Graffiti kelpaa jo taidemuseoille - Töhrivistä rikollisista tuli salonkikelpoisia taiteilijoita

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Mun mielestä graffiti ei oo taidetta. Graffitissa oli taiteellisia elementtejä, mut mä itse nään, et se ei oo kuvataidetta, vaan enemmän niinku performanssi. Jos katsoo näitä maalauksia, niin näähän on kaikki tosi ahtaan kaavan mukaan tehtyjä. Ulkopuolisesta nää vois varmaan olla kaikki saman henkilön tekemiä…Koska niinku taiteellisesti katsoenhan nää piissit on aika kypsiä.

Näin arvioi graffititaiteilija EGS kirjassa Helsinki Graffiti vuonna 1998. Silloin pääkaupungin taistelu töhryjä vastaan oli kiivaimmillaan ja 25-vuotias EGS oli helsinkiläisen laittoman maalaamisen keskeisiä hahmoja.

Nyt parikymmentä vuotta myöhemminkin hänen työnsä ovat kuumaa tavaraa – nyt tosin museoiden, ei poliisin näkökulmasta. Tänä vuonna Nykytaiteen museo Kiasma, Helsingin taidemuseo HAM ja Vantaan taidemuseo Artsi ovat hankkineet EGS:n paperille tehtyjä maalauksia ja lasiveistoksia kokoelmiinsa. Kampin metroasemalla HAMin näyttelytilassa oli alkuvuodesta esillä kaksi hänen graffitiaan. Teoksia on myös maailmalla museokokoelmissa ja hänen luvattomia graffitejaan löytyy kymmenistä kaupungeista viideltä mantereelta.

EGS ei ole ainoa, muidenkin suomalaisten graffititaustaisten tekijöiden teoksia on viime vuosina hankittu museokokoelmiin. Miksi aiemmista rikollisista on nyt tullut salonkikelpoisia?

”Taustalla vaikuttaa sukupolvikysymys: niin nykyiset päättäjät kuin taiteilijatkin ovat kasvaneet graffitin ja katutaiteen mukana. Ne ovat myös oleellinen osa nykyajan visuaalista kulttuuria. Samalla yleinen mielipide on muuttunut suotuisammaksi”, arvioi HAMin museonjohtaja Maija Tanninen-Mattila.

”Museolle merkityksellisintä on silti teosten taiteellinen omaleimaisuus ja laatu. Koko ajan tulee enemmän aloitteita siitä, että kaupungin museo olisi tukemassa katutaiteen tekemistä, myös graffitia.”

 

Graffiti kelpasi nollatoleranssin ja Stop töhryille -kampanjan aikaan kaiken luvattoman taiteen nimeksi. Usein se on kuitenkin rajattu merkitsemään vain yhtä tyyppiä eli tyyliteltyä, personoitua signeerausta, tagia. Tussilla tai spraymaalilla tehdyssä työssä voi olla mukana esittäviä aineksia, kuten sarjakuvamaisia hahmoja. Vaikutteet tulevat kalligrafiasta.

”Selkeintä on puhua graffitista vain omaan nimimerkkiin ja kirjaimiin perustuvana lajina. Siihen voi yhdistyä kuvia, ehkä iskulausekin. Graffitilla on myös oma historia, johon se nojaa. Muu katutaide on niin kieleltään kuin tekniikoiltaankin toisenlaisten ilmaisumuotojen joukko”, määrittää Umut Kiukas, joka oli mukana graffitikulttuurin syövereissä jo 1980-luvulla. Kuusi vuotta sitten hän perusti graffitiin erikoistuneen Make your mark -gallerian Helsingin Suvilahteen. Se on myös vilkas maalaustarvikkeiden kauppa maan pisimmän luvallisen graffitiseinän vieressä, joten tuntuma alaan on yhä läheinen.

