ikäisteni kanssa minulla ei ollut oikein mitään yhteistä. Nautin aikuislukiossa vanhojen rouvien keskellä, joilla oli vihdoin aikaa suorittaa ylioppilastutkinto.”

18-vuotiaana Stasevska pääsi opiskelemaan Sibelius-Akatemiaan ja muutti Helsinkiin. Pääkaupungissa asuminen oli kauheaa, eikä rahankäyttökään oikein sujunut.

”Kun sain ensimmäisen opintotukeni, ostin 80 eurolla Hackmanin ruokailuvälinesetin ja elin sen jälkeen kaurapuurolla. Seuraava opintotuki osui kirja-alen aikoihin. Silloin jouduin miettimään, miten oikein maksan puhelinlaskun.”

 

Lukeminen on nimittäin Stasevskan mielestä tärkeää. Se on jopa tärkeämpää kuin musiikki. Hän sanoo lukevansa välillä viisikin kirjaa viikossa.

Eivätkä ne ole mitä tahansa kirjoja, vaan filosofiaa, historiaa ja klassikoita, Tšehovin näytelmiä ja Shakespearea, jota hän rakastaa. Myös elokuvat ovat hänelle tärkeitä. Suosikkinsa Tarkovskin elokuvat hän on nähnyt parikymmentä kertaa.

”Elokuva on ainoa taidemuoto, jossa ajan voi pysäyttää. Se on musiikin täysi vastakohta. Toisaalta esimerkiksi ooppera ja elokuva ovat todella lähellä toisiaan.”

Stasevska puhisee harmista todetessaan, miten taiteilijoidenkin yleissivistys on romahtanut.

”Kaikkea on liikaa. Aika on tihentynyt. Siitä on vaikea saada otetta. Kulttuurikeskustelusta puuttuu usein syvällisyys, kriittisyys ja ammattimainen analyyttisyys. Harvoin tapaa keskustelua aiheesta: mitä me olemme, mihin olemme menossa? Välittääkö siitä enää kukaan? Taide on sielumme peili. Se kuvastaa henkistä tilaamme. Kaikkea on liikaa, mutta mikään ei riitä.”

Stasevska arvostelee liikaa helppoutta. Hän haluaa minimoida omat halunsa ja tarpeensa.

”Jokainen taiteilija haluaa olla suuri, mutta suuruutta ei voi saavuttaa, ellei uskalla kohdata omaa inhimillisyyttään. On kohdattava se, että on vain pieni osa kaikkeutta. Sielun työstäminen on taiteilijan tärkein työ.”

Omaa sieluaan Stasevska veistää silloin, kun aika kuluu veden raahaamiseen naapurista ja mökin pitämiseen lämpimänä, eikä netin tai tv-kanavien selaamiseen.

”Nietzsche kidutti itseään fyysisesti mm. olemalla pitkiä aikoja nukkumatta ja vain tekemällä töitä. Siinä on itua. Joskus tuntuu että aliarvioimme omat kykymme.”

Stasevska on puhelias ja sosiaalisesti vilkas, mutta voi olla mökissään parikin viikkoa hiljaa. ”Hiljaisuus on produktiivisempi olemisen muoto kuin turha puhuminen.”

 

Stasevska näki ensimmäisen kerran naisen kapellimestarina soittaessaan Kapu-bändissä.

”Silloin oivalsin, mitä haluan, vaikka jotkut olivatkin sitä mieltä, että hullu, vinguta sinä vain viuluasi.”

Stasevska opiskeli kapellimestariksi Jorma Panulan johdolla Tukholman kuninkaallisessa akatemiassa ja Leif Segerstamin johdolla Sibelius-Akatemiassa.

Hän suoritti diplominsa puolisen vuotta sitten ja on vasta uransa alussa. Takana on kuitenkin menestyksekäs viime kesä Kuhmon kamarimusiikkifestivaaleilla sekä syksy Suomen kansallisoopperassa ja edessä esimerkiksi ensi kesän oopperajuhlat Savonlinnassa. Siellä Stasevska johtaa MozartinRequiemin. Valmistautuminen on alkanut. Messun osat soivat nyt hänen päässään. Mitä tahansa hän ei haluaisi tehdäkään.