Graffitin historia juontuu 1970-luvun New Yorkista. Maalattujen kirjainten vyöry valtasi kaupunkikuvan myös Euroopassa 1980-luvun puolivälistä alkaen. Iskulauseita oli maalattu jo Thatcherin ajan Britanniassa, myöhemmin punkin hengessä muuallakin. Uusi graffiti ei ollut kuitenkaan samalla tavoin poliittista, vaikka sillä haluttiinkin viestiä kaupunkitilan haltuunottoa ja kapinoida vallitsevia normeja vastaan.

Ilmiöinä graffiti ja katutaide, street art tai urban art, kasvoivat uusiin mittasuhteisiin 1990-luvulla. Visuaalisen katutaiteen eri muodot – tarrat ja julisteet, muraalit eli seinämaalaukset, virkatut tekstiilit, kuten myös veistokset ja installaatiot – omaksuivat yhä notkeammin vaikutteita toisiltaan.

Monessa maassa käynnistyi taistelu hurjasti kasvavaa graffitivyöryä vastaan. Maalaamista pidettiin lähes kaikkialla laittomana – ja sitä se on yhä – mutta kitkemiseen käytettävät keinot vaihtelivat. Suomessa ja varsinkin Helsingissä linja oli ankara. Kymmenen vuotta kestänyt nollatoleranssi päättyi vasta 2008.

Kaupallisesti katutaide pärjäsi Yhdysvalloissa jo varhain. Vanhalla mantereella menestys syntyi hitaammin, mutta innostuksen synnyttyä se oli vahvaa. Esimerkiksi englantilaisen Banksyn paperille tehtyjä teoksia on myyty parhaimmillaan satojen tuhansien eurojen hinnoilla.

 

Suomessa kesti pitkään, ennen kuin katujen taide herätti museoissa samanlaista kiinnostusta kuin maailmalla. Kiasma otti ensimmäisen askeleensa graffitin esittelemisessä 2002, jolloin kaupunkifestivaalin yhteydessä maalattiin museon pihalle pystytetyille seinille.

Töhrytaistelun tuoksinassa museo sai tästä näpeilleen: sen katsottiin lietsovan laitonta maalaamista. Kaupunkifestivaaleilla teema oli jatkossakin mukana, mutta näkyvämmin aiheeseen kajottiin vasta 2008. Helsinki oli vastikään lopettanut Stop töhryille -ohjelmansa ja luvallisia maalausseiniä avattiin vuosikymmenen tauon jälkeen. Kiasma esitteli graffitikulttuurissa uransa aloittaneita suomalaisia taiteilijoita.

Kaikki olivat kuitenkin taidekoulutuksen saaneita tekijöitä, joiden teoksia löytyi jo tuolloin museoiden kokoelmista. Esimerkiksi Jani Hännisen tai Timo Vaittisen töissä oli vahvoja kaikuja graffitin ilmaisusta. Jotkut touhusivat edelleen myös spraymaalien kanssa. Sitä puolta ei kuitenkaan tuotu museoon, vaan samojen tekijöiden ”perinteistä” seinälle ripustettavaa taidetta. Tällaiset taiteilijat ovat kuitenkin raivanneet tietä muunkin katutaiteen hyväksynnälle.

Seuraava askel graffitin matkalla museoihin otettiin Porin taidemuseossa 2012.

”Lähtökohta oli kokemus siitä, että Suomessa katutaiteen rooli oli paljon pienempi kuin vaikkapa Isossa-Britanniassa. Pyrimme laajentamaan käsitystä katutaiteen eri muodoista ja kansainvälisyydestä. Teoksia maalattiin museon sisälle, mutta niitä vietiin myös aitoon ympäristöön eli kaduille,” kertoo näyttelyn kuratoinut Pia Hovi-Assad.

”Oleellinen asia oli tuoda mukaan katutaiteen anarkistisuus ja kapinallisuus. Valitettavasti se tuntuu nykyisin olevan pahasti hiipunut museoihin päätyvässä taiteessa.”

 

Museoissa nähdään siis yhä useammin katutaidetta, mutta onko se vain vesitettyä versiota aidosta? ”En usko. Näen museoiden pikemminkin tukeneen katutaiteen kehitystä. Ei meillä kuitenkaan täällä museossa ole aiheesta paras tuntemus, se on tuolla kentällä”, arvioi Artsin eli Vantaan taidemuseon päällikkö, intendentti Kati Huovinmaa.

Sama teema toistuu myös muun museoväen puheissa: elitismistä on tullut kirosana. Museo riisuu korkeakulttuurin viittansa ja hakee nöyrästi uutta yleisöä. Museot mahdollistavat tapahtumia, joissa pääpaino on ihmisten omalla osallistumisella.

Artsin kotiseudulla Myyrmäessä kuplii vireä asukasaktiivisuus, joka on esimerkiksi organisoinut paikalle pitkän luvallisen graffitiseinän. Museo onkin loksahtanut osaksi tätä pirteää mutta perin paikallista kuviota.

Vantaan linjaus keskittyä graffitiin, katutaiteeseen ja performanssiin on museokentässä sinänsä merkittävää. Idea rajauksesta syntyi jo pari vuotta aiemmin suopean vastaanoton saaneen katutaidetapahtuman pohjalta.

Artsin uusi strategia kuitenkin hakee vielä muotojaan. Virinneestä kiinnostuksesta huolimatta alku ei ole juuri ravistellut totuttuja normeja. Nippu graffititeoksia ei siihen vielä riitä, mutta uusia suunnitelmia on tehty.

Tilanne kertoo myös karua kieltä museoiden resurssipulasta. Taidemuseoiden toiminnan yksi tärkeä perusta on oman kokoelman kartuttaminen. Vantaalla vuosibudjetti on pienin joustoin vain 10 000 euroa. Graffiti ja katutaide istuvatkin museolle siinä mielessä, että niiden teoshinnat ovat vielä vaatimattomia tekijöiden ollessa vailla perinteistä taiteilijan statusta.

Katutaidetta on kokoelmiin tullut myös lahjoituksina, kuten muissakin museoissa. Lahjoitukset palvelevat museoita, mutta kokoelmaan pääsy on tekijällekin meriitti. Lahjoituksia arvioidaan taiteellisin kriteerein, joskin ne vaikuttavat ilmaisen ollessa kyseessä väljemmiltä.

Luontevasti herää kysymys, millä kriteereillä hankintoja museoissa tehdään vailla sitä ”parasta asiantuntemusta”. Maallikolle graffitin arvottaminen on arvoitus. Vaikeaa se on siis museoväellekin.

 

’Ei graffitin arvioiminen tosiaan ole yksiselitteistä”, huokaisee Leevi Haapala, Kiasman museonjohtaja, joka kuuluu nelikymppisten graffitisukupolveen ja oli 2015 tuomaroimassa graffitin SM-kilpailuja. Tänä vuonna samassa tehtävässä on Vantaan Artsin Kati Huovinmaa.

”Taidehistorioitsijana katsoo eri asioita kuin tekijät, vaikka löytyy kokonaisuudesta yhteisiäkin nimittäjiä, värien käyttö ja kuvan dynaamisuus esimerkiksi. Graffitille on tyypillistä viitata sen omaan historiaan ja kieleen, mikä ei siihen perehtymättömälle avaudu helposti. Lähtökohdiltaan laji on säilynyt alkuajoistaan melko samanlaisena, joten kehityksenkin suhteen täytyy päästä kiinni vivahteisiin.”

Graffiti tuntuu pakenevan sanallisia tulkintoja, eikä ehkä pyri ilmaisemaankaan sellaista rekisteriä kuin muu kuvataide. Monille sen viehätys piilee juuri vaikeaselkoisen taidepuheen puuttumisena.

Leevi Haapala korostaa, että nykytaiteen museon näkökulmasta graffiti ja katutaide ovat vain yksi siivu vallitsevaa taidekenttää. Ne ovat kiinnostavia ilmiöinä ja etenkin silloin kun löytyy uudenlaista ilmaisua. Vertailu on kansainvälistä.