”Kapellimestari ei voi vain keikkailla. Jokainen konsertti voi olla viimeinen. Haluan mieluummin kehittyä sisäisesti kuin pitää yllä jotain kuvaa itsestäni. En ole elänyt päivääkään ilman musiikkia, ja jos syntyy ristiriita henkilökohtaisen elämän ja musiikin välillä, valitsen ehdottomasti musiikin.”

Stasevskan suurin haave on yksinkertaisesti harjoittaa ammattiaan ja kenties jonain päivänä johtaa maailman parhaimpia orkestereita.

”Mielenkiintoista on nähdä, miten johdan 60-vuotiaana, ja millaisen perspektiivin olen siihen mennessä saanut musiikkiin.”

Esikuvakseen Stasevska mainitsee runoilija Fernando Pessoan, jota hän kutsuu isäkseen.

Toiset suuret esikuvat tulevat aivan muualta kuin musiikista: elokuvaohjaajat Larisa Shepitko ja Sergei Paradjanov, monilahjakkuus Leonard Bernstein, kuvataiteilija Egon Schiele tai valokuvaaja Francesca Woodman.

”Rakastan kansanmusiikkia, etenkin armenialaista. Mielisoittimeni on melankolinen, oboeta muistuttava duduk.”

Stasevska myös säveltää.

”Yksinkertaisuuden tavoittelu sävelkielessä on pyrkimykseni.”

 

Suomessa naiskapellimestarien asema on Stasevskan mukaan ihan hyvällä tolalla. Silti hänen käsissään kuluu Judith Butlerin feministis-filosofinen teos. Sukupuoli ei ole olemista vaan tekemistä, se on performatiivi.

”En voi antaa työhöni naisnäkökulmaa, koska en tiedä, millaista on olla mies. Kapellimestarin työ vaatii vahvaa fysiikkaa, mielenlujuutta ja uhrauksia. Pitää olla valmis viettämään valtavasti aikaa itsekseen.”

Stasevska uskoo, että elämän kolhut ovat voimia, jotka sysäävät eteenpäin.

”Taiteilijaksi synnytään. Se on valinta. Joko olet taiteilija tai et ole. Henkilökohtaisessa elämässäni en ole suostunut kompromisseihin. Minun kanssani ei ole helppo elää. Saatan vetää itseni piippuun ja eristäydyn, mutta kriisit ovat tarpeen. On luovuttava ajatuksesta, että kaiken pitää tulla helposti.”

Stasevska sanoo, että monet turhauttavat asiat tapahtuvat pinnan alla, ja niitä on hankala kaivaa ilmoille ja sanoiksi. Häntä huolestuttaa yhä enemmän aistittavissa oleva ihmisten yleissivistyksen puute sekä kulttuurinen yleinen muutos massakulttuuriin. Miten voi tehdä taidetta, ellei ole lukenut kuin jonkin pihvikirjan?

”Huijaaminen esimerkiksi kapellimestarina ei ole vaikeata, etenkin jos on kokenut ja omaa hyvän tekniikan. Se menee välillä läpi.”

Stasevska on tehnyt koko vuoden tiukasti töitä voidakseen viettää kaksi kuukautta Pariisissa. Sinne hän ajaa autolla, majoittuu taiteilijataloon ja keskittyy pääasiassa lukemiseen, kielen opiskeluun ja nauttimiseen. ”Mikään ei ole yhtä lohduttavaa kuin olla aamusta iltaan museoissa.”

Mutta tänä iltana Dalia Stasevska asettuu makuulle keittiön puusohvalle peltomaiseman ääreen. On pimeää, etäällä valaisee ääretön tähtitaivas. ”Tuntuu kuin sänky olisi keskellä peltoja. Saatan maata viiteen asti aamulla taivasta katsellen.”

Mieleen tulee Pessoan runo: ”Pane kaikki mitä olet, pienimpäänkin mitä teet. Älä itsessäsi mitään liioittele, älä mitään sulje pois. Kuu mahtuu lampeen, koska se paistaa niin korkealta.”

Tähdet tuikkivat johtamatta. Ympärillä suhisee vain hiljaisuus.

Elämäni kuva

”Kuva on otettu Hornassa 1991. Leikin romahtaneissa taloissa kesät pitkät, ne olivat mielikuvituslinnojani. Tuntuu uskomattomalta, että 20 vuotta myöhemmin onnistuin ostamaan saman paikan, unelmasta tuli totta ja nyt tallaan joka päivä kotiini samaa tietä ohi taloraunioiden, jotka ovat tässä kuvassa.”