Korkea- ja populaarikulttuurin rajat ovat hälventyneet kaikessa taiteessa, joten katutaide kaikkinensa on täysverinen lajityyppi muiden joukossa, Haapala muistuttaa.

 

Jussi TwoSeven (s. 1983) on graffitinatiivi, jonka urassa leikkaavat monet katutaiteen piirteet. Lapsuudesta alkanut kuvataideharrastus sai uusia kierroksia graffitien maalaamisen imaistua teininä mukaansa. Tärkeää oli myös tiivis kaveripiiri.

Lopulta kuitenkin tuntui, ettei graffiti enää tarjonnut keinoja omalle ilmaisulle. Tauon jälkeen Jussi palasi maalaamisen pariin stensiileillä, eli valmiin sapluunan avulla maalatuilla töillä.

Niitä on ollut esillä eturivin gallerioihin kuuluvassa Heinossa. Jussi TwoSeven on tehnyt suosituiksi nousseita julkisia teoksia Helsinkiin, Espooseen ja Poriin. Nyt hän on päässyt työskentelemään lyhyen apurahan turvin täyspäiväisesti. Miltä museorintama näyttää tekijän silmin?

”Eihän katutaidetta edelleenkään paljon museoissa nähdä, mutta joku kynnys on kuitenkin ylitetty. Arvostus on noussut. Julkiseen paikkaan maalaamiselle tuntuu olevan yhä enemmän kysyntää, mutta hitaasti kaupungit ovat siihen heränneet”, Jussi toteaa.

Julkiseen tilaan maalaamisesta on keskusteltu myös toisesta näkökulmasta: julkisiin tiloihin halutaan katutaidetta mutta siitä ei haluta maksaa. Jussi TwoSevenkin on apurahansa turvin tehnyt julkisia töitä pelkällä kulukorvauksella kartuttaakseen portfoliotaan.

Graffiti voi myös elättää taiteilijan. Huhtikuun alussa ruotsalainen Kaos maalasi Kampin metroaseman näyttelytilaan Helsingin taidemuseon tilaamia graffiteja. Jussi Twosevenin tavoin Kaos tekee myös ripustettavaa taidetta, takana on jo viitisentoista yksityisnäyttelyä. Kokenut graffitimaalari siirtyi kolme vuotta sitten täyspäiväiseksi taiteilijaksi.

”Viime vuosina töitä on ollut jo mukavasti, vaikka epävarmuus on koko ajan läsnä. Ruotsissa katutaide taitaa olla suositumpaa kuin Suomessa. Uskon silti vahvasti sen tulevaisuuteen kaikkialla.”

Oman ilmaisun ja tekniikan kehittämiseksi on tehtävä töitä koko ajan, arvioi Jussi TwoSeven. Isojen seinämaalausten tekeminen ja kankaalle tai paperille maalaaminen ovat vaatimuksiltaan erilaisia. Pienessä mittakaavassa on vaikea saavuttaa samaa efektiä, eikä spraymaali sovellu pieniin yksityiskohtiin.

”Kun yhä useampi katutaidehistorialla työskentelevä taiteilija on kehittämässä tätä lajia, niin se pitää homman elinvoimaisena. Haluan olla itse siinä mukana, jos vain on taloudellisia mahdollisuuksia”, Jussi toivoo.

Museoiden hankinnat ovat tärkeä osa taiteilijoiden toimeentuloa. Kasvaneesta myönteisyydestä huolimatta museomaailmassa ollaan kuitenkin vielä odottavalla kannalla, riskejä vältetään.

Kun yhtä näyttelyä suunnitellaan vuosia, ei nopea reagointi ole helppoa. ”Tulevaisuus vasta näyttää, miten nämä työt laajemmin resonoivat ajan yli. Hyvät teokset puhuttelevat varmasti, mutta arvostukset elävät ajassa. Nyt ainakin suunta on nouseva”, tiivistää museonjohtaja Maija Tanninen-Mattila.

 

Juttua varten on haastateltu myös EMMAn johtajaa Pilvi Kalhamaa